– Eikö se olisi yksin osannut kotiin, aikuinen mies?
No tietysti olisi. Muttakun minä olin Gorban treffeille houkutellut, niin pitihän minun toimia silleen pitkän kaavan mukaan, että poistutaan yhdessä, ei hylätä kesken matkan. (Ymmärrätte tällaisen toiminnan pitkällä tähtäimellä edulliset vaikutukset, kunhan olette jakaneet elämänne yhden ihmisen kanssa liki 30 vuotta.) Istuimme siis yhteisen bussimatkan Espooseen kuin muutkin vanhat parit: vierekkäin, kumpikin omaan kirjaansa keskittyneenä.
Sitten palasin Weeruskaan.
Vaalea nainen kertoi olevansa Valpuri.
– Vinttikamarin Valpuri vai? kysyin.
– Onko niitä Valpureita enemmänkin?
Ja minä vastasin, että on on. Vaan onko? Olen ihan varma, että retkilläni blogistanissa olen tavannut muitakin Valpureita. Mutta, kun Vintin tyttö nyt kysyi kommenttilaatikossa vinkkiä, miten löytää kaimat, niin ainoat, jotka muistin, olivat siskontyttö ja Valpuri Jäntti. Paitsi että Valpuri Jäntti on just sama Vintti-Valpuri! Siis, ilmoittautukaa nyt ihmeessä muutkin Valpurit, ettei minusta tulisi pupun puhujaa.
About seuraavaksi tapasin Aikani Timon, joka sanoi kirjoittelevansa sellaisia lyhyitä huomioita.
Lostiksen kannssa juttelimme siitä, miten sinänsä harmiton kommentti voi joskus järkyttää. Kun ensimmäisen kerran pelmahdin Lost in the supermarketiin, luin vain pari päällimmäistä postausta ja kommentoin jotain mitä lie. Lostiksen ikävät vibat eivät johtuneet kommenttini sisällöstä, vaan siitä, että juuri vähän aiemmin hän oli avoimesti tilittänyt äitinsä kuolemaa ja nyt joku pervo tuli kommentoimaan äitinä! Oli hyvä saada jutella asia eilen auki, vaikka se oli aikanaan jo kommenttilaatikossakin puitu (kun olin ajan kanssa ehtinyt paneutua blogiinsa tarkemmin ja huomannut tahattoman tahdittomuuteni.)
Joku aika sitten olin sopinut treffit Minhin kanssa Stockan kellolle. Tuntomerkiksi olin saanut: Mulla on turkoosi kaulaliina. Siinä kävi lopulta niin, että tuli pieni aikataulusekaannus. Kellon alla ei saapuessani ollut ketään, jonka olisin tunnistanut silmistä tai kaulaliinasta. Aikani paikalla pyörittyäni huomasin naisen (tumma, mutta oletettua vanhempi), joka tuntui katselevan hyörinääni normaalia intensiivisemmin. Hänen kaulaliinansa oli mielestäni vaalean sininen, mutta eihän sitä koskaan tiedä…
– Anteeksi, onko kaulaliinanne mielestänne turkoosi? kysyin lopulta.
– Sory, I don’t speak any Finnish, hän vastasi.
Mutta nyt siis tapasin Minhin. Ja mukanaan yllätyksen: miehen menneisyydestäni. On aina mukava kuulla, kun entinen oppilas on saanut elämänsä järjestykseen. Hyvä te!
Vasta aika vähän sitten tutustuin Lumen blogiin ja nyt heti myös tapasin.
Kuinkahan moni kuuli illan mittaan sä et ole yhtään sen näköinen kuin oletin? Veikkaisin, että moni. Yhtenä heistä Kuraattori, jonka olin kuvitellut vanhemmaksi ja äijämäisemmäksi kuin se hoikka poninhäntähemmo, jota jututin. Meillä oli pieni kisa siitä, kumpi ehti postata kemuista ensimmäisenä. Voitin kahdellakymmenellä minuutilla (paitsi kun mun blogin kello näyttää edelleen kesäaikaa, niin vaikuttaa siltä, että olisin hävinnyt). Keskustelimme synttäriblogini nykytilasta ja siitä, onko Kuraattorilla oikeus käyttää Sun äitis suosittelee –merkkiä. On.
Toisen kerran hämmästyin täysillä Tristanin nähdessäni. Blogin violetti väri ja tekstin särmä olivat saaneet minut kuvittelemaan, että henkilö nimimerkin takana olisi jotenkin goottilaisen tumma ja kulmikas. Ja sitten näinkin pehmeän, vaalean naisen. Saattaa muuten olla, että pitkään uinunut BlogiPersoonaBlogi pian saa uuden tähtivieraan…
Ensi kertaa treffasin myös Junakohtauksen, joka tähän asti on ollut tuttu lähinnä Turistin kommenttilaatikosta. Turistilla muuten oli Marinadin ohella illan viehkoin decolté.
Uusiin tuttavuuksiin kuului niin ikään Tietoisuuden vapautuksen Jari ja herra Luksus.
Vietän ajastani niin paljon skragaa käyttävien tyyppien seurassa, etten huomannut mitään ihmeellistä siinä, että niin Oopa kuin Mitvitkin olivat kietaisseet solmion kaulaansa. Nuorempien naisten kuiskutteluista vasta päättelin, että kraka on nyt vallan trendikäs kapistus.
Mitvitistä vielä sen verran, että tiedän nyt, miksi hänellä on erityinen syy laulaa kotona. Eikä se sitä paitsi ollut elämän seikkailija, vaan elämän etsijä. Muistaakseni. Siitä sentään olen samaa mieltä, että Hurinasta tärkeintä oli olla välittäjä (ja mietin sanan kaksoismerkitystä ihminen, joka välittää toisesta, luonnon tilasta, eläimistä tms. tai ihminen, joka toimii välittäjänä eri näkemyksisten välillä. Molemmat tärkeitä.)
