Archive for joulukuu 2006

Julma tarina

31.12.2006

Oli kerran pariskunta, jonka vaimo oli juuri mennyt kylpyyn. Mies seurasi perässä ja sanoi:

– Pitäisköhän sitä viritellä vielä vuoden viimeinen praasu?

– Siellä on niin märkä keli, että parvekkeella olevat puut on litimärkiä. Odota sen verran, että mä tuun kylvystä. Haen kelllarista kuivia samalla kun tuon kaljat ja kuohuviinit kylmiöstä.

– Ai sulla on siellä jemmassa puita ja kaljoja! Mä sentään omistan tämän kämpän lainoista puolet enkä saa edes kellarin avainta.

– Mutkun niitä on vain yksi per asunto.

– Niiih, eiks olekin julma tarina!

Kun vaimo nousi kylvystä, oli mies sytytyspuuhissa, ei ollut malttanut odottaa!

Mainokset

Tässä, nyt

31.12.2006

Lukion ensimmäisellä minulla oli ystävä, jota pidin sivistyneenä, fiksuna ja kovin aikuisena (näin jälkeenpäin ajateltuna hänen kypsyytensä saattoi johtua siitä, että hän oli kahdeksantoistavuotias tyttyökoulun käytyään ja kerran tuplattuaan, minä juuri kuusitoista täyttänyt). Tämä ystävä oli ollut kesätöissä valokuvalabrassa ja ottanut sieltä mukaansa pinon epäonnistuneita valokuvia, joissa näkyi vain psykedeelisiä värejä. Sain häneltä joululahjaksi viisi noista kuvista. Niiden taakse ystävä oli kirjoittanut sitaatteja. Yhdessä luki:

    Kuin vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa, niin päivistäni tänään taas päivä katoaa. Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta: en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa. (Omar Khaijam: Teltantekijä)

Otin värssyn heti omakseni teintytön intomielellä. Näin vuosikymmenien jälkeen riimi tuntuu melko kornilta, mutta kyllä se silti edelleen kuvaa suhtautumistani aikaan. Minusta ei ole ottamaan opiksi menneestä eikä suunnittelemaan tulevaa. En näin vuoden vaihtuessakaan osaa muistella mennyttä vuotta (kuten vaikkapa Outolintu, Marinadi, Jukka, Kata, Minh, PA (kuvin), Zepa, Alamäkeen ja moni muu). Vielä enemmän ahdistaisi tulevaan kurkistaminen.

Meilllä on perheen sisäisenä vitsinä ollut orgaaninen aikakäsitykseni. Siihen kuuluu, että joka hetki teen, mitä just silloin sattuu mieleen tulemaan. Jos vaikka aamulla herään sen verran ajoissa, että aamutoimilta jää vartti ylimääristä aikaa, alan täyttää sitä jollain tarjolla olevalla tekemisellä, johon väistämättä kuluu vähintään 22 minuuttia ja taas olen seitsemän minuuttia myöhässä. Orgaaniseen aikakäsitykseen kuuluu myös vetelehtiä tunteja kylvyssä tai istuskella kylpytakkisillaan sohvalla blogaamassa just silloin, kun oikeesti pitäisi siivota ja valmistautua illan vieraitten saapumiseen.

En ole uudenvuodenjuhlija, tyhjät kalenterit ahdistavat minua. Jonain vuonna joku läheiseni (tai minä itse) kuolee ennen kuin on on aika vaihtaa uuteen kalenteriin. Siksi on mukavampi elää hetkessä ja siitä Kirsti kirjoitti oivasti. Itselleni ja kaikille blogitutuilleni toivon, että vuonna 2007 osaamme tunnistaa Kairoksemme.

Kulttuurikatsaus: kirjallisuutta ja musiikkia

27.12.2006

On se niin surullista! Vuosikaudet kantaa mielessään kuvaa oivaltavasti kirjoitetusta lastenkirjasta, joka ei aliarvioi lasta sen paremmin kuin mahdolliseksi ääneenlukijaksi päätynyttä vanhempaansakaan. Joka joulu käy kurkkaamassa, oisko tullut jatko-osaa tai jotain muuta mukavaa samalta tekijältä. Vihdoin löytää etsimänsä. On varautunut olemaan armelias, jos uutuus ei ole ihan edeltäjiensä veroinen. Muttei millään kykene olemaan riittävän armelias!

Vanhat Suvi Kinokset olivat ilkikurisia, oivaltavia ja hauskoja (ainakin niin muistelen). Tämä uusin, Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä, on kankea ja osoitteleva kirja. Pienestä Suvi Kinoksesta ei ikinä olisi voinut kasvaa sellaista tosikkoa ja kuivikasta tanttaa, joksi hänet aikuisena kuvataan. Koko kirja on puhkiselittelevä, lukijan oivallukselle ei jää tilaa. Kaikkinainen rodullinen, luonnonsuojelullinen ja eläinsuojelullinen korrektius alkaa tuntua läpinäkyvältä kosiskelulta. Isoisän jatkosotasankaruuden ja siinä hommassa hankitun ampumataidon ja taktikon kykyjen esittely tympivät.

