Hiiriä ja ihmisiä

Edit 8.4. klo 10.10, toinen hiirijuttu

Siihen meni neljä tuntia. Olen lukenut urakalla läpi kaikkia yli sataa blogilistan suosikkiani, joiden menneen viikon postaukset ovat elämän mukakiireissä jääneet lukematta. Tehtävä tuntui hetkittäin toivottomalta: aina kun palasin listan pariin, oli yläpäähän ilmestynyt uusia selvittämättömiä tapauksia. Kirjoittaa minun ei tänään pitänyt.

Mutkun eteen tuli Annin hiirijuttu (jo yli viikon takaa! Mikä tässä ajassa oikein on, kun edes blogeja ei ehdi seurata!), en millään malttanut pitäytyä päätöksesssäni.

Lapsuudenkotiini syksy toi hiiret. Viimeistään lokakuussa niitä alkoi rapistella nurkissa. Isä nakutteli reikien peitoksi Pauligin metallisista maustetölkeistä leikeltyjä palasia. Turhaan. Jonain aamuna niitä taas juoksenteli keittiön lattian poikki.

Meillä murhaajana toimi äiti, se tomera toimen nainen. Aseena oli aina lattiaharja. Miten monta puuvartista lattiaharjaa äiti hakkasikaan tohjoksi hiirijahdissa! Uhraukset yleensä kannattivat, sillä rikkoutuneen harjan lisäksi lattialta löytyi myös henkensä heittänyt hiiri.

Paitsi silloin kerran, kun hiiri kipitti läpi eteisen olhuoneeseen, kätkeytyi ensin kirjahyllyn sokkeliin ja puikahti lopulta patterin väliin. Seurasi hirveä eläimenrääkkäys. Äiti keitti teräksisessä pannussa vettä ja kaatoi sitä sitten patterin taa pelotellakseen hiiren keskilattialle harjanruuaksi. Turkki kärventyneenä hiiripolo lopulta ryntäsi pois patterin suojista äitini harjan ulottuville. Olisko mikään puolustus, että äiti oli itsekin aina ihan paniikissa ja huusi kuin syötävä?

Sitten äiti kuoli. Tuli syksy ja hiiret. Isästä ei ollut hiirten tappajaksi. Hän löysi kellarin halssista (joksi kellarin rappusia meillä tavattiin kutsua) vanhan karvareuhkan, johon hiiri oli tehnyt pesän. Varovasti isä otti hatun käteensä ja kantoi pesän kahden kilometrin päähän metsätien alkuun. Siellä kopisti elikot hatusta ja hätisti metsään.

Oliko se muka armeliasta? Millä hiiriäiti huolehti katraastaan umpihangessa? Isästä vain ei ollut kohtaamaan realiteetteja harja kädessä.

***

Mun äiti ei käyttänyt myrkkyjä, sillä niillä hiiret pakkasivat kuolemaan koloihinsa rakenteiden sisään ja haju oli hirmuinen.

Anoppi asetteli mökille hiiribaareja. Mutta siellä yleisin hiiren kuolinsyy oli sittenkin sähkötapaturma. Appiukko oli sähköurakoitsija ja kaikkihan tietävät, ettei suutarinlapsella ole kenkiä. Mökin sähkökaappi oli sillälailla käytännöllinen, että kaikki johdonpäät retkottivat kätevästi näkösällä, jottei aikaa tuhraantunut turhien kansien aukomiseen. Kymmenet hiiret ehtivät vuosikymmenien saatossa heittää henkensä sen kaapin kätköissä. Jäljelle jäi vain hyvin kuivunut, hajuton nahka.

Advertisements

6 vastausta to “Hiiriä ja ihmisiä”

  1. Petja Says:

    Kun olin hyvin nuori ja ….
    Minut ja meidän kissa huudettiin naapurista apuun, kun siellä oli hiiri. Jos ei kissa saanut kiinni, niin minä ja kivi… Äidistä ei ollut tappajaksi, mutta minä, Lady Ghitta (Oikeasti kissan nimi oli noin A4 mittainen) tai Leila- tai Laila-täti tapettiin talossa ja puutarhassa.
    Sitten kun täytin kahdeksan, muutettiin kaupunkiin ja siinä talossa ei enää hiiriä näkynyt. Kissakin häipyi.

  2. -t Says:

    Mä en ole yksinomaan tyytymätön hiirilaumaan. Talon herra on oppinut laittamaan leivät leipälootaan ja sulkemaan kaapinovet. Pienet murhatut ruumiit saa hän kuitenkin yksin hoitaa. Koira on liian kömpelö siihen puuhaan eikä kissaa voida allergian takia ottaa. Harjanvarsi valmiustilassa…

  3. mediaopettaja Says:

    Meilläkin oli hiiriongelma. eikä miestä talossa, meitä lapsia vain- ja naisia jotka kaikki olivat aina paniikissa kun niitä vilisti.siinä oli jotain yyberhysteeristä. käytössä oli loukut ja koko perhe odottamassa sitä loukun kilahdusta. mikään normaali toiminto ei sujunut ennen kuin hiiri oli kuollut. oli sekin ja sitä luuli silloin ihan normaaliksi toiminnaksi.

  4. Anni Says:

    Varsinainen naarasleijona teilla aitina. Meilla on nyt hiirikarnevaali vahan hiljentynyt, mutta hertsyykkeli millaiset maarat myrkkya ne soivat ennen kuin vaikenivat.

  5. Petja Says:

    Minulla mutkattomaan suhtautumiseen hiiren tappamiseen vaikutti se, että olin 6-vuotiaan kokenut tappaja, joka oli tappanut sekä hattunsa että ruokansa.

  6. Hestia Says:

    Olen tämän jo toisaalla kertonutkin, mutta en malta olla toistamatta 😉

    Mieheni työkaveri ei raaski pyydystää hiiriä tappoloukulla, siksi hän rakensi elävänä pyydystävän loukun. Ajatus oli päästää hiiret vapauteen niin kaukana, etteivät palaisi takaisin taloon. Hän tuli kuitenkin ajatelleeksi, että kuolevat raukat talvella metsässä, ja sehän ei tietenkään käynyt. Fiksuna tekniikan tohtorina hän keksi tähänkin ratkaisun ja päätyi pitämään hiiriä talven yli lemmikkeinä, kevään tullen hän sitten vapautti hiiret lähimetsään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: