Verkostoitunutta julkisuuden tavoittelua?

Edit aamusella: lisäsin pari linkkiä.

Ruu herätteli Risto Niemi-Pynttärin Kiiltomadossa julkaistun kirjoituksen pohjalta keskustelua blogitekstien hiomistarpeista. Kommenttilaatikon kansa oli melko yksimielisesti sitä mieltä, ettei Niemi-Pynttärin kannattaisi yrittää saarnata vieraalla maalla, vaikka muun sortin kirjoittamisen ohjaajana onkin oiva. Aktiivisimmaksi intoutui Louhi, joka keksi lähteä rn:n omaan blogiin palautetta antamaan, kun Kiiltomadossa ei voi pääkirjoitusta kommentoida.

Minäkin osallistuin keskusteluun. Ensin Kiiltomadon juttua lukematta. Sitten sen luettuani.

En ennen blogeihin tutustumistani ollut mikään kirjoitteleva ihminen. En ole ikinä pitänyt päiväkirjaa enkä haaveillut sen paremmin toimittajaksi kuin kirjailijaksi ryhtymisestä (Okei, myönnetään, kirjoitin minä aikoinaan yhden kolumnin MacMaailmaan, mutta sitä ei nyt lasketa). Blogaaminenkaan ei minulle ole ensisijaisesti kirjallista puuhaa, vaan pikemminkin juttelua ja vuorovaikutusta. Siksi minusta postausten uudelleenkirjoitus ja hiominen on tarpeetonta.

Edellinen ei tarkoita sitä, ettenkö jo kirjoittaessani pikkuisen yrittäisi miettiä kirjoituksen rakennetta (ja Kaisu Pohdon painottamia luontevia liu’untoja). Oikeakielisyyttäkin yritän harrastaa sen verran, kuin korva sanoo. Vastaavasti blogeja lukiessani arvostan sujuvaa kieltä. Jossain meemissä vastasin, että hyvin kirjoitettuja postauksia luen sellaisistakin aiheista, jotka eivät minua kiinnosta, mutta tönkköisiä en viitsi lukea, vaikka aihe olisi miten mieleinen.

En tiedä, miten moneen kertaan jotkut vakiblogistini postauksensa kirjoittavat ennen publishin painamista, mutta niitä juttuja on turha syyttää höttöisyydestä. Olen heikkona Mitvitin oivaltaviin kirjoituksiin, Kauran notkeaisiin tarinoihin, PA:n itselleen nauraviin tuotoksiin (voi olla, että luen PA:n sanomisia osittain nättejä, sano sammakko nutipäistä -lasien läpi, mutta kyllä se kirjoittaakin osaa), Mean funtsittuihin juttuihin, Oharin sujuvaan tekstiin arkisista asioista ja Zepan kieleen, jossa voi kuulla äänenpainot, tauot ja intonaation. Kaipaan aikaa, jolloin Surullisen elämän Mari vielä liikkui keskuudessamme täysin omaperäisine ilmaisuineen tai Vt johdatti meidät Jäädykepiirikunnassaan kääpiöiden kansoittamiin kaikuviin saleihin. Sellistinkaipuusta nyt puhumattakaan.

Riston pääkirjoituksen luettuani olen ymmärtävinäni, ettei hän sittenkään ollut vaatimassa kaikilta blogaajilta teksteihin palaamista ja hiomista. Pointti taisikin olla enemmän kohdistettu sellaisille kaunokirjallisille kirjoittajille, jotka vääntävät blogitekstiä sormiharjoitteluna.

Minuun kolahti seuraava pätkä:

Verkostoituneen julkisuuden tavoittelun puolestaan voisi kiteyttää kuvaan kirjoittajasta, joka ei koskaan pääse hyvien tyyppien ryhmään, jota ei koskaan noteerata hänen itsensä kuvittelemissa sisäpiireissä.

Valehtelisin, jos väittäisin, että minulle on täysin merkityksetöntä, miten monta lukijaa jutuillani on. Verkostoitunutta julkisuuden tavoittelua en silti myönnä. En liioin ole koskaan kuvitellut, että listasijoituksella on tekemistä kirjoittajankykyjen kanssa. Itse kuvittelemiini sisäpiireihin päässeenä kehotan kaikkia kirjoituksilleen enemmän yleisöä haluavia heittäytymään aktiivisiksi yhteisöjen luonnissa. Kommenttilaatikkojen kautta löytyvät kaverit ja kontaktit. Minä tiedän.