    ”Aamun kajossa näin, kuinka miesjoukko kiersi pitkin mäen rinnettä kylän yläpuolelle. Nostin kiväärin ja tähtäsin. Kunhan rosvo olisi limbapuun kohdalla, hänelle tulisi noutaja.”

    ”Kun menimme kylään, sinne koottiin vangiksi otettuja ja haavoittuneita rosvoja. Köytettyinä he katselivat kauhistuneen näköisinä savella maalattuja pygmejä, jotka hyppelivät murhanhimoisina heidän ympärillään. Itse asiassa en edes halunnut tietää, mitä vangeiksi saaduille tehtäisiin.”

Edellisestä voinee päätellä, ettei Sun äitis suosittele Jukka Parkkisen uusinta Suvi Kinosta. Ja tämän joudun sanomaan haikein mielin.

***

pni kirjoitti ensimmäisestä ostamastaan CD-levystä. Mistä tuli mieleeni, että minäpä en vielä koskaan ole ostanut itselleni yhtään CD-levyä. Yhden olen saanut lahjaksi. Jokunen vuosi sitten pojat ostivat minulle Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Waterin. Joka muuten on myös ensimmäinen (ja ainoa) itse ostamani LP-levy. Toin sen isälle tuliaisiksi Englannista kesällä 1972.

Ei voi sanoa, että musiikkihankinnat olisivat minut köyhdyttäneet!

Kirjoja ja muita lahjoja

26.12.2006

Ihmiskunnan herra haastoi kertomaan lahjakirjoista. Enemmän annoin kuin sain.

Saadut
Sinikka Nopola: Kyä tässä jotain häikkää o
(WSOY:ltä kiitokseksi oppilaitoksen kirjayhteyshenkilönä toimimisesta, vaikken edes toiminut, kun olin toisaalla koko syksyn. Silmäily aloitettu.)

John Irving: Until I find You
(siskolta uusiokäyttöön. Annoin ko. kirjan hänelle lahjaksi viime jouluna enkä saanut vuoden mittaan aikaiseksi pyytää lainaan. Lukeminen aloitettu.).

Annetut
Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä
(toiselle Spögelle. Suvi Kinoksen kaksi ensimmäistä osaa olivat hurmastuttavia kirjoja, jotka jokainen meidän perheessä on lukenut, ja muutamat myös kuunnelleet, kun luin ne ääneen silloin vielä lukutaidottomille Spögeille. Kolmas oli jo selvästi keskinkertaisempi ja tämä neljäs alkaa aika selittelevästi, mutta pitihän se vanhan rakkauden nimissä hankkia. Luen parhaillaan rinnan Irvingin kaa.)

Henning Mankell: Matka maailman ääriin
(toiselle Spögelle, joka viime jouluna sai jonkin toisen Mankellin nuortenkirjan)

Liza Marklund: joku mikä lie nimeltään, olleellisinta, että ruotsiksi
(PA:lle, jolle ostetaan perinteisesti jotain ruotsiksi, saksaksi tai ranskaksi)

Minette Walters: joku mikä lie nimeltään, olleellisinta, että englaniksi
(JCP:lle, jolle perinteisesti ostetaan englanninkielinen pokkari)

Jack Higgins: Without mercy
(Gorballe bussilukemiseksi)

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
(siskolle. Huti! Sisko oli jo itse ostanut saman kirjan itselleen joululahjaksi!)

Dan Brown: pari mitä lie pokkaria englanniksi
(langolle, joka aina saa mitä lie pokkareita)

Tuija Lehtinen: http://www.liisanblogi.net (toiselle kummitytölle, joka kirjan lisäksi saa toisen kummitytön kanssa lahjaksi humputtelupäivän alennusmyynnissä ja illan leffassa).

Vinkatkaa kommenttilootaani, jos päätätte ottaa haasteen vastaan ja kertoa lahjakirjoistanne.

***

Muusta lahjonnasta mainittakoon, että sain Gorbalta kymmenen levyä Fazerin sinistä suklaata ja pullon kirkkaanpunaista kynsilakkaa. Ensimmäisen lakkapullon sain häneltä jouluna 1977, eli komaskymmenes yhteinen joulu juuri mennä vilahti!

Joulun hittilahja meillä oli Looping Louie. Oletettavasti nostalgiasyistä, sillä perheen ensimmäinen Louie hakattiin loppuun jo jouluna 1994. Viisi miestä viihtyi lattialla hakkaamassa muoviseikkoja monta tuntia putkeen! Ja seuraavana päivänä uudestaan.

loopinglouie

Sittenkin joulurauha!

24.12.2006

Kuusiasiat ovat meillä perinteisesti aiheuttaneet joulun kriittisimmät puolisoiden väliset keskustelut. Tämä vuosi teki poikkeuksen. Aamusella Gorba alkoi vaivihkaa varustautua sahalla ja kirveellä, ties mihin lähitienoon ulkoilualueelle aikoi matkata. Tyynen rauhallisesti heitin 50 euroa pöytään ja kerroin, että sen oli isäni korvamerkitysti lähettänyt kuusirahaksi, että tytär saisi joulurauhan.

