Makaronia monena, perinneruokapostaus (huom! sisältää pekonia)

Pöytyällä syntyneellä mummollani oli tapana valmistaa lounaissuomalaista pitoherkkua, makaronilaatikkoa. Se oli hirveää! Makaronin lisäksi laatikkoon ei laitettu kuin litratolkulla munamaitoa, ja lopputuloksena oli mauton, hötkyvä kökkäre.

Iljettävää oli myös kolhiintuneista emalikulhoista hörpitty koulun makaronivelli 60-luvulla. Mutta elämäni hirveintä makaroniruokaa söin sittenkin ollessani Ahvenanmaalla kieltä oppimassa. Siellä makaronit kypsennettiin lisäkkeeksi vehnäjauholla suurustetussa maidossa keittämällä. Mössö oli maustettu kardemummalla ja tarjoiltiin palapaistin ja perunoiden kera.
(Kirstillä lisää ällötysruokia)

Vuonna 1966 tapahtui ihme. Kyläkouluumme ostettiin uudet matalat lautaset ja ruuaksi alettiin tarjoilla muutakin kuin keittoja, vellejä ja puuroja. Meidän kaikkien lempikouluherkuksi nousi makaronipata. Keittäjä ruskisti jättipannuilla jauhelihaa ja heitti sen sitten isoon pataan makaronin kanssa muhimaan. Muistan elävästi, miten hän leikkasi leikkulaudalla sipuliin jaot ja silppusi loput isosta kourastaan suoraan pataan (minusta se oli näppärä temppu, äitini Kämpissä opittuine sipulinsilppuamistekniikkoineen ylenkatsoi moista tapaa).

Se makaroniruoka oli jo ihan syötävää. Reseptin jatkokehitys oli oikeastaan väärinkäsityksen tulosta. Anopillani oli tapana pilkkoa paksuja kikkareita ylikypsää siankylkeä kaalilaatikkonsa pinnalle. Jotenkin unohdin, mihin laatikkoon kylki oikein kuului, ja aloin sijoittaa sitä makaronimössön kanssa uuniin. Vähitellen kylkisiivut vaihtuivat pekonisiivuiksi ja tuloksena oli Sun äitis makaronilaatikko, jonka reseptin nyt kerron ja osallistun näin Sorsanpaistajan lanseeraamaan pekoniviikkoon.

Tarpeet (6:lle hengelle tämä meillä on tavannut riittää)
400 g makaronia
400 g jauhelihaa
1 iso sipuli, voi olla parikin
2 kananmunaa
4 dl kermamaitoa
250 g mozzarellaraastetta (esim. pussillinen Euroshopperia)
2 paketillista pekonia

1. Keitä makaronit lihaliemikuutiolla maustetussa vedessä.
2. Silppua sipuli.
3. Ruskista sipuli ja jauheliha pannulla. Varo änkeämästä liikaa jauhelihaa kerralla pannulle. Liha ei ruskistu kunnolla, jos pannu jäähtyy (silloin tuloksena on harmaata haisevaa massaa, ei ruskeaa rapsakkaa jauhelihamurua).
4. Mausta ruskistamisen lopussa maustepippurilla (määrää en osaa mainita, silmä sanoo) ja suolalla (jokunen teelusikallinen).
5. Kippaa jauheliha ja makaronit lasagnevuokaan (jollei kaikki vesi ole imeytynyt makaroneihin, niin kaada se veke siivilän avulla).
6. Riko kaksi kananmunaa puolenlitran kuppiin. Riko keltuaiset haarukalla ja lisää joukkoon kermamaitoa, niin että kuppi tulee täyteen. Kaada vuokaan.
7. Ripottele joukkoon puoli pussillista juustoraastetta.
8. Sekoita makaronit, jauheliha, munamaito ja juustoraaste puuhaarukalla tasaiseksi massaksi.
9. Peitä paistos pekonisiivuilla.
10. Kypsennä uunissa parissa sadassa asteessa, kunnes näyttää kypsältä.

Tarjoile venäläisen suolakurkun ja etikkapunajuuren kera. Ripottele annoksen pinnalle loput juustoraasteesta.

PS Lisään kuvan, kunhan ehdin värkätä kuvattavaa!

PPS Olipas muuten kamalan vaikeaa yrittää kirjoittaa reseptiä.

Täydellistä osaamattomuutta?