PS Oikeakielisyysasioista kirjoittelivat myös kuolleista herännyt Toisinaanajattelija ja södeemi Alamäkimies

Parikymmentä vuotta myöhemmin

Olin 80-luvulla opettajana Porin tekulla, kun jostain alkoi kiertää huhu, että Juice on kuollut (mitenkähän huhut kiersivät, kun ei vielä ollut internettiä? En enää muista.). Yhtenä lauantaina jossain telkkarin puheohjelmassa oli sitten vieraana kuollut mies. Langanlaiha Juice jutteli ohjelmassa Junnu Vainion ja Neumanin kanssa. Junnu opasti Neumania riimittelyssä ja sanoi, että Autiotalossa oli pari hyvääkin kohtaa, mutta aivovaurioon joutuminen oli kyllä liian kankea ilmaisu.

Ohjelmaa katsoi kanssamme anoppini ja appeni.

Ensin kuoli appi, sitten meni Junnu. Anoppiakaan ei enää ole. Ja nyt ei Juiceakaan, Gorba elää toistaiseksi, samoin minä ja Neuman. Silloissa olohuoneessa leikki lattialla PA ja sen pikkuveli, Spöget odottivat vielä saapumisvuoroaan.

Oudosti löysin itseni mielikuvissani juuri tuosta olohuoneesta, kun luin täältä ja täältä, että parikymmentä vuotta myöhemmin huhusta tuli totta. Edelleen liian aikaisin.

”Tunnenks mä ton naaman vai?”

herätti Gorba minut aamulla Hesari kourassa. Jep, siinä on Marinadi, vai olisikohan näin kuluttamisen teemapäivänä osuvampaa sanoa MariKoo?

***

PS Pieni kuluttajakommentti: jos tarkoituksenasi on tehdä pikapikaa aamulla postaus, jota kuvittaa pala Hesaria ja käytettävissäsi on Elisa-laajakaista + Hesarin näköislehti, älä missään nimessä kuvittele nappaavasi kuvaa noita palveluita käyttäen. Puoli tuntia ei riitä ranatapallotukseen, kun vuoroon katkee netti ja sitten lataa verkkolehti! Grrr. Onneksi kuva oli lainattavisa suoraan Marilta itseltään.

”Niinniin, mutta kun minä en kuulu työterveyshuollon piiriin”

Tuttavapiiriini kuuluu henkilö, jolle ei nykypäivän Suomessa ole tilastointinumeroa. Hän ei ole töissä, ei eläkkeellä, ei työtön työnhakija, ei opiskelija, ei sairaslomalla, äitiyslomalla tai vanhempainvapaalla. Hänellä ei ole hoidettavanaan alle kouluikäisiä lapsiaan, hän ei ole omaishoitaja eikä hän emännöi maatilaa. Vielä 50-luvulla tuollaisia ihmisiä tavattiin aika yleisesti, silloin heitä kutsuttiin kotirouviksi.

No, tämä nykypäivän kotirouva havahtui yhtenä päivänä huomaamaan, että hän oli viimeksi käynyt lääkärintarkastuksessa liki viisitoista vuotta aiemmin kuopustaan odottaessaan. Havahtumisen kanssa samoihin aikoihin Mehiläinen sattui lähettämään hänelle tarjouskirjeen, jossa mainostettiin n. 150 eurolla terveystarkastusta, johon kuului kolesterolimittaus, maksa-arvojen tarkastus yms. verikokein selvitettävät seikat (en millään muista, mitä ne kaikki olivat) sekä lääkärintarkastus (kokeiden tulosten selvittyä). Melko hintavaa, mutta toisaalta, miten sitä tukevassa keski-iässä oleva ihminen viitsisi lähteä korjaamaan elintapojaan, vaikka ehkä olisi syytäkin, jollei olisi todistuksia, jotka osoittaisivat toimenpiteiden välttämättömyden?

Kunnon kuluttajana henkilömme halusi kuitenkin mieluiten tukea lähipalveluita eikä sitäpaitsi halunnut tehdä ratkaisua kilpailuttamatta, joten hän alkoi tutkia Diacorin nettisivua löytäkseen osoitteen, johon tarjouspyynnön voisi lähettää. Ei löytänyt. Yhteystietona kerrottiin etunimi.sukunimi@diacor.fi, mutkun henkilömme ei tuntenut yhtään etunimeä sen paremmin kuin sukunimeäkään sieltä päin, jäi meili kirjoittamatta.