Nyrpeänä, mutta vanhan miehen toivetta kunioittaen, Gorba lähti Spögejen kanssa hankintamatkalle Olarin postin kulmille. Tinkata sentään piti niin, että kuusenmyyjä loukkaannuksissaan liki kieltäytyi kaupasta. Spögeille sentään suostui hetken päästä kuusen myymään. Kerrankin ihan nätti ja tavallisen huusollin kokoinen puu! Kiitos, isä!

Ensin se kylvetettiin, tai ainakin suihkuteltiin perusteellisesti (Spögöttimien älli!). Pitäisi kuulemma pysyä tuoreena pitempään.

Kuusi suihkussa

Sitten sijoitettiin jalkaan. Mitään hallinostureita tai lattiaan naulaamisia ei tarvittu, siinä seistä nökötti muutenkin! Kuvan alaosan ylenpalttinen kirkkaus johtuu keskipäivän auringosta, joka kunnioitti pystyttäjäisiä läsnäolollaan.

kuusi06

Huomenna vasta koristellaan. Yksi tärkeä koriste sentään on jo paikallaan. Viime vuonna sain Spögeiltä lahjaksi kuusenjalan vesimittarin. Tiimarin lasienkelin helmoihin on sijoitettu ledi, josta kulkee johto (vanhoista risoista jouluvaloista napsaistu) kuusenjalkaan. Välissä on pieni musta rasia, jonka sisällä on joku piirinpala ja 9 voltin patteri. HighTechEnkelin valo loistaa, kun kuusenjalassa on vettä ja sammuu, kun kuusi kaipaa kastelua. Viime joulun kokemuksen perusteella väitän, että tuollainen näpsä vehje pitäisi olla joka kuusessa.

Enkeli

***

Ruokarintamalta raportoitavaa: valkoista piparkakkutöhnää löytyi sittenkin. Ei silti tullut taloa, Spöget ovat jumittuneet siltavaiheeseen ja värkkäsivät piparkakkutaikinasta kaarisiltoja. Kinkkuja tuli paistettua kaksin kappalein. Viimeöinen on sellainen kuuluisa ylikypsä kinkku. Siitä irtosivat kaikki luuosat hups vaan, ja lihapalat irtosivat näppäriksi pakastettavankokoisiksi lohkareiksi (mulla ihan totta on kammo liian raakaa sikaa kohtaan!). Joulupöydän koristeellista ulkonäköä ajatellen otus ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen. Hain aamulla uuden ja kypsensin melkein yhtä ylikypsäksi kuin sen edellisen, mutten ihan: tämä sentään pysyy kasassa!

Perunasalaatin ja rosollin perunat sain keitetyksi, samoin porkkanat. Punajuurien kanssa menee vielä tovi, mutta ihan kohta pääsen nukkumaan. Joulu joutaa tulla. Ja jos tarkkoja ollaan, niin aattoahan tässä jo eletään! Hyvää joulua kaikille, etenkin Justinille sinne kauas!

Joulukiireitä

22.12.2006

Kello 16.32 printterin edelleen raksuttaessa epäilin hetken, että taisin sittenkin myöhästyä. Turhaa panikointia, viis vaille viis puntillinen joulukortteja vilahti 1 lk. kirjepostille varattuun kaukaloon! Kortit olivat järkyttävimpiä kymmeneen vuoteen, mutta ne olivatkin pitkästä aikaa minun tekemiäni, kun perheen AD:llä oli muuta puuhaa. (ei puhettakaan mistään vinkeästä ideasta ja sen virtuoosimaisesta toteutuksesta niin kuin vaikkapa jouluna 2004. Oho, ei näköjään kuva aukea, sen siitä saa, kun ilmaispalveluihin luottaa. Tuli mieleen villi ajatus, ajatelkaas jos vaikka koko blogi olisi ilmaispalveluna jossain blogspotissa tai blogsomessa ja sitten yhtenä kauniina päivänä Veijo Blogger tai Mr Blogsome pättäisi vetää töpselin seinästä… Eiku siis, huh!)

Koska sitä vuoden 2004 korttia ei enää ole näytillä siellä toisaalla, niin tökkänpä sen tähänkin muistuttamaan, miksi ensi vuonna kannattaa aloittaa korttibisnes niin ajoissa, että toteutuksesta ehtii vastata joku muu kuin minä!

kortti04

Muuten olen kyllä kohtalaisen hyvin aikataulussa, kiitos kysymästä. Jäinen sika tuli jo pari päivää sitten kylmiöön sulamaan hissuksiin. Mikään ei ole niin kamalaa kuin luun vierestä raa’aksi jäänyt kinkku. Pikkurouvan taipaleeni alussa minulle kerran kävi niin. En minä ymmärtänyt, että umpijäisen kinkun sulattamiseen pitää varata useita päiviä. Varmaan jotain päivän jälkeen pukkasin uunin ja pidin siellä tunti per kilo. Lopputulos oli hirveä.