Kävin viime viikolla työssäoppimiskäynnillä. Paikallinen työssäoppimisen ohjaaja on Suomen epätieteellisen seuran aktiiveja ja kertoi vappuun liittyvästä haastattelustaan. Samalla kävi ilmi, että epätieteellisen seuran jäsenyys edellyttää täydellistä tietämättömyyttä joltakin alalta. Koska täydellinen tietämättömyys on epätyypillistä naisille, on seura pitkään ollut pelkästään miesten kansoittama.

Nyttemmin on yksi nainen hyväksytty jäseneksi kolmannella yrittämällä. Hakemuksensa liitteeksi hän oli pukannut tasa-arvovaltuutetulle lähettämänsä valituksen (johon tasa-arvovaltuutettu tosin ei ollut vastannut). Muutenkaan paperilla ei ollut jäsenyyshaastattelussa merkitystä, sillä tentisssä ko. nainen oli osoittanut sääntöjen määräämästi täydellistä tietämättömyyttä aiheenaan mopon viritys.

Minä siitä sitten innostuin esittämään, että voisin pyrkiä jäseneksi täydellisellä musiikin ymmärtämättömyydelläni. Epävirallisessa haastattelussa kävi ilmi, että noin laajasti määriteltynä tuskin kvalifiseeraisin, koska asunnossani sentään on musiikin toistamiseen kelpaava laite (vuonna 1979 anopilta joululahjaksi saatu Sharp-merkkinen stereoradiomagnetofoni) ja tiedän kaiken lisäksi, että Bach-niminen jäbä on aikoinaan säveltänyt kuusi brandenburgilaiskonserttoa (Tällä tiedolla ansaitsin musiikin arvosanaksi 10 keväällä 1968. Vaikutusta lienee ollut silläkin, etten kiusannut musiikinopettajana toiminutta kylän kanttoria niin kuin kaikki muut.)

Mutta sitten iskin peliin valtin, jolla jäsenyys saattaisi irrota: täydellinen kyvyttömyys kokea musiikkinautintoa. Tästä esimerkkinä viime kesän kauhukokemukseni. Olin opettajien lausuntakursseilla Heinolan Opekossa (suosittelen, siellä on upea tunnelma ja hyvää ruokaa). Yhtäkkiä joku valopää keksi, että paikalla laulajia valmentava musiikkipedagogi voisi tulla vetämään lausujillekin parin tunnin session musiikki-improvisaatiota.

Siinä minä olin, täysin avuttomana haahuilemassa huonetilassa taputtelemassa rytmiä kroppaani hakkaamalla. Se oli tuskaa. Paniikkikohtaus oli lähellä. Minua itketti. Tunsin fyysistä pahoinvointia. Jollen olisi näin hyvin kasvatettu, ei imperatiivini olisi saanut pidettyä minua huoneessa, vaan olisin juossut kirkuen pois. Mutta kun olen, jatkoin tuskien taivalta hamaan rupeaman loppuun. Koko ajan hymyilevä musiikki-ihminen höpötti, että kaikki ovat musikaalisia. Kaikki voivat nauttia rytmistä. Ja paskat, minä nautin rytmistä vain silloin, kun Gorba on tanssittajana ja taustalla soi Blue swede shoes! (mut se kyllä menee kolmenkymmenen vuoden rutiinilla rautaisen hyvin). Ehken sittenkään pääsisi epätieteellisen seuran jäseneksi väittelemällä kyvyttömyydestä nauttia musiikista.

Lisää kielioppia

Mun kategorinen imeratiivini on hyvin, hyvin vihainen. Päivä on ihanan aurinkoinen ja minä senkun nukun! Vähemmästäkin tulee huono omatunto.

Olemme niin arkeen jämähtäneitä, että harvoin edes kyläilemme. Eilen meidät oli kutsuttu kylään. Poikkeuksellisesta tapahtumasta innostuneena pyyhälsimme paikalle tasan kello kolme, kuten kutsuttu oli. Paitsi että isäntäväki oletti kutsuneensa meidät vasta kello viisi, ei viisitoista!