Tähän mennessä terveystarkastukseen pääsyn himo, oli noussut niin suureksi, että henkilömme soitti Diacoriin, jossa puhelinpalvelija olisi osannut yhdistää sopimusosastolle, jos olisi ollut tarve neuvotella vaikka kymmenen henkilön työterveyshuollosta, mutta ei osannut auttaa, kun tarjouspyyntöasia koski yhtä yksittäistä tiedustelijaa. Tiedustelija sanoi vallan hyvin ymmärtävänsä, ettei puhelinpalvelija osaa vastata itse, mutta voisiko tämä ystävällisesti antaa jonkun etunimen ja sukunimen, jolta asiaa voisi sähköpostilla tiedustella. Ei voinut, vaan yhdisti toiseen Diacorin toimipisteeseen, jossa toinen puhelinpalvelija kieltäytyi kuulemasta etunimi-sukunimi-pyyntöä, vaan yhdisti sen sijaan sairaanhoitajalle, joka jonkin ajan jonotuksen jälkeen vastasi ja sanoi, että henkilömme kannattaisi mennä työterveyslääkärilleen hankkimaan lähetteet kokeisiin, ei Diacorilla ole sellaista palvelua, että kokeisiin mentäisiin ilman edeltävää lääkärintarkastusta. Johon henkilö vastasi, ettei ole työterveyshuollon piirissä ja sulki puhelimen.

Puoli tuntia oli mennyt sen selvittämiseen, ettei Diacorin palveluvalikoimaan kuulu terveystarkastuksia terveelle, itsemaksavalle ihmiselle. Henkilömme oli hyvin tuohtunut ja kirjoitti Diacorille palautteen, jossa kertoi olevansa tyytymätön:

– Diacorin nettisivujen tarjoamaan yhteysinfoon
– Diacorin asiakaspalveluun
– Diacorin palveluvalikoimaan

Henkilömme esitti, että hänen tuttavapiirissään on on useita työterveyshuollon ulkopuolella olevia, jotka eivät silti ole silleen syrjäytyneitä, etteivät pystyisi maksamaan terveystarkastustaan. Esim. muutama freelancerkirjoittaja, jokunen apurahatutkija, yksi perijätär ja pari kotirouvaa. Keski-ikäisinä ja tietäkseen terveinä heillä ei juurikaan ole mahdollisuuksia päästä osalliseksi kunallisissa terveyskeskuksissa tehtävistä tarkastuksista, kun vanhoja ja sairaitakin on jonoiksi asti. Siksi olisi mukava, jos palveluita olisi ostettavissa yksityiseltä läkäriasemalta.

Ja lisäsi vielä vauhtiin päästyään, että hän tuntee myös joukon menestyviä henkilöitä, jotka eivät mielellään hakeutuisi työterveyshuoltoonsa, vaan ihan omalla rahalla tahtoisivat selvittää strategiset lukemat, jos olisi sattunut käymään niin, että kesän terassiputki olisi päässyt jatkumaan hiukka liian liki glögikautta.

Mitä vastasi Diacorin markkinointihenkilö? Ei kiittänyt uudesta ideasta ja luvannut tutkia, olisiko palvelu tuotteistettavissa Diacorissa. Sanoi, ettei tuollaiselle palvelulle ole tarvetta. Tiesi paremmin kuin se tyhmä asiakas, joka luuli terveystarkastusta tarvitsevansa.

(Tämä esimerkki toi mieleeni tilanteen seitsemän vuoden takaa. Uusiin opetussuunnitelmiin oli kaikilla toisen asteen ammattillisilla oppilaitoksilla tulossa työssäoppiminen. Otin yhteyttä Pohjolaan, joka oli oppilaitoksemme vakuuttaja ja kerroin, että tarvitsisimme vakuutukset oppilaillemme. Pohjolasta vastattiin, ettei heillä ole sellaista tuotetta, työnantaja vakuuttaa työntekijät, ei niitä vakuutuksia kouluille myydä. Johon minä, että nämäpä eivät ole työntekijöitä ja siksi me oppilaitoksena mielelläämme tai ainakin lain velvoittamana haluaisimme maksaa heidän vakuuttamisestaan. Pohjolalta meni yli puoli vuotta tajuta, että ihan totta, uudelle tuotteelle on tarve, vaikei heidän markkinointiosastonsa ole ymmärtänyt mitenkään asiaan reagoida! Odotan innolla, milloin Diacor alkaa mainostaa terveystarkastuspaketteja.)