Muiden ruokien eteen en ole tehnyt vielä mitään (paitsi viikon verran olen sivusilmällä noteerannut, ettei missään lähitienoon kaupassa ole enää jäljellä valkoista sokerikuorrutetta. Aina ne höpisee lehdissä, että kinkkupula uhkaa, mutta koskaan eivät varoita todellisista uhkista: tämä ei suinkaan ole ensimmäinen vuosi, kun valkoinen piparkakkutalonliimausmönjä on kaupoista finis!) Huomenna haen lohen, sen pitää ehtiä graavaantua pari yötä, muuten se on liian herraskaista minun makuuni. Saattaa olla, että nappaan samalta reissulta pari pänikkää Saarioisten lanttulaatikkoa. Vain Saarioinen kelpaa meillä niille kahdelle, jotka ylipäätään syövät lanttulaatikkoa. Joinain vuosina olen joutunut kiertämään viisikin kauppaa, ennen kuin Saarioista on löytynyt. (Mikseivät ne koskaan varoittele lehdessä, että pääkaupunkiseudulle uhkaa iskeä saarioistenlanttulaatikkopula?) Varsinaisesti menen ruokakauppaan vasta lauantaina.

Lahjatilanne on melko hyvällä mallilla. Siinä helpottaa vakiintunut käytäntö, että lapsille (nyt jo aikuisille!) ostetaan yksi päälahja+ kirja + tavallista karkkia, minä saan saan Gorbalta kymmenen levyä Fazerin sinistä ja Gorba multa kirjan. Perheen ulkopuolisia ei lahjota, paitsi kummityttöjä ja minun isääni. Kummityttöjen kanssa käydän tammikuussa joululahjaksi alennusmyynnissä, syömässä ja leffassa ja isälle on kestotilauksessa Hesarin sunnuntainumerot.

Koska sain jo kortit postiin, lahjalista on melko lyhyt ja joulusiivoksi riittää olkkarin imurointi, saatoin metsästysmatkallani ohimenen piipahtaa William K:n varjopikkujoulujen kautta.

Paikalla olivat ainakin:
Marinadi
pni
Marjut
Höpökeisarinna Miss Jenny
Anu
Timo
Sami O
Oopa
PA
<a href="http://kriisi.vuodatus.net/
Kuraattori

Sen sijaan paikalla ei ollut idean äiti Helen

Oho, huomasin just, että nyt on jo yö! Tuossa on näin alkajaisiksi pelkät linkit. Lisään huomenna kuumimmat puheenaiheet! Myös Blogimiitit-blogiin.

Ihan vain tiedoksi…

19.12.2006

…jos voitan äänestyksessä kuumailmapallolennon, joku muu saa sen käyttää!

Viiden virkkeen meemi (kun tässä on kaksi haastajaa)

19.12.2006

Ja minähän vihaan tällaisia profiilin täyttämisiä. Inhoan shoppailua.
Mikko Alataloa en osaa inhota ihan niin paljon, kun oikeasti tekee mieli.
Hän puhuu käsittämätöntä suomeakin, mutta tästä eivät turkkilaiset tiedä mitään Se ryökäle on kuin suoraan Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta: kun sen kerran kovan vaivan takaa löytää, on se samalla hetkellä muuttanut paikkaansa toisaalle.

Vähänkös tunnen itseni ikihongaksi, kun elän tätä meemiä jo toista kierrosta! Haasteen sain ensin Lilithiltä ja sitten Hetket-blogin suunnalta. Tuotos piti koota vähintään kolmesta muusta blogista lainatusta virkkeestä. Ja lainauksen uhriksi joutuneet piti haastaa edelleen.

Virkkeet vein seuraavilta: Höpökeisarinnan tunnustuksia, Dionysoksen kevät ja Alamäkeen.

Jatkaa saavat ne, joiden tekee mieli koota minitarina lainavirkkeistä.

Teatteria nyrkkeilykehässä

17.12.2006

Melkein kaikesta olen täällä kertonut, mutta sitä en vissiin ole maininnut, että nuorena tyttönä ajattelin ryhtyä aikuisena teatteriohjaajaksi. Isän kanssa rakentelin hernesäkkirahoilla kulisseja koulun joulujuhliin. Kerran viikossa kävin lausuntatunnilla teatteriohjaaja Ossi Räikällä. Näistä aineksista rakentui minäkuvani tulevana teatteriammattilaisena.

Lähimpänä haavettani olin 1976, joilloin osallistuin useaan produktioon Gustavus Adolphus Collegessa Yhdysvalloissa. Ensin tein pukuja erityisalueenani päähineet. Sitten etenin statistiksi Shakespearen Comedy of Errorsiin. Urani huipulla esitin Ghelderoden Madamoiselle Jaïressa Jairuksen vaimoa.

Meitä oli ensemblessä kolmetoista henkeä ja koko homma tapahtui kolmellatoista sikinsokin rakennetulla tasolla teatterin lavastehuoneessa. Näytelmän ohjaaja oli aiemmin tehnyt teatteria bogotalaisten katupoikien kanssa ja vannoi Grotovskin nimeen.

Suomeen palattuani aloin opiskella insinööriksi. Se siitä teatterista. Paitsi että välillä nuuhkin mielelläni nuoruusmuistoja omituisiin paikkoihin rakennetuissa teatteriesityksissä. Tänään kävin katsomassa Knock Outia Savate clubilla.

