Teatteria nyrkkeilykehässä

Melkein kaikesta olen täällä kertonut, mutta sitä en vissiin ole maininnut, että nuorena tyttönä ajattelin ryhtyä aikuisena teatteriohjaajaksi. Isän kanssa rakentelin hernesäkkirahoilla kulisseja koulun joulujuhliin. Kerran viikossa kävin lausuntatunnilla teatteriohjaaja Ossi Räikällä. Näistä aineksista rakentui minäkuvani tulevana teatteriammattilaisena.

Lähimpänä haavettani olin 1976, joilloin osallistuin useaan produktioon Gustavus Adolphus Collegessa Yhdysvalloissa. Ensin tein pukuja erityisalueenani päähineet. Sitten etenin statistiksi Shakespearen Comedy of Errorsiin. Urani huipulla esitin Ghelderoden Madamoiselle Jaïressa Jairuksen vaimoa.

Meitä oli ensemblessä kolmetoista henkeä ja koko homma tapahtui kolmellatoista sikinsokin rakennetulla tasolla teatterin lavastehuoneessa. Näytelmän ohjaaja oli aiemmin tehnyt teatteria bogotalaisten katupoikien kanssa ja vannoi Grotovskin nimeen.

Suomeen palattuani aloin opiskella insinööriksi. Se siitä teatterista. Paitsi että välillä nuuhkin mielelläni nuoruusmuistoja omituisiin paikkoihin rakennetuissa teatteriesityksissä. Tänään kävin katsomassa Knock Outia Savate clubilla.

    Todellisuuden tutkimuskeskuksen ”Minusta sinä olet” -nimikkeen alla toteutettavat teokset sijoittuvat teatterin, tanssin ja muiden taiteenalojen leikkauskohtiin. Teokset muodostavat sarjan, jonka jokainen osio on itsenäinen esitys tai installaatio. Lähtökohtana on aina se, millaisena ohjaaja näkee Pia Karaspuron. Teossarjan kaikissa osissa on esiintyjänä ainakin taiteilija Pia Karaspuro. Aikaisempien osien ohjaajina/koreografeina ovat olleet Kolina Seppälä, Niina Hosiasluoma, Annika Tudeer sekä Tuire Tuomisto.

Tämä viides osa tapahtui nyrkkeilykehässä ja sen ympärillä. Ensimmäinen huomioni kehän reunalla istuskellessani oli makeanpistävä hien haju, joka oli imeytynyt tilaan. Minulla ei ole aiempaa henkilökohtaista kokemusta nyrkkeilysaleista tai kuntosaleista, joten haju viritti minut kultturelleihin sfääreihin, mieleen nousivat John Irvingin eloisat kuvaukset hikisistä painimatoista. Vasta seuraavaksi aloin miettiä, että varmaan tie tanssijaksikin on ollut harjoitussalien hienhajun täyttämä.

– Tämä tarina on totta tai se voi olla valhetta. Ainakin se on tulkintaa. Esitys syntyy katsojan mielessä, sanoi Titta Halinen aluksi.

Liikennevalo näytti vihreää ja kello pärähti. Pimässä salissa kuulin takaani rapinaa, ja Pia Karaspuro alkoi hapuilla sidotuin silmin kohti areenaa. Taskulampun valossa noteerasin hänen käsivartensa, miten hyvin lihakset erottuivatkaan. Sitten huomioni kiintyi silmillä olevaan siteeseen. Meillä oli viime viikolla erityisopettajakoulutuksessa yhtenä teemana näkövammaisuus. Siksi sokkona etenevä Karaspuro sai minut ajattelemaan sokeutta.

Mutta ei se sitten niin ollutkaan. Koululaisten ystäväkirjan kyselyn vastaukset paljastivat, että siinä kehän laidalla taidettiin tehdä taivalta synnytyskäytävässä ja kehään tuolille päästyään Pia oli onnellinen, äitiinsä kiintynyt kymmenen minuttia vanha vauva. Prinsessan kruunun päässä.

Käsikirjoituksessa oli kaksi kirjoitettua elementtiä: ystäväkirja ja Andersenin satu Punaiset kengät. En ole koskaan pitänyt Andersenin saduista (olen grimmiläisiä) ja Punaiset kengät on aina ollut ykkösinhokkini. Mietin, pitäisiköhän minun ruveta fundeeraamaan jotain syvällistä syntisesti tanssivista punaisista kengistä ja Pia Karaspuron tanssijan ammatista, mutta päätin olla ajattelematta mitään hienoa ja jäsentynyttä. Parempi olisi antaa mennä vaan.

Kun valkokankaalle heijastui Prinsessantien kyltti, ajattelin Roihuvuorta ja ystävääni Kirsi-Marjaa. Kuva oli aika rakeinen. Huomasin miettiväni, olikohan se tarkoituksellista. Ihan niin kuin olin aamulla Hesarin asuntoilmoituksia silmätessäni miettinyt, ovatko Igglon asuntokuvat tahallaan niin rakeisia. Ei kai kukaan nykyään käytä huonoresoluutioisia kuvia kuin tietoisina tehokeinoina?