***

Miltäs teistä tuntuisi, jos kolmen päivän työreissulta palatessanne törmäisitte kotonanne tällaiseen vekottimeen?

mihenkorkuinen kaappi edestä ja takaa

Spöget olivat kärränneet sen alku viikosta kotiin jostain saneeraustyömaan roskalavalta Helsingin keskustasta (saatuaan luvan paikalliselta valkokypäräiseltä). Siinä on kuulemma kaksi askelmoottoria. Sen kanssa voi kuulemma harjoitella kytkentöjä. Eilen oli jo alustavat piirrokset olemassa, miten siitä voisi mainiosti rakentaa limuautomaatin. No joo, taas yksi hyvä tekosyy jättää poikien huone siivoamatta, kun ei sinne kohta edes mahdu joukkoon!

Tupu, tämä on niitä tekstejä, joiden kohdalla tulee harkita, kannattaako ne lukea isälle

Gorba pyysi aamulla katsomaan kanssaan Mysteeristä klitorista, jonka se oli nauhoittanut torstaina. Ei kauheesti kiinnostanut, mutta katsoin seuraksi.

Ohjelman jälkeen Gorba kysyi, opinko jotain uutta. En tiedä, voiko tätä oppimiseksi kutsua, mutta jotain ajatuksia jäi pyörimään mieleen. Niin kuin se, että naisen orgasmin saaminen on kuulemma sikäli kuin polkupyörällä ajaminen, että taitoa pitää ensin harjoitella, mutta kun se on kerran opittu, sitä ei unohda. En ollut tiennyt, että pitää harjoitella. Orgasmi oli ilmestynyt elämääni ennen kuin tiesin sille nimeä. Ennen kuin minulla oli aavistustakaan siitä, miltä erektio näyttää tai että se ylipäätään on olemassa. Ennen kuin olin keksinyt ruveta ihmettelemään, miten äitien munasolut ja isien siittiöt tapaavat tutustua toisiinsa.

Ohjelmassa nuori tyttö jutteli äitinsä kanssa seksuaalisuudestaan. En ole ajatellut olevani mitenkään erityisen pikukkapipoinen, mutten ole kokenut tarpeelliseksi jutella aiheesta sen paremmin äitini kanssa (joka olisi puhumisesta selvästi kiusaantunut), kuin lastenikaan kanssa. Olisiko tilanne ollut toinen, jos minulla olisi neljän pojan sijasta tyttöjä? Tuskin. En usko, että puhumattomuuden syynä on mikään tiedostetun tason häveliäisyys (alitajuisesta en menisi sanomaan mitään). Seksi nyt vain sattuu olemaan minulle muuta kuin puhetta.

Ei minua huvita siitä Gorbakaan kanssa jutella, vaikka dokumentin mukaan olisi niin kovin tärkeää pystyä puhumaan toiveistaan partnerilleen. Vaan ei minusta. En ole niitä, jotka haluavat höpöttää läpi aktin. Tai kuunnella helliä sanoja tai muuta löpinää. Kielen tuottaminen ja vastaanottaminen vaati sivistyneen ihmisen aivokuoren auki oloa. Kun se kuori on auki, tunkee peliin mukaan kaiken maailman järkeviä, kiinnostavia tai ahdistavia ajatuksia. Parempi sulkea kieli kokonaaan pois pelistä ja keskittyä kielettömään kommunikaation, niin on helpompi keskittyä.