    Todellisuuden tutkimuskeskuksen ”Minusta sinä olet” -nimikkeen alla toteutettavat teokset sijoittuvat teatterin, tanssin ja muiden taiteenalojen leikkauskohtiin. Teokset muodostavat sarjan, jonka jokainen osio on itsenäinen esitys tai installaatio. Lähtökohtana on aina se, millaisena ohjaaja näkee Pia Karaspuron. Teossarjan kaikissa osissa on esiintyjänä ainakin taiteilija Pia Karaspuro. Aikaisempien osien ohjaajina/koreografeina ovat olleet Kolina Seppälä, Niina Hosiasluoma, Annika Tudeer sekä Tuire Tuomisto.

Tämä viides osa tapahtui nyrkkeilykehässä ja sen ympärillä. Ensimmäinen huomioni kehän reunalla istuskellessani oli makeanpistävä hien haju, joka oli imeytynyt tilaan. Minulla ei ole aiempaa henkilökohtaista kokemusta nyrkkeilysaleista tai kuntosaleista, joten haju viritti minut kultturelleihin sfääreihin, mieleen nousivat John Irvingin eloisat kuvaukset hikisistä painimatoista. Vasta seuraavaksi aloin miettiä, että varmaan tie tanssijaksikin on ollut harjoitussalien hienhajun täyttämä.

– Tämä tarina on totta tai se voi olla valhetta. Ainakin se on tulkintaa. Esitys syntyy katsojan mielessä, sanoi Titta Halinen aluksi.

Liikennevalo näytti vihreää ja kello pärähti. Pimässä salissa kuulin takaani rapinaa, ja Pia Karaspuro alkoi hapuilla sidotuin silmin kohti areenaa. Taskulampun valossa noteerasin hänen käsivartensa, miten hyvin lihakset erottuivatkaan. Sitten huomioni kiintyi silmillä olevaan siteeseen. Meillä oli viime viikolla erityisopettajakoulutuksessa yhtenä teemana näkövammaisuus. Siksi sokkona etenevä Karaspuro sai minut ajattelemaan sokeutta.

Mutta ei se sitten niin ollutkaan. Koululaisten ystäväkirjan kyselyn vastaukset paljastivat, että siinä kehän laidalla taidettiin tehdä taivalta synnytyskäytävässä ja kehään tuolille päästyään Pia oli onnellinen, äitiinsä kiintynyt kymmenen minuttia vanha vauva. Prinsessan kruunun päässä.

Käsikirjoituksessa oli kaksi kirjoitettua elementtiä: ystäväkirja ja Andersenin satu Punaiset kengät. En ole koskaan pitänyt Andersenin saduista (olen grimmiläisiä) ja Punaiset kengät on aina ollut ykkösinhokkini. Mietin, pitäisiköhän minun ruveta fundeeraamaan jotain syvällistä syntisesti tanssivista punaisista kengistä ja Pia Karaspuron tanssijan ammatista, mutta päätin olla ajattelematta mitään hienoa ja jäsentynyttä. Parempi olisi antaa mennä vaan.

Kun valkokankaalle heijastui Prinsessantien kyltti, ajattelin Roihuvuorta ja ystävääni Kirsi-Marjaa. Kuva oli aika rakeinen. Huomasin miettiväni, olikohan se tarkoituksellista. Ihan niin kuin olin aamulla Hesarin asuntoilmoituksia silmätessäni miettinyt, ovatko Igglon asuntokuvat tahallaan niin rakeisia. Ei kai kukaan nykyään käytä huonoresoluutioisia kuvia kuin tietoisina tehokeinoina?

Oho, ajatukset vähän karkasivat. Seurasi jakso, jossa Halinen seisoi kehässä valkoinen, liian pieni tyllihame päällään ja viuhtoi käsiään. Käsiä paremmin panin merkille jalat, jotka olivat somasti nipussa 180° kulmassa. Taustalla Karaspuro sujahti mustan joutsenen mekkoon. Juuri sellaiseen, josta useimmat viisivuotiaat pikku tytöt haaveilevat. Myös minun sisälläni asuva pikku tyttö olisi välittömästi halunnut vetasta hamosen päälleen ja liidellä painottomana yli kiiltävän parketin.

Nyt ei ollut parkettia, oli nyrkkeilykehän pehmustettu lattia. Näillä main taisi seurata se esitteessä mainittu teiniangstailu. Ystäväkirjan vastaukset olivat litania emmäviittiä ja kuneihuvitaa. Halinen rojahti nyrkkeilysäkin päälle höpöttämään rakkaudentuskaa, ja Karaspuro alkoi kiertää kehää köysien ulkopuolella. Mennessään hän töytäili pitkin hallia roikkuvia nyrkkeilysäkkejä heilumaan. Aika jännä fiilis: selän takana kuului keinuvien säkkien suhina, liikkeestä syntyvä ilmavirta löyhytti hiuksia ja kehässä tarina sen kuin jatkui!

-Tämä ei ole juoninäytelmä, ne varoittivat etukäteen.

Ei kai sitten haittaa, jos tapahtumien järjestys tässä selonteossa mahdollisesti hiukan heittää? Jossain vaiheessa valkokankaalle heijastui kuva rakennuksesta (samaa tarkoituksellisen rakeista laatua kuin edellisetkin). Sitten kuva siirtyi ovesta sisään pitkillle käytäville. Oliko se koulu? Oliko se Roihiksen ammattikoulu? Varmaan se oli koulu. Korviin tunkeutui inhottavaa kirskuvaa ääntä. Koulun käytäviä kakofonisempia paikkoja ei ole!