Jos minä olisin ollut emäntänä vastaavasssa tilanteessa, olisin kenties hypännyt häpeästä parvekkeelta, niin kesken kaikki olisi minulla ollut kaksi tuntia ennen h-hetkeä. Tää otti aika lunkisti. Siinä ruuanlaiton lomassa emäntä puikahti suihkuun ja isäntä sitten vähän myöhemmin myös. Talon toisesta päästä ilmestyi joukkoon isännän kaksoisveli ystävättärineen (Spöget heti päättivät, että just näin hekin hauavat joskus asua, toinen toisessa päässä taloa, toinen toisessa). Sitten tuli vielä veljesten lapsia puolisoineen ja lapsineen. Ja vasta jossain tässä vaiheessa oivalsin, ettei kysymys ollut mistä tahansa kyläillasta, vaan kaksosisäntien synttäreistä! Ja minä kun olin luullut olevani nolo jo siinä vaiheessa, kun tulimme liian aikaisin! Olisitte nähneet, miltä näytin, kun selvisi, etten ollut hahmottanut juhlan luonnetta oikein! (olin sentään käynyt samaisten herojen synttäreillä niin kahdeksan kuin 28 vuotta aiemmin.)

Kivaa oli. Juhlittiin liki kaksitoista tuntia. Siksi on nyt niin vaikea herätä. Normaalisti aamulla aikaisin kukkuva Gorbakin nukkuu edelleen. Sitä se viina teettää! Lapset, älkää juoko viinaa, jos haluatte nauttia kevätsunnuntain auringonpaisteesta!

On muutoksen aika

Kuulin hyviä uutisia. Voi olla, että ensi talvena silti kadun! Vrt.

Kaikkien karpelaattoreiden äiti

Mun äitini muodollinen koulutus rajoittui keskikouluun ja Kansanvalistusseuran kirjeopiston kirjastotutkintoon. Kaksikymmentä vuotta hän oli päätoiminen äiti neljälle omalle lapselleen ja lukuisille muille lapsille, joiden perhetilanne edellytti väliaikaisesti lähimmäisen apua. Äidillä oli kasvatusperiaatteita. Lapsista piti kasvattaa itsenäisiä, vastuuntuntoisia ja toiset ihmiset huomioon ottavia. Jo alle kouluikäisenä kuulin hänen höpöttävän jotain käsittämätöntä Immanuel Kantista ja kategorisesta imperatiivista.

***

Välisoitto, joka ei mitenkään liity käsiteltävään aiheeseen, mutta kertoo pari taustatietoa Mun äidistä.

Äiteilyn ohessa Mun äitini keikkaili hankkimassa sivutuloja. 60-luvun alussa hän oli pariin otteeseen opettajan äitiyslomasijaisena naapurikylässä. Äitiyslomaa oli siihen aikaan vain kaksi kuukautta. Ei siihen mistään pätevää sijaista olisi saanut, kyllä opettajan vaimo sentään oli sieltä pätevimmästä päästä. Äidin töissä ollessa meitä kolmea lasta hoiti viisitoistavuotias Tuula, mahdottoman kaunis tyttö, josta sittemmin tuli pelastusarmeijan sotilas. Merkillepantavinta tässä tarinassa on, että toisen sijaisuuden aikaan nuorin sisareni oli vasta kuukauden ikäinen!

Talvella 1967 äiti kutoi Marimekolle kalastajavillapaitoja (meillä kotona Länsi-Suomessa puikoilla kudotaan, päinvastoin kuin idästä mallin ottaneessa yleiskielessä, jossa vastaavaa puuhaa kutsutaan neulomiseksi). Rekrytointi sujui niin, että hakijoille näytettiin Kreikasta ostettu villapaita. Ne jotka osasivat mallista päätellä, miten outo neljällä letitetty palmikko kudotaan, saivat paikan. Sellaista käsintehtyä Finnish Designia sitten myytiin Ameriikkaan. Minulla on mielikuva, että äiti kutoi viisi villapaitaa ja ansaitsi niillä noin 700 markaa. Sen verran silloin sai ansaita verotta. Mutta ihan varma en ole mielikuvani oikeellisuudesta, siitä on sentään liki 40 vuotta aikaa, ja tapahtumahetkellä olin vasta kymmenvuotias.

Yhtenä kesänä äiti kokeili taimitarhatyötä, siellähän ne muutkin kylän naiset kesänsä viettivät. Ei sujunut. Äidillä oli aliverenpaine ja taju meni, kun työtä piti tehdä tuntitolkulla pää alaspäin.