Hurinan vieressä viihtyi Tumppu-Joonas, joka ei ollut pitkäksi venyneellä terffimeemitapaamisella, vaan viattomasti vain kortteerasi Hurtsulla (Joonas on muuten raamikkaampi ilmestys kuin osasin odottaa).
Seppäsestä tuli mieleen juttu parin vuoden takaa. Siskoni kuuli, että PA (nimi ei silloin ollut suvun tiedossa) on perustanut blogin, ja yritti löytää sen. Aikansa etsittyään totesi löytäneensä ja kertoi, että blogin nimi on Seppänen. Onhan näissä kahdessa sen aikaisessa merkinnässä kieltämättä tiettyä yhdennäköisyyttä.
Sedis tilitti kriisistään, hupenevat lukijamäärät ovat saaneet harkitsemaan jopa blogin lopettamista. Sanoin kantanani, ettei instituutioihin saa kajota! Hyppään aina yli elokuvajutuistaan, ylipitkiä historiaselontekoja en kokonaan jaksa lukea, mutta hei, onhan se nyt kumminkin niin, että on mielettömän upeeta, että joku laskeutuu yliopistomaailman norsunluutorneista tänne tavallisen ihmisen tasolle ja tarjoaa ilmaiseksi tekstiä, jota muut kaltaisensa sullovat vain virallisiin julkaisuihin!
Yksi kommenttieläinaikani kohh-hetkistä oli, kun bongasin seuraamastani blogista merkinnän, jossa kerrottiin poliittisen historian kurssille ilmoittautumisesta ja sitten Sediksestä jutun, jossa kerrottiin poliittisen historian luennon valmistelusta. Blogaajina nämä veijarit kohtasivat täysin tasavertaisina. Se oli minusta kohh. Ja semmoisen takia tämän maailman sedisten tulee jatkaa, så det är så!
Neuleblogaajan kanssa halailin lähtiäisiksi. On se vain kumma, että tuotakin nallekarhua olen joskus pelännyt!
***
Ensimmäiseen erään on vielä hiukan syytä palata. Kertoa esimerkiksi Viimasta, johon tutustuin blogeissa ensimmäisen kerran joskus niihin aikoihin, kun kirjoittelin nettilukkojen vastaisen merkinnän. Ja nyt sitten hämmästyin, miten niin nuori kirjoittaa niin aikuisesti. Ihan totta, tunsin itseni liki bronttosaurukseksi. (ja olin onnellinen tästä blogisysteemistä, joka tarjoaa mahdollisuuden päästä tekemisiin eri ikäisten ihmisten kanssa. Katsotaanpas asiaa kasvoihin, missä viiskymppisten ennen blogien keksimistä olisi ollut mahdollisuus luontevasti vaihtaa ajatuksia tuntemattomien komekymmentä vuotta nuorempien ihmisten kanssa? Seuroissa?)
Sitten minun on ihan pakko päästä jakamaan Cybbiksen nimen ääntämiseen kehittämäni muistisääntö (tiedättehän sen ikuisen äännetäänkö se ässällä vai koolla -kysymyksen). Joidenkin ihmisten kasvot ovat täynnä valoa. Cybbis on tällainen ihminen. Hätäisempi luulisi, että muistisääntö on symppis Sybbis, mutta erehtyisi. Symppiksessä jo kulutettiin ässä, joten valittavaksi jää koo! Nerokas, vai mitä?
Espanjan Janne oli mukava tuttavuus. Jonka lentokenttä-/lentoyhtiövinkeistä vielä on hyötyä. Uskoisin. Mutta mikä sen blogin nimi on? Emmä löytäny. Harmittaa. Edit: linkki lisättynä!
Myöhemmin illalla juttelin Erään Saaran kanssa pitkään liki naapurinaan asuvasta ponttoonifirman pikkupomosta, joka ei pyynnöistä huolimatta vienyt Saaraa avecinaan firman pikkujouluun, mustiksi lakatuille kynsille hihittävästä pikkutytöstä ja muusta maailmanpoliittisesti merkittävästä. (Edellisen on tarkoitus kuvata sitä, että Saaran seurassa viihtyy.)
Tämäkin huvitti minua: Rappiotäti taas kertoi nähneensä baarissa vielä yhden entisen kouluni kasvatin ja kysyneensä tältä:
– Oletko sinäkin niitä blogaajia?
– Ei kun mä asun tässä talossa, oli vastaus.
Lopuksi haluaisin äitinä kiittää Virkanaista (ex), joka taas kerran huolehti siitä, ettei lapseni päätynyt kadulle hortoilemaan, vaan sai turvallisessa jatkopaikassa suojan päänsä päälle!
Ja mainita, että kotiin saapuessani olohuoneen jättimaapallossa paloi odottavasti valo, mikä on ylenpalttista ystävällismielisyyttä sähkömieheltä, jonka kämpässä ei yleensä loista yksikään turha tuikku! Kannatti tarjoutua saattoseuraksi ja näin pitää Gorba hyvällä mielellä.
***
Pitkän päivän asiaa mietittyäni, olen tullut siihen tulokseen, että nyt viimeistään on syytä kuopata puheet sisäpiirin miiteistä. Näiden pikkujoulujuhlien ilahduttavin piirre, ehdottomasti, oli se, että niin monet uudet, ulkokalliolaiaset tyypit Mikkeliä myöten ilmaantuivat paikalle. Kiitos kaikille!
Sun äitis 