Kamera kulki kohti naisten vessaa, ja sitten sisälle vessaan. Minulta jäi ymmärtämättä, miksi vessassa meikkaava Karaspuro oli ikuistettu filmille. Nimittäin tuo vessa houkutteli päähäni taas uuden privaattiajatuksen, joka ei mitenkään liittynyt niityllä pakkomieleisesti tanssiviin punaisiin kenkiin, kirveellä irti hakattuihin jalkoihin tai näyttämöllä esiintyviin kahteen naiseen. Jos se rakennus oli Roihiksen ammattikoulu, niin oliko tuo se vessa, johon kerran yritin hysteerisesti ehtiä, kun Cystrinin vaikutus loppui tuskallisesti kesken matkaa Hämeenlinnasta Helsinkiin? Enkä ehtinyt, vaan jouduin heittämään housut roskikseen ja seisomaan muina naisina, pitkään teddyturkkiini verhoutuneena, koko pitkältä tuntuvan bussimatkan ja metromatkan kaupunkiin ja kotiin.

Jossain vaiheessa näyttämön naiset olivat taas kuoriutuneet tylleistään. Kaksi trikoisiin puettua naista kehässä. Miten erilaiset vartalot. Tavallinen naisenvartalo, jossa varpaat ja sormenpäät eivät tunnu tietävän toistensa olemassaolosta. Ja treenattu tanssijan vartalo, jossa joka ikinen osa huokuu tietoisuutta muista osista. En minä tätä osaa selittää, mutta se ero oli mielettömän silmiinpistävä. Niitä kroppia huumassa tuijotellessani aloin ajatella, miten ihminen ikinä pystyy olemaan asiassaan vakuuttava, jollei hallitse ryhtiään ja olemistaan. Tai ainakin, että pitäisi varmaan alkaa edes venyttelyharjoitukset, että tulisi tutuksi kroppansa kanssa ja osaisi kantaa sitä. Varmaan sitä saisi lisääntyneen läsnäolevuuden myötä sanottavansakin paremmin perille.

Erityisen voimakkaan vaikutuksen Karaspuron kropan hallinta teki, kun hän liikehti pitkin tilaa punaisella nauhalla yhteen sidotuin jaloin . Kun jalkaterät vielä liikkuivat kuin kalan pyrstö piirretyissä elokuvissa, oli vaikutelma Pienestä merenneidosta täydellinen.

Viimeisessä ystäväkirjahaastattelussa Karaspuro kertoi olevansa töissä. Alun vastausten naiivi onnellisuus ja keskikohdan ynseys oli muuttunut lopun tasaiseksi varmuudeksi.

Esityksessä näin ensi kertaa eläissäni popcorn-popperin. En olekaan ennen teatterissa syönyt popcornia. Moniaistiseen teatterielämykseen kuului nähtävää, kuultavaa, iholla tunnettavaa, haistettavaa ja maistettavaa. Kuultavasta olen tässä puhunut vähemmän. Syystä että se oli aika paljon musiikkia (niin kuin tanssijan henkilökuvaan kuuluukin), ja minulla on tämä henkilökohtainen musiikin kokemisen liittyvä ongelma. Mutta lopun äänimaailmasta sentään on raportoitavaa. Kun valkoiset lopputekstit alkoivat rullata mustalla taustalla, kuului selvästi vanhan elokuvaprojektorin rahina. Kuuluihan?

***

Tästä tuli aika poukkoileva kirjoitus. Esityksen alussa Titta Halinen mielestäni kuitenkin antoi luvan ajatusten harhailulle sanoessaan, että lopullinen esitys syntyy katsojan mielessä. En minä epäkunnioituksesta esiintyjiin alkanut omiani miettiä Pian tarinan seuraamisen sijasta, vaan siksi, että esityksessä oli sellaisia täkyjä, jotka pukkivat ajatuksia omille urilleen. Olisi muuten kiva kuulla ne seitsemäntoista muuta tarinaa (katsomossa oli 18 paikkaa).

Niin ja siihenkin olisi kiva saada vastaus, miksi käsiohjelmassa ja esitteessä Titalla on päällään musta puku ja Pialla valkoinen, kun esityksessä ne olivat päinvastoin.

Blogipikkujoulu, erä 2

17.12.2006

– Eikö se olisi yksin osannut kotiin, aikuinen mies?

No tietysti olisi. Muttakun minä olin Gorban treffeille houkutellut, niin pitihän minun toimia silleen pitkän kaavan mukaan, että poistutaan yhdessä, ei hylätä kesken matkan. (Ymmärrätte tällaisen toiminnan pitkällä tähtäimellä edulliset vaikutukset, kunhan olette jakaneet elämänne yhden ihmisen kanssa liki 30 vuotta.) Istuimme siis yhteisen bussimatkan Espooseen kuin muutkin vanhat parit: vierekkäin, kumpikin omaan kirjaansa keskittyneenä.

Sitten palasin Weeruskaan.

Vaalea nainen kertoi olevansa Valpuri.
Vinttikamarin Valpuri vai? kysyin.
– Onko niitä Valpureita enemmänkin?