Nuorena äiti oli ollut harjoittelijana Kämpissä (siinä alkuperäisessä) ja oppinut, miten sipuli silputaan jättimäisellä veitsellä hienonhienoiksi kuutioiksi. Kalankin hän osasi fileerata ja hallitsi muutamia muitakin herrasväen ruuanlaittotemppuja. Niillä taidoilla aukesi keikkailijan pesti kylälle avattuun ravintolaan. 70-luvun alussa meilläpäin pitsa tehtiin vielä yleisesti niin, että uunipellille holahutettiin paksu hiivataikina, jolle siveltiin ketsuppia, ladottiin kinkkuviipaleita ja ripoteltiin pinnalle emmentalraastetta. Muut etniset ruuat olivat tuikituntemattomia. Paitsi että meidän kylän ravintolasta sai Kiinalaista herkkua! Annokseen kuului suikaloitua häränlihaa, joka oli maustettu cayannepippurilla ja valkosipulilla ja joukkoon oli lisätty tomaattipyreetä ja kermaa. Toisella puolella riisikekoa oli sitten broileria ananaspalojen kera.

(Tässä kohdin muistuttaisin mieliin, että suikalaoitua, tuoretta broileria on myyty maassamme vasta 80-luvun lopulta lähtien, kiitos suojakaasujen kehittämisen. Sitä ennen broilerit myytiin pakasteina. Jos isompi seurue aikoi nauttia Kiinalaista herkkua, piti tilaus siksi jättää jo edellisenä päivänä).

Ravintolatyö jäi vähemmälle, kun äiti alkoi opiskella kirjastotutkintoa. Kyläkirjastoa hoitanut keskiluokkien opettaja kuoli yllättäen ja kahdeksan viikkotuntia työtä odotti ottajaansa ihan omassa pihapiirissä. 70-luvun puolivälissä äidin kirjastoura lähti nousuun: hän sai paikan kirkolta pääkirjaston hoitajana. Me isommat lapset olimme jo muuttaneet kotoa ensin lukioon Helsinkiin ja sitten opiskelemaan tahoillemme. Entisellä päätoimisella äidillä oli edessä uusi elämänvaihe.

Joka sitten jäi aivan liian lyhyeksi. Äidillä piti olla elämänsä ensimmäinen palkallinen kesäloma, kun syövän uusiminen havaittiin. Neljän sairasteluvuotensa aikana hän ehti vielä hoitaa pari vuotta anoppiaan, joka ei mahtunut helsinkiläisiin vanhainkoteihin. Ei nillä edes ollut kovin hyvät välit. Mutta kun äidin mielestä jotkut asiat vain oli tehtävä, halusi tai ei.

***

Paluu varsinaiseen teemaan.

Yöllä unessa kaikki hahmottui niin hyvin. Nyt ajatuksen pukeminen tekstiksi on kamalan vaikeaa. Jotenkin näin se meni: kantilaisen äitini kasvattamana minusta on tullut ihminen, joka kantaa päässään nettilukkoa. Vastustan henkeen ja vereen mekaanisia suodattimia ja estoja, mutta samaan hengenvetoon selitän, että pitäähän ihmiseltä voida edellyttää sääntöjen noudattamista ja toisten huomioonottamista. Siis niinku sisäänrakennettua suodatusohjelmaa!

Jos tavoitteena on, etteivät kirjastojen ja koulujen tietokoneet mene sekaisin ja lapset altistu pornolle, niin tavoite saavuteaan joko niin, että nettilukko asennetaan tai niin, että käyttäjien sisäinen ääni saa heidät pidättäytymään hölmöilystä julkisilla työasemilla.

Miksi ihmeessä minusta jälkimmäinen on edellistä arvokkaampaa?

Onko kasvattaminen sittenkin kaikkien karpelaattoreiden äiti?

Nettilukkokannanotto

Pauliina kertoo Jukolan sivukirjaston nettisuodatuksesta. Kirjaston henkilökunta on ollut nettilukkoon tyytyväinen, koneet pysyvät paremmin kunnossa ja mikrotuen tarve vähenee. Halutessaan asiakas voi pyytää, että lukko otetaan pois päältä, vain yksi on toistaiseksi pyytänyt.

Pauliinasta ratkaisu on hyvä: lapsia pitääkin suojata nettisaastalta eikä ajattelevilta aikuisilta kielletä lukon ohittamista.

Miksi ihmeessä minä sitten aina saan primitiivireaktion, kun kuulen nettilukoista? Varmaan tämä on vähän samanlainen tunneperäinen juttu kuin ydinvoiman kannatus/vastustus. Ei siinäkään järkiargumentit auta, kun kerran on kantansa lukinnut. En hyväksy holhoamista, sitä, että joku muu muka tietää minua paremmin, mikä on tai ei ole hyväksi minulle. Minun pitää itse saada valita, etten halua mennä törkysivuille.