Muutenkin olen enemmän toiminnan ihmisiä ja tekemällä oppimisen ja näyttämisen kannattajia. (Yhden opettajan kokeessa oli kerran kysymys: Miten päin puu asetetaan ulkovuorauksessa? Siinä oppilas todennäköisesti joutuisi ensin miettimään, tarkoitetaanko tässä vaakaan vai pystyyn vai pitäisikö sittenkin pohtia siitä näkökulmasta, tuleeko ulospäin pintapuu vai sydänpuu? Ennen kuin kaikki pohdinnat olisi käyty ja sujuvalla suomella paperille kirjoitettu tai suullisessa tentissä ulkoistettu, olisi jo ehtinyt heittää paikalleen montta lautaa.) En tiedä pystyttekö seuraamaan analogiaa, mutta minusta on tarpeetonta heittäytyä puhuen pohdiskelemaan erilaisia lähesystymistapoja mielihyvän aikaansaamiseen partnerille, kun kokeilemalla ja herkällä havainnoinnilla huomaisi paljon nopeammin, mikä tuntuu toisesta kivalta ja mikä sitten taas ei. Minun sängyssäni on siis lupa sovitella lautaa niin pystyyn kuin vaakaan tai pintapuoli tai sydänpuoli päällepäin. Mutta puhumatta kiitos!

Kaiken kaikkiaan Mysteerinen klitoris oli mielestäni ihan ok ohjelma, nuorillekin sopivaa valistuskatseltavaa, sillä se ei ollut saarnaava ja ryppyotsainen, vaan ihan asiallinen ja hetkittäin jopa tosi hauska.

Varteenotettava asiapostaus sosiaalisesta webistä

Edit: lisäsin Tarmon kommentin tuonne loppuun

Olen tähän ikään mennessä osallistunut liutaan seminaareja. Useimmista ei ole jäänyt mitään muistijälkiä. Mutta tänään jäi!

Päsin kuokkimaan IT-kouluttajien järjestämään Sosiaalinen media koulutuksessa -seminaariin. Siellä kaksi nuorta sälliä veti tiukkaa settiä neljä tuntia. Onneksi olin entuudestaan hiukan hajulla käsitellyistä asioista, muuten olisi voinut alkaa uuvuttaa vauhdissa. Mutta nyt siis ei.

Ensin sai suunvuoron Tero Karvinen, joka opettaa Heliassa mm. Linux-jutskia ja langatonta viestintää. Täältä löytyvät Teron diat. Esityksestä jäi päälimmäiseksi mieleen se, että roskiin päätyvien silppuharjoitusten sijasta opiskelijoilla voi teettää hommia, jotka jäävät elämään. Niin kuin vaikka Wikipedia-artikkeleita, joita sitten voi käyttää opetusmateriaalina. Ja sitten, mikäli ymmärsin, opiskelijat tekevät ohjelmia ja suorittavat testausta, jonka tuloksena löytyviä bugeja sitten raportoivat hierarkioista välittämättä suoraan sinne, missä asialle voidaan jotain tehdä (sivuhuomautus: olen usein miettinyt, miten tasa-arvoistava väline netti muutenkin on. Näissä yhteissöissä ei noudateta perinteisiä vaikuttamiskanavia ja virallisia reittejä, vaan otetaan suoraan yhteyttä tyyppiin, jolla uskotaan olevan tietoa tai vaikutusmahdollisuuksia).

Esityksessä puhuttiin myös siitä, miten tärkeää on heti kurssin alussa sopia tekijänoikeuksiin liittyvistä jutuista. Tero on Linux-hemmona vankkumaton GLE-mies, jonka mielestä on selkeintä käyttää samaa lisenssiä sekä softaan, tekstiin että kuviin. Tasapuolisuuden vuoksi päivän toisessa esityksessä tuli esille myös Creative Commons

Toinen alustaja oli virolaonen Hans Poldoja (ensimmäisen oon päällä pitäisi olla joku vänkyrä, mutten osaa sitä tuottaa), joka tekee Media labissa väikkäriä. Hansin diat, olkaa hyvä! Niitä on paljon, mutta niissä on kaikki, mitä ikinä halusit tietää sosiaalisista kirjanmerkeistä, sosiaalisesta kuvien ja videoitten jakamisesta, diaesitysten jakamisesta, kimppakirjoittamisesta jne. En noita edellisiä linkannut, mutta kaikkiin löytyy linkkejä tilaisuutta varten hätäisesti oikealla nimelläni tempaisemasta del.icio.us-jutskasta (Sun äidilläs on kyllä ollut kokeilumielessä tunnarit jo pitkään, mutta kokeilua lukuunottamatta en ole niitä käyttänyt). Ansio linkeistä kuuluu herralle nimeltä Tarmo Toikkanen. Koko seminaarin ajan Tarmo toimitti linkkejä ja hostasi Skype-chattiä (seminaarihan tapahtui Helsingissä ja internetissä). Tapahtumaan viittaavien juttujen (del.icio.us, Flickr yms.) tagi on itko06. Että sillä kannattaa etsiä, jos minulta jotain oleellista on jäänyt omaan listaan poimimatta.