Ja minä vastasin, että on on. Vaan onko? Olen ihan varma, että retkilläni blogistanissa olen tavannut muitakin Valpureita. Mutta, kun Vintin tyttö nyt kysyi kommenttilaatikossa vinkkiä, miten löytää kaimat, niin ainoat, jotka muistin, olivat siskontyttö ja Valpuri Jäntti. Paitsi että Valpuri Jäntti on just sama Vintti-Valpuri! Siis, ilmoittautukaa nyt ihmeessä muutkin Valpurit, ettei minusta tulisi pupun puhujaa.

About seuraavaksi tapasin Aikani Timon, joka sanoi kirjoittelevansa sellaisia lyhyitä huomioita.

Lostiksen kannssa juttelimme siitä, miten sinänsä harmiton kommentti voi joskus järkyttää. Kun ensimmäisen kerran pelmahdin Lost in the supermarketiin, luin vain pari päällimmäistä postausta ja kommentoin jotain mitä lie. Lostiksen ikävät vibat eivät johtuneet kommenttini sisällöstä, vaan siitä, että juuri vähän aiemmin hän oli avoimesti tilittänyt äitinsä kuolemaa ja nyt joku pervo tuli kommentoimaan äitinä! Oli hyvä saada jutella asia eilen auki, vaikka se oli aikanaan jo kommenttilaatikossakin puitu (kun olin ajan kanssa ehtinyt paneutua blogiinsa tarkemmin ja huomannut tahattoman tahdittomuuteni.)

Joku aika sitten olin sopinut treffit Minhin kanssa Stockan kellolle. Tuntomerkiksi olin saanut: Mulla on turkoosi kaulaliina. Siinä kävi lopulta niin, että tuli pieni aikataulusekaannus. Kellon alla ei saapuessani ollut ketään, jonka olisin tunnistanut silmistä tai kaulaliinasta. Aikani paikalla pyörittyäni huomasin naisen (tumma, mutta oletettua vanhempi), joka tuntui katselevan hyörinääni normaalia intensiivisemmin. Hänen kaulaliinansa oli mielestäni vaalean sininen, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

– Anteeksi, onko kaulaliinanne mielestänne turkoosi? kysyin lopulta.

– Sory, I don’t speak any Finnish, hän vastasi.

Mutta nyt siis tapasin Minhin. Ja mukanaan yllätyksen: miehen menneisyydestäni. On aina mukava kuulla, kun entinen oppilas on saanut elämänsä järjestykseen. Hyvä te!

Vasta aika vähän sitten tutustuin Lumen blogiin ja nyt heti myös tapasin.

Kuinkahan moni kuuli illan mittaan sä et ole yhtään sen näköinen kuin oletin? Veikkaisin, että moni. Yhtenä heistä Kuraattori, jonka olin kuvitellut vanhemmaksi ja äijämäisemmäksi kuin se hoikka poninhäntähemmo, jota jututin. Meillä oli pieni kisa siitä, kumpi ehti postata kemuista ensimmäisenä. Voitin kahdellakymmenellä minuutilla (paitsi kun mun blogin kello näyttää edelleen kesäaikaa, niin vaikuttaa siltä, että olisin hävinnyt). Keskustelimme synttäriblogini nykytilasta ja siitä, onko Kuraattorilla oikeus käyttää Sun äitis suosittelee –merkkiä. On.

Toisen kerran hämmästyin täysillä Tristanin nähdessäni. Blogin violetti väri ja tekstin särmä olivat saaneet minut kuvittelemaan, että henkilö nimimerkin takana olisi jotenkin goottilaisen tumma ja kulmikas. Ja sitten näinkin pehmeän, vaalean naisen. Saattaa muuten olla, että pitkään uinunut BlogiPersoonaBlogi pian saa uuden tähtivieraan…

Ensi kertaa treffasin myös Junakohtauksen, joka tähän asti on ollut tuttu lähinnä Turistin kommenttilaatikosta. Turistilla muuten oli Marinadin ohella illan viehkoin decolté.
Uusiin tuttavuuksiin kuului niin ikään Tietoisuuden vapautuksen Jari ja herra Luksus.

Vietän ajastani niin paljon skragaa käyttävien tyyppien seurassa, etten huomannut mitään ihmeellistä siinä, että niin Oopa kuin Mitvitkin olivat kietaisseet solmion kaulaansa. Nuorempien naisten kuiskutteluista vasta päättelin, että kraka on nyt vallan trendikäs kapistus.

Mitvitistä vielä sen verran, että tiedän nyt, miksi hänellä on erityinen syy laulaa kotona. Eikä se sitä paitsi ollut elämän seikkailija, vaan elämän etsijä. Muistaakseni. Siitä sentään olen samaa mieltä, että Hurinasta tärkeintä oli olla välittäjä (ja mietin sanan kaksoismerkitystä ihminen, joka välittää toisesta, luonnon tilasta, eläimistä tms. tai ihminen, joka toimii välittäjänä eri näkemyksisten välillä. Molemmat tärkeitä.)

Hurinan vieressä viihtyi Tumppu-Joonas, joka ei ollut pitkäksi venyneellä terffimeemitapaamisella, vaan viattomasti vain kortteerasi Hurtsulla (Joonas on muuten raamikkaampi ilmestys kuin osasin odottaa).