Kaksivuotiaan lapsen tieltä särkyvät esineet nostetaan ylös turvaan, mutta isommalle riittää, kun sanoo, ettei tavaroihin saa koskea. Kyllä lapsi oppii ymmärtämään myös näkymättömät rajat, netissäkin. Vapaudesta ja vastuusta kirjoitin edelisen kerran lokakuussa.

Pääsiäissuklaata

– Tavallisen kusipäinen traditio, jos sattuu viimeisenä heräämään, sanoi keskimmäinen poikani yrittäessään etsiä piilotettua suklaamunaa.

Puuha oli sikäli haastava, että vietämme tässä kämpässä ensimmäistä pääsiäistämme, joten vakipaikkoja ei vielä ole ehtinyt muodostua. Sitäpaitsi Gorba suoritti kätkennän eikä äidin kliseeekätköistä, kuten punaisen lasilyhdyn sisältä, meritaulun kehyksen takaa tai lehtikaktuksen roikkovarsien kätköstä kannattanut hakea.

Eivät ne munat varsinaisesti yllätyksenä tulleet, Spöget olivat itse käyneet kaupungista hakemassa neljä Super Mario -munaa, kun oman alueen marketeista en tätä nimenomaista mallia löytänyt. Valinta oli tehty herkällä kädellä ja korvalla (massa, kolina), ja lopputulos oli tyydyttävä: himoittu figuuri joka munassa. (Tarina tietää kertoa nesretroilijasta, joka oli ostanut 48 Mario-munaa saamatta ainuttakaan figuuria!)

***

Aloimme yhdessä muistella ikimuistoisimpia pääsiäisrihkamiamme. Vanhin paikalla olleista lapsista muisteli 90-luvun alun vauhtipyöräleluja, toisen Spögen mielestä paras oli rakennustyömaasta varoittava kyltti ja monta rakennusukkoa ja toisen mieleen on jäänyt, miten hän sai kuutena pääsiäisenä peräkkäin munasta jonkinlaisen pienen koottavan lentokoneen. Muttei sen jälkeen enää koskaan. Minulle ikimuistoisin oli äidin ja isän makuuhuoneen lampun päältä löytynyt pieni noita-akka. Sillä oli suklaamuna piipunrassien välissä vatsana ja päänä massapallo, johon oli liimattu pienet kumikasvot. Melkein yhtä mieleenpainuva oli Gorbalta yhtenä vuonna saamani puolimetrinen suklaapupu.

***

Sisareni asui perheineen Englannissa 80-luvun lopulla. Yhdellä hänen tytöistään on synttärit huhtikuussa, ja sinä vuonna pääsiäinen sattui olemaan juuri syntymäpäivän aikoihin. Tytön lastenkutsuissa metsästettiin siksi munia pihalla. Mutta ei mitä tahansa munia, vaan Fazerin Mignon-munia. Sisko kertoi, että nelivuotiaiden brittilapsien ilme oli yhdistelmä epäuskoa ja riemua, kun he huomasivat, että munat olivat sisältä suklaata. Voisiko jossain tosiaan olla satumaa, jossa kanatkin munivat suklaamunia? (olihan siskon lapsilla omituiset suomalaiset Enstex-haalarit ja kummalliset Hankisetkin, kai suomalaiset kananmunatkin voisivat olla vähän omituisia?)

Hiirijuttu tämäkin

Taustaa
90-luvun alussa otin seitsemällä hyppytunnillani yksityistunteja saksassa, kun koulumme saksanopettajalla sattui olemaan hyppäri samaan aikaan (sittemmin lukujärjestys vaihtui, ja saksanopiskeluni jäi). Kerran kollega kaivoi tietokoneeltaan aukkotäydennystehtävän, johon piti hiirellä hamuta prepositioita jostain laatikosta. Olin hiiren käyttäjänä vielä huonompi kuin saksassa: jotenkin aina onnistuin sähräämään väärän preposition aukon tukkeeksi, vaikka olisin oikean osannut.

Se kollega sitten alkoi brassailla, miten erinomaisen taitava hiirenkieputtaja hän itse on. Piirsi Paintilla kissan ja sille hiuksenhienot viikset. Olin vaikuttunut.