Oli todella hienoa ja hyödyllistä saada tiivis kooste niistä sosiaalisen webin palikoista, joihin siellä täällä blogeissa on jo ehtinyt törmätä. Sen enempää en kuitenkaan aio höpinöidä noista jutuista. Selatkaa Hansin kalvot, sieltä ne löytyvät. Yksi ihan uusi juttu kuitenkin tuli esille, ja siitä innostuin aivan hirveästi. LeMill on paikka, johon toivon monien monien opettajien löytävän tiensä. Minä jo rekisteröidyin. Toivottavasti tämä ei jää siihen.

Tilaisuus nauhoitettiin ja Tarmo sanoi Skypessä:
Kiitokset etäosallistujille. Nauhoitteet ja materiaalit saatetaan nettiin IT-kouluttajien sivuille. (Paitsi että tuon linkin lisäsin minä, voi olla, että ne tulevat johonkin muuhun kohtaan IT-kouluttajien sivuille. Mutta jostain sieltä päin niitä kannattaa hakea).

Edit: Tarmon lisäykset
Tämänkin blogimerkinnän saa mukaan Technoratin itko06-syötteeseen lisäämällä seuraavan pätkän siihen: itko06. Tuo linkki sinänsä saa mennä minne vain, joskin yleensä ihmiset olettavat, että linkki vie sivulle, joka luettelee samalla tagilla merkittyjä viestejä.

Kunhan materiaalit saadaan muokattua, laitetaan ne seminaaritapahtuman omalle sivulle. Tai ainakin sinne tulee linkki. Todennäköisesti materiaalia päätyy LeMilliin, jonne IT-kouluttajat aikonee muutenkin keskittää yhteisöllistä sisällöntuotantoaan.

***

Erinomaisesta tilaisuudesta innostuneena tutkin tarkemminkin noita IT-kouluttajia, mitä niiden jäsenyys maksaisi ja mitä rahallaan saisi. Harkintaan.

Pitääkö aina toteuttaa?

Mun poika sanoi pienenä katsoessaan työmaalla jyräävää puskutraktoria, että “tuo olisi hyvä homma”. Minä siihen että “kuinka niin?” Poika: “Kukaan ei häiritsisi, vaan voisi vaan koko päivän ajatella omia juttujaan.” 🙂 Mielestäni ammatinvalintapäätöksiä on tehty paljon huonomminkin perustein.
Comment Mrs Ruu Oh So Morbidi — 13.11.2006 @ 7:37

Ruu,
olispas se tosiaan somaa, jos työtä tehdessään olisi vapaa ajattelemaan omia juttujaan! Kunhan sitten olisi vielä jokin muu kanava, jonka kautta omat jutut saisi myös toteutetuksi.
Comment Sun äitis — 13.11.2006 @ 13:41

Miksi jutut pitäisi toteuttaa? 🙂
Comment Mrs Ruu Oh So Morbidi — 14.11.2006 @ 1:57

***

Tämä on ollut yksi silmiäni avaavimpia keskusteluja aikoihin! Yhtäkkiä Ruu nosti näkyviini koko lounaissuomalaisen perimäni syvimmän olemuksen. Olin täysin sokea sellaiselle mahdollisuudelle, että omien juttujen ajatteleminen sinänsä olisi arvokasta! Sisälläni sata sukupolvea puuhakkaita pientilallisia huusi toimintaa. Mitä se sellainen ajatteleminen muka on, joka ei johda tekoihin?

Että voisikin tyytyä vain ajattelemaan juttuja! Ettei olisi mitään toteuttamisen painetta! Tätä täytyy ajatella. Oisko kellään puskutraktoria?