Seppäsestä tuli mieleen juttu parin vuoden takaa. Siskoni kuuli, että PA (nimi ei silloin ollut suvun tiedossa) on perustanut blogin, ja yritti löytää sen. Aikansa etsittyään totesi löytäneensä ja kertoi, että blogin nimi on Seppänen. Onhan näissä kahdessa sen aikaisessa merkinnässä kieltämättä tiettyä yhdennäköisyyttä.

Sedis tilitti kriisistään, hupenevat lukijamäärät ovat saaneet harkitsemaan jopa blogin lopettamista. Sanoin kantanani, ettei instituutioihin saa kajota! Hyppään aina yli elokuvajutuistaan, ylipitkiä historiaselontekoja en kokonaan jaksa lukea, mutta hei, onhan se nyt kumminkin niin, että on mielettömän upeeta, että joku laskeutuu yliopistomaailman norsunluutorneista tänne tavallisen ihmisen tasolle ja tarjoaa ilmaiseksi tekstiä, jota muut kaltaisensa sullovat vain virallisiin julkaisuihin!

Yksi kommenttieläinaikani kohh-hetkistä oli, kun bongasin seuraamastani blogista merkinnän, jossa kerrottiin poliittisen historian kurssille ilmoittautumisesta ja sitten Sediksestä jutun, jossa kerrottiin poliittisen historian luennon valmistelusta. Blogaajina nämä veijarit kohtasivat täysin tasavertaisina. Se oli minusta kohh. Ja semmoisen takia tämän maailman sedisten tulee jatkaa, så det är så!

Neuleblogaajan kanssa halailin lähtiäisiksi. On se vain kumma, että tuotakin nallekarhua olen joskus pelännyt!

***

Ensimmäiseen erään on vielä hiukan syytä palata. Kertoa esimerkiksi Viimasta, johon tutustuin blogeissa ensimmäisen kerran joskus niihin aikoihin, kun kirjoittelin nettilukkojen vastaisen merkinnän. Ja nyt sitten hämmästyin, miten niin nuori kirjoittaa niin aikuisesti. Ihan totta, tunsin itseni liki bronttosaurukseksi. (ja olin onnellinen tästä blogisysteemistä, joka tarjoaa mahdollisuuden päästä tekemisiin eri ikäisten ihmisten kanssa. Katsotaanpas asiaa kasvoihin, missä viiskymppisten ennen blogien keksimistä olisi ollut mahdollisuus luontevasti vaihtaa ajatuksia tuntemattomien komekymmentä vuotta nuorempien ihmisten kanssa? Seuroissa?)

Sitten minun on ihan pakko päästä jakamaan Cybbiksen nimen ääntämiseen kehittämäni muistisääntö (tiedättehän sen ikuisen äännetäänkö se ässällä vai koolla -kysymyksen). Joidenkin ihmisten kasvot ovat täynnä valoa. Cybbis on tällainen ihminen. Hätäisempi luulisi, että muistisääntö on symppis Sybbis, mutta erehtyisi. Symppiksessä jo kulutettiin ässä, joten valittavaksi jää koo! Nerokas, vai mitä?

Espanjan Janne oli mukava tuttavuus. Jonka lentokenttä-/lentoyhtiövinkeistä vielä on hyötyä. Uskoisin. Mutta mikä sen blogin nimi on? Emmä löytäny. Harmittaa. Edit: linkki lisättynä!

Myöhemmin illalla juttelin Erään Saaran kanssa pitkään liki naapurinaan asuvasta ponttoonifirman pikkupomosta, joka ei pyynnöistä huolimatta vienyt Saaraa avecinaan firman pikkujouluun, mustiksi lakatuille kynsille hihittävästä pikkutytöstä ja muusta maailmanpoliittisesti merkittävästä. (Edellisen on tarkoitus kuvata sitä, että Saaran seurassa viihtyy.)

Tämäkin huvitti minua: Rappiotäti taas kertoi nähneensä baarissa vielä yhden entisen kouluni kasvatin ja kysyneensä tältä:
– Oletko sinäkin niitä blogaajia?
– Ei kun mä asun tässä talossa, oli vastaus.

Lopuksi haluaisin äitinä kiittää Virkanaista (ex), joka taas kerran huolehti siitä, ettei lapseni päätynyt kadulle hortoilemaan, vaan sai turvallisessa jatkopaikassa suojan päänsä päälle!

Ja mainita, että kotiin saapuessani olohuoneen jättimaapallossa paloi odottavasti valo, mikä on ylenpalttista ystävällismielisyyttä sähkömieheltä, jonka kämpässä ei yleensä loista yksikään turha tuikku! Kannatti tarjoutua saattoseuraksi ja näin pitää Gorba hyvällä mielellä.

***

Pitkän päivän asiaa mietittyäni, olen tullut siihen tulokseen, että nyt viimeistään on syytä kuopata puheet sisäpiirin miiteistä. Näiden pikkujoulujuhlien ilahduttavin piirre, ehdottomasti, oli se, että niin monet uudet, ulkokalliolaiaset tyypit Mikkeliä myöten ilmaantuivat paikalle. Kiitos kaikille!