Tämä tuli elävästi mieleeni, kun tartuin Linjakohinan haasteeseen. Emmä kyllä tiedä, miten tuo muka putkiaivoisuutta tai sen puutetta testaa.

Välitunnilla kokeilin koululla. Pomi 550:ssa on armeliaan hidas prosessori, ja palat liikkuivat verkkaan, joten tulokseni ei ollut täysin katastrofaalinen. Testiä kuitenskin hankaloitti talmainen pallohiiri, joka jumitti ja loikki arvaamattomasti. Putsasin hiiren, mutta sitten alkoi tunti, joten harjoittelu jäi.

Kotona kokeilin iBookillani. Vaikeuskerrointa tuli siitä, että käytössä oli vain touchpad. Tulos ei parantunut. Tämä Gorban wintell-vehje kieputtaa palasia huomattavasti sutjakkaammin kuin koulun Pomi. Tuloksen parantuminen ei ole kovinkaan todennäköistä.

En siis viitsi viittä minuuttia tahkota, vaan julkista häpeällisen tulokseni: nopeimmillaan törmäilin 0,37 sekunnin kohdalla ja parhaimmillaan pääsin karvan verran yli 17 sekuntiin. Hommassa on kyllä vahva välineurheilun tuntu. Hitaalla koneella ja herkällä hiirellä 18 s saattaisi olla saavutettavissa.

Edit: Ei se sitten ollutkaan prossusta kiinni, vaan siitä, että se jähmeä hiiri liikutti punaista niin hitaasti, että sinistenkin vauhti hidastui! Minä vain noteerasin nopeuseron, mutten tehnyt siitä oikeaa johtopäätöstä. Niinkuin kew Turistin kommenteissa: ”Toi on liian helppo – voi kontrolloida sinisten laatikoiden vauhtia sillä miten nopeasti heiluttaa punaista. Se on ihan lässy jos liikuttelee punaista tosi hiljaa.”

Kaikkihan tämän jo ovat tehneet. Paitsi, jollei joku vielä, niin alla ohjeet.

Haaste: Haastan muutkin tekemään Putkiaivotestin ja julkistamaan tuloksen blogissaan. Ensimmäistä testikertaa ei lasketa ja testin saa tehdä monta kertaa, mutta harjoitteluun ja viralliseen kellotettuun testiin saa käyttää aikaa enintään viisi minuuttia. Haasteesta täytyy ilmoittaa haastetun blogin kommenteissa ja omassa blogissaan.

Pieniä iloja

Joskus hyvään päivään ei tarvita paljon. Riittää, että töihin pitää mennä vasta yhdeksäksi ja aamulla on aikaa lukea lehti kaikessa rauhassa. Kylppärissä vesipiste vörkkii. Kuudelta kotiin palatessa huomaa, että mies on käynyt metsällä ja hankkinut erikoisloisteputken eikä vessa enää ole pimeänä kuten koko viime viikon. Kuukausia hukassa ollut lainakirja löytyy, eikä yksikään palautettavista kirjoista ole sakoilla (sitä hukassa ollutta on säntillisesti uusintalainattu netissä). Kaupassa on unkarilaista varhaiskaalia ja jättivalikoima yrttiruukkuja. Kalatiskin poika fileoi nätisti taimenen. Vaikka Ikean kassin kahvat ratkeavat jättikuorman painosta, ei yksikään elintarvike päädy parkkihallin lattialle.

No, pienenä miinuspuolena on mainittava, että kauppareissu venyi niin pitkäsi, että Gorba ehti vetäytyä ennen paluutani. Syötiin sitten poikaitten kaa pelkkiä voileipiä, mutta ainakin leipä oli tuoretta ja suolakurkku venäläistä.

Mikä parasta, huomiseksikin on tiedossa hyvä päivä: kala on graavaantumassa ja salaattitarpeet odottavat ojennuksessa. Ja syötyämme voimme sijoittaa astiat koneeseen, joka pesasee tiskit pikaohjelmalla puolessa tunnissa, olkoonkin, että kone on kytketty kylmään veteen.

Ihan kiva elämä!
(Anteeksi, kun lainasin lainisi, Pörrö. Toivottavsti teillä jo jaksellaan!)