***

Sunnuntaiaamuna hetki ennen heräämistäni muistan ajatelleeni, miten kätevää olisi, jos olisi ajatusskanneri. Samaan tapaan kuin tekstiskannerilla pystyy näppärästi saaman painetun tekstin tietokoneella muokattavaan muotoon, voisi ajatuskannerilla napata hyvin jäsennellyt ajatukset koneelle jatkokäsittelyä varten. Juuri ennen tuota ajatusta olin unissani jäsenellyt muutaman hyvän postauksen ja selkeän työhommajutskaesityksen. Unessakin olin surullisen tietoinen, että kaikki ne upeat oivallukset ja luontevat liu’unnat häviävät sen siliän tien, kun avaan silmäni. Mutta jos olisi ajatusskaneri…

Huomaatteko, edes unissani en jaksanut uskoa ajatteluun sinänsä, vaan edellytin jotain jatkopuuhastelua! Hälyyttävää!

Ylijäämävaatteita tarjolla tarvitseville!

Olen niitä, jotka hamstraavat alennusmyynistä varastoon perusromppeita tulevaksi kaudeksi. Välillä käy niin, että muksuille sattuu kasvupyrähdys ja ennen kuin hamstrari ehtii reagoida, kaappeihin jemmatut vatteet jäävät pieniksi.

Näin pääsi nyt käymään. Mutta onneksi on lahjakausi alkamassa, niin voin laittaa kamat kiertoon!

Noudettavissa kaksi paria harmaita Columbia-merkkisiä poikien housuja kokoa 16 (arvelisin, että vastaa n. kokoa 164 cm). Vyötärö on kaponen, joten sopivat hoikalle herralle (vaikka tuo takaa otettu kuva muuta näyttäisi väittävän!).

Lisäksi lahjoitan käyttämättömän parin Adidas-lenkkareita kokoa US 10 = FR 44 (kuka noista ko’oista selvän ottaa! Sen verran sanoisin, että 44:ksi ovat kyllä varsin pienet, sillä Spögeille mahtuu joissain toisissa malleissa vielä 43 ja silti nämä mokomat ovat ahtaat).

Menettelytapaohjeet: ilmoittaudu s-postilla sunaitis@gmail.com. Olisimme Spögejen kanssa iloisia, jos kertoisit vähän millaiselle sällille tavarat menevät. Jakelu sujuisi minun kannaltani helpoiten aamuin iltapäivin Leppävaaran tai Pasilan asemalla, mutta muistakin järjestelyistä voimme sopia.

Tonedeafilla, Tonedeaf puhelimessa

Kuten tunnettua, olen totaalisen epämusikaalinen. Sikspäs olikin ihan pakko kokeilla Qimkiltä löytyneitä testejä.

Ensin tein tämän testin. Ja petyin hirveästi. Jonkin persoonallisen tosihuonon pistemäärän sijasta sain ihan keskinkertaisen tuloksen 21/30. Onneksi tämä testi palautti minäkuvani kohdalleen: 39,8% oikein! Repikää siitä!

Eheytystä?

Kauan sitten olin atk-kurssilla, jossa meille kerrottiin, että kovalevyn tiedot tuppaavat käytössä pirstaloitumaan ja siksi levy on aika ajoin syytä eheyttää. Eheytettäessä tyhjät ja täydet osat asettuvat somasti omiin lokosiinsa ja koneen toiminta nopeutuu.

Tällä taustalla minun on vaikea ymmärtää puheita koulupäivän eheyttämisestä, mikä merkitsisi koulupäivän rakenteen harventamista: oppituntien lomaan on tarkoitus sijoitella harrastehommia. Kysymyksessä ei minusta olisi koulupäivän eheyttäminen, vaan siinä tunkeuduttaisiin lapsen vapaa-ajalle ja pakkoahdettaisiin koulupäivään osa toistaiseksi perheen päätettävissä olevasta koulun ulkopuolisesta ajasta.

Eheyttämisen puolesta puhuvat ne, jotka ovat huolissaan liian pitkiksi ajoiksi yksikseen jätetyistä lapsista. Tomerimmin pidentyviä koulupäiviä ovat julkisuudessa vastustaneet ne vanhemmat, joiden lapsilla jo on harrastuksia. On sanottu, etteivät koulupäivään sijoitetut puuhasteluharrastukset riitä korvaamaan kunnianhimoisemmin tavoittein tapahtuvaa harrastamista esimerkiksi urheiluseuroissa ja musiikkiriennoissa. Omaehtoinen harastaminen kävisi lapsen voimille vielä nykyistäkin enemmän, jos alla olisi pidentynyt koulupäivä.