Oho, ajatukset vähän karkasivat. Seurasi jakso, jossa Halinen seisoi kehässä valkoinen, liian pieni tyllihame päällään ja viuhtoi käsiään. Käsiä paremmin panin merkille jalat, jotka olivat somasti nipussa 180° kulmassa. Taustalla Karaspuro sujahti mustan joutsenen mekkoon. Juuri sellaiseen, josta useimmat viisivuotiaat pikku tytöt haaveilevat. Myös minun sisälläni asuva pikku tyttö olisi välittömästi halunnut vetasta hamosen päälleen ja liidellä painottomana yli kiiltävän parketin.

Nyt ei ollut parkettia, oli nyrkkeilykehän pehmustettu lattia. Näillä main taisi seurata se esitteessä mainittu teiniangstailu. Ystäväkirjan vastaukset olivat litania emmäviittiä ja kuneihuvitaa. Halinen rojahti nyrkkeilysäkin päälle höpöttämään rakkaudentuskaa, ja Karaspuro alkoi kiertää kehää köysien ulkopuolella. Mennessään hän töytäili pitkin hallia roikkuvia nyrkkeilysäkkejä heilumaan. Aika jännä fiilis: selän takana kuului keinuvien säkkien suhina, liikkeestä syntyvä ilmavirta löyhytti hiuksia ja kehässä tarina sen kuin jatkui!

-Tämä ei ole juoninäytelmä, ne varoittivat etukäteen.

Ei kai sitten haittaa, jos tapahtumien järjestys tässä selonteossa mahdollisesti hiukan heittää? Jossain vaiheessa valkokankaalle heijastui kuva rakennuksesta (samaa tarkoituksellisen rakeista laatua kuin edellisetkin). Sitten kuva siirtyi ovesta sisään pitkillle käytäville. Oliko se koulu? Oliko se Roihiksen ammattikoulu? Varmaan se oli koulu. Korviin tunkeutui inhottavaa kirskuvaa ääntä. Koulun käytäviä kakofonisempia paikkoja ei ole!

Kamera kulki kohti naisten vessaa, ja sitten sisälle vessaan. Minulta jäi ymmärtämättä, miksi vessassa meikkaava Karaspuro oli ikuistettu filmille. Nimittäin tuo vessa houkutteli päähäni taas uuden privaattiajatuksen, joka ei mitenkään liittynyt niityllä pakkomieleisesti tanssiviin punaisiin kenkiin, kirveellä irti hakattuihin jalkoihin tai näyttämöllä esiintyviin kahteen naiseen. Jos se rakennus oli Roihiksen ammattikoulu, niin oliko tuo se vessa, johon kerran yritin hysteerisesti ehtiä, kun Cystrinin vaikutus loppui tuskallisesti kesken matkaa Hämeenlinnasta Helsinkiin? Enkä ehtinyt, vaan jouduin heittämään housut roskikseen ja seisomaan muina naisina, pitkään teddyturkkiini verhoutuneena, koko pitkältä tuntuvan bussimatkan ja metromatkan kaupunkiin ja kotiin.

Jossain vaiheessa näyttämön naiset olivat taas kuoriutuneet tylleistään. Kaksi trikoisiin puettua naista kehässä. Miten erilaiset vartalot. Tavallinen naisenvartalo, jossa varpaat ja sormenpäät eivät tunnu tietävän toistensa olemassaolosta. Ja treenattu tanssijan vartalo, jossa joka ikinen osa huokuu tietoisuutta muista osista. En minä tätä osaa selittää, mutta se ero oli mielettömän silmiinpistävä. Niitä kroppia huumassa tuijotellessani aloin ajatella, miten ihminen ikinä pystyy olemaan asiassaan vakuuttava, jollei hallitse ryhtiään ja olemistaan. Tai ainakin, että pitäisi varmaan alkaa edes venyttelyharjoitukset, että tulisi tutuksi kroppansa kanssa ja osaisi kantaa sitä. Varmaan sitä saisi lisääntyneen läsnäolevuuden myötä sanottavansakin paremmin perille.

Erityisen voimakkaan vaikutuksen Karaspuron kropan hallinta teki, kun hän liikehti pitkin tilaa punaisella nauhalla yhteen sidotuin jaloin . Kun jalkaterät vielä liikkuivat kuin kalan pyrstö piirretyissä elokuvissa, oli vaikutelma Pienestä merenneidosta täydellinen.

Viimeisessä ystäväkirjahaastattelussa Karaspuro kertoi olevansa töissä. Alun vastausten naiivi onnellisuus ja keskikohdan ynseys oli muuttunut lopun tasaiseksi varmuudeksi.

Esityksessä näin ensi kertaa eläissäni popcorn-popperin. En olekaan ennen teatterissa syönyt popcornia. Moniaistiseen teatterielämykseen kuului nähtävää, kuultavaa, iholla tunnettavaa, haistettavaa ja maistettavaa. Kuultavasta olen tässä puhunut vähemmän. Syystä että se oli aika paljon musiikkia (niin kuin tanssijan henkilökuvaan kuuluukin), ja minulla on tämä henkilökohtainen musiikin kokemisen liittyvä ongelma. Mutta lopun äänimaailmasta sentään on raportoitavaa. Kun valkoiset lopputekstit alkoivat rullata mustalla taustalla, kuului selvästi vanhan elokuvaprojektorin rahina. Kuuluihan?

***

Tästä tuli aika poukkoileva kirjoitus. Esityksen alussa Titta Halinen mielestäni kuitenkin antoi luvan ajatusten harhailulle sanoessaan, että lopullinen esitys syntyy katsojan mielessä. En minä epäkunnioituksesta esiintyjiin alkanut omiani miettiä Pian tarinan seuraamisen sijasta, vaan siksi, että esityksessä oli sellaisia täkyjä, jotka pukkivat ajatuksia omille urilleen. Olisi muuten kiva kuulla ne seitsemäntoista muuta tarinaa (katsomossa oli 18 paikkaa).

Niin ja siihenkin olisi kiva saada vastaus, miksi käsiohjelmassa ja esitteessä Titalla on päällään musta puku ja Pialla valkoinen, kun esityksessä ne olivat päinvastoin.

Mainokset

4 vastausta to “Teatteria nyrkkeilykehässä”

  1. minh Says:

    Oho, kuullostaa kiinnostavalta! Tuire Tuomisto on nuoruuden ystäväni, jonka luona iltateellä v.1992 tajusin olevani mahdollisesti raskaana, kun yhden teekupillsen aikana kävin oksentamassa kolme kertaa(mä aina onnistun menemään asian viereen)…Tuire on hyvä näyttelijä ja hyvä tyyppi.

    Olet aika helkkarin monipuolinen ihminen, aina susta kuulee jotain uutta!
    -minh-

  2. hetket Says:

    Käytin lausettasi tarinameemissa, ja haastan sinut meemiin, ellet ole jo osallistunut. Ja..joo, ohjeet.. muistelen lyhykäisyydessään: kerää lukemistasi blogeista vähintään kolme lausetta ja tee niistä tarina.

  3. TittaH. Says:

    Kaikkea sitä löytää kun itsensä guuglettaa! Kiitos paneutuneesta katsomisesta ja tulkinnasta… näissä marginaaliteatteripiireissä aina välillä epäilee josko niitä omia esityksiä koskaan käy katsomassa kukaan muu kuin kollegat, kaverit, kaverien kaverit ja oma mutsi. Niin että kiva kun siellä oli Sun Äitis tällä kertaa 🙂 Tutustuin muutenkin mielenkiinnolla blogiisi, joka on raikas poikkeus blogistanian melko yhdentekevän tarjonnan seassa.
    Blogiasi lukiessani tuli mieleen, että tämä saattaisi kiinnostaa sinua: http://www.politik.vuodatus.net/
    TTK:n nettisivut ehkä jo tunnetkin…? (www.todellisuus.fi)
    Niin ja siitä pukuasiasta… en tiedä pitäisikö tätä edes sanoa… monet esityksiin liittyvät asiat ovat niin sattumanvaraisia ja tavallaan banaaleja… Kun lähtee rakentamaan esitystä teemasta, aiheesta, ideasta, intuitiosta, haparoivasta kokeilusta, siis jostain jota ei ole olemassa edes niin pitkälti kuin käsikirjoituksena, monet asiat ovat aluksi pelkkää arvausta. Niin kuin että ”näillä voisi olla sellaset balettipuvut”. Teatterin markkinointikoneisto (jos nyt TTK:n kaltaisen ja kokoisen ryhmän kohdalla voi puhua mistään koneistosta) kuitenkin yskii käyntiin aika paljon aikaisemmin, flyerit pitää saada painoon ja joku idea siihen kuvaan pitää olla. Eli kuvanottohetkellä (n.2kk ennen ensi-iltaa) valmista esitystä ei ollut vielä olemassa minuuttiakaan. Miksi ne puvut sitten valikoituivat noin päin itse esitykseen…? Jaa-a, taidan kuitenkin jättää tulkinnan sinulle 🙂
    Ja hei, ei se ollut mitään ”käsien huitomista”, vaan vakavamielinen yritys tanssia balettia niin hyvin kuin sen 39-vuotiaana aloittaneena vaan voi 😛
    Vointeja ja tervetuloa katsomaan lisää esityksiä,
    Titta H.

  4. Sun äitis Says:

    Kiitos käynnistä, Titta (kommenttisi oli putkahtanut tänne lomani aikana, ja oli kotiinpaluuruuhkassa jäädä kokonaan huomaamatta, anteeksi!)

    Toivottavasti et pahoittanut mieltäsi siitä käsien huitomisesta. Ei se ollut tarkoitettu vähätteleväksi