Syyllinen on löytynyt

Tähän mennessä tapahtunut:
Sun äitis tarvitsi astianpesukoneeseen viemärin kurttuputken jatkopalan, jonka löysi kylpyhuoneesta. Pesukoneen poistovedet piti siitä hyvästä ohjata uudelle reitille. Tuossa puuhassa Äitee päätti saman tien irrottaa hajulukon putsattavaksi. Tätä tehdessään hän tuli katkaisseeksi ruuvin, joka pitää viemärihökötyksen kiinni lavuaarissa. Lavuaari ja pesukone joutuivat väliaikaiseen käyttökieltoon.

Ruuvi näytti tältä.

Paitsi että sitä oli noin 30% lisää jumittuneena siihen reikään, jonka olisi pitänyt olla tyhjä, jotta hajulukon olisi saanut uudella ruuvilla kiinnitettyä paikoilleen. Tynkää ei saanut millään irrotetuksi muovihäkkyrän sisuksista.

Hampaat voi mainiosti pestä suihkussa, mutta pesukoneetta ei pärjää yli viikkoa. Niinpä suuntasin eilen rautakauppaan ostamaan uutta hajulukkoa. Näinä kestämättömän kehityksen aikoina pelkkää hajulukkoa ei tietenkään pystynyt ostamaan, vaan piti hankkia koko paketti kurttuputkineen kaikkineen. Entistä, kaappiin hyvin sopivaa mallia ei ollut tarjolla, piti ostaa Alvari.

Hiukan minua arvelutti, kun ohjeissa puhuttiin astianpesukoneen liitoskohdasta, mutta ystävällinen rautakauppapoika vakuutti, että satsi sopii myös pesukoneen liittämiseen. Perustelukin oli hyvä: väkevämpää myrkkyä sieltä astianpesukoneesta tulee kuin pesukoneesta konsanaan.

Gorba oli seiluukurssilla, joten kokoonpano ja asennus jäi mun ja Spögejen vastuulle. Palat luiskahtivat oivasti paikoilleen. Vähän tuli vinoon, kun kaappiin ei mahtunut suoraan sijoitettuna. Olisi pitänyt sahata ja sahaaminen on poraamisen ohella toimenpide, johon en ryhdy.

Neljä koneellista pestynä, toimii oivasti.

Mutta sitten siihen syyllisyyskysymykseen. Minua kummastutti vallan kamalasti, miten puoli vuotta sitten remontoidusta kylpyhyoneesta voi löytyä noin perusteellisesti puhkiruostunut ruuvi. Alvaria asentaessani ymmärsin! Myyntipakkauksesta löytyi kaikki tarpeellinen asennuskama. Myös rosteriruuvi. Mutkun koko höskä oli tarkoitettu keittiön lavuaarin alle asennettavaksi, oli ruuvi minipituinen, sellainen ohueen teräsaltaaseen sopiva.

Ne kylpyhuoneremppamiehet lienevät törmänneet puoli vuotta sitten samaan ongelmaan. Kun ruuvi oli liian lyhyt keraamisen altaan kera käytettäväksi, olivat arponeet jostain pakin pohjalta ensimmäisen sopivanmittaisen ruuvin. Joka sitten EI ollut ruostumatonta kamaa!

Onni onnettomuudessa oli, että astianpesukonesouvin yhteydessä satuin itselleni epätyypillisesti ryhtymään hajulukon tyhjennykseen ja tulin poikkasseeksi ruuvin valvotuissa olosuhteissa. Se olisi muuten katkennut omaan mahdottomuuteensa ihan likeisessä tulevaisuudessa. Mahdollisesti juuri silloin, kun 90-asteinen valkopyykkivesi olisi pyrkinyt pesukoneesta viemäriin, mutta päätynyt pitkin kaappia ja kylppäriä.

***

Arvoisa herra/rouva Uponor,
pyydän kohteliaimmin, että liitätte Alvari-viemäripakettiinne nykyisen teräsaltaisiin riittävän ruuvin lisäksi pidemmän rosteriruuvin, jolla härpäke saadaan sovitettua kylpyhuoneen lavuaariin. Muuten monessa huushollissa voi olla edessä vesivahinkoja, sillä tavallinen ruuvi hapettuu voimakkaissa pesuvesissä jo muutamassa kuukaudessa katkeamiskuntoon.

Ystävällisin terveisin
Eräs, jolla on edessä ruostumattoman ruuvin metsästys

***

Kaikilla ei nimittäin ole purjehtivaa miestä, jonka varastoista rosteriruuvin löytää jalkautumatta kaupungille!