Hentoja vastalauseita ovat esittäneet myös ne vanhemmat, joilla olisi mahdollisuus ja halu olla omien lastensa kanssa kotona iltapäivisin esimerkiksi vanhempainloman, vuorotyön tai vuorotteluvapaan vuoksi. Myös monelle työttömälle tilanteen ainoa valoisa puoli on ollut mahdollisuus viettää enemmän aikaa lasten kanssa.

Minulle asia ei enää ole ajankohtainen. Mutta jos olisi, vastustaisin. Nuorena tyttönä näin dokumentin, jossa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen virkailija seisoi murmanskilaisessa lähiössä jättikerrostalojen pihalla ja kertoi, miten tärkeää on saada kaikki lapset ja nuoret mukaan ohjattuun toimitaan. Hänen pointtinsa oli, että kodit ovat vaarallisia paikkoja, sillä niiden seinien sisälle ei kontrolli ulotu. Kodeissa voidaan ruveta ajattelemaan vaarallisia ajatuksia. Siksi lapset pitää saada pois kodeista, valvottuihin oloihin ajattelemaan oikeita ajatuksia. Dokumentti vaikutti minuun voimallisesti!

Päädyin opettajaksi sattumien kautta, mutta myös siksi, että tietoisesti halusin työn, jossa voin olla mahdollisimman paljon kotona lasteni kanssa. Minusta on tärkeää, että lapset oppivat elämään kotona. Näkevät, mitä töitä kodin yläpitämiseen liittyy ja oppivat itsekin kantamaan niistä vastuuta. Jakavat arkea vanhemman kanssa, mutta oppivat samalla, etteivät aikuiset ole olemassa vain lasten toimintaa ohjatakseen ja heitä viihdyttääkseen. Oppivat itse kehittämään itselleen leikkejä ja mielenkiinnon kohteita.

Emeritus professori Matti Bergström on kirjoittanut aivotutkijan näkökulmasta lasten leikeistä. Kirjassaan Mustat ja valkeat leikit (linkatussa jutussa muutamat kirjan lukeneet kertovat sen herättämistä ajatuksista) hän jakaa lasten leikit valkeisiin, aikuisten ohjaamiin leikkeihin ja mustiin leikkeihin, joilla lapset itse jäsentävät kaaosta. Hänestä mustat leikit ovat välttämättömiä aivojen kehittymiselle ja luovuudelle.

Minun on helppo nyökytellä noille ajatuksille. (Toisaalta tiedän kokemuksesta, miten paljon helpompaa on elää, jos jo pienestä pitäen sosiaalistuu systeemiin, on tavallinen eikä eroa muista. Turhaan eivät ruotsalaiset ole testeissä todenneet, että tarhalapset menestyvät elämässä paremmin kuin kotilapset. Mutta kertooko tulos sittenkin enemmän pohjoismaisen yhteiskunnan toiminnasta? Selviytyykö siinä helpommin tasalaatuisena valkoisten leikkien ihmisenä kuin villinä ja luovana mustien leikkien kautta kasvaneena? Ja onko systeemiin sopeutuminen niin tärkeä arvo, että sen saavuttamiseksi muut kasvatukselliset tavoitteet voidaan unohtaa?)

Filosofeerauksesta takaisin arkirealismiin. Miltäs tuntuisi, jos maanantaina tarvitsisi mennä töihin vasta yhdeksäksi? Ja keskiviikkona pääsisi kotiin jo kahdelta? Minusta se olisi ylellisen ihanaa, niin lapsistanikin. Lähipiiriini ei kuulu ihmisiä, jotka ehdottomasti haluaisivat olla töissä tai koulussa sen sijaan että saisivat nukkua pikkuisen pitempään tai ehtisivät puuhata iltapäivällä omiaan. Tämä ei tee heistä yhteiskuntakelvottomia hylkiöitä, joiden puolesta jonkun pitää huolestua. Kannatan lämpimästi koulujen kerhoja, joihin lapset voivat halutessaan osallistua opituntien jälkeen (Lapsuudessani meidän perheen muksujen joululahjat hankittiin aina niillä rahoilla, jotka maalaiskansakoulunopettajaisälle joulun alla maksettiin vuoden mittaan pidetyistä lennokki-, mäkiauto- ja pingiskerhoista). Mutta pakkoa en voi hyväksyä. Sitä, että jossain joku hyvää tarkoittava holhoaja tietää perhettä paremmin, mikä sen lapsille on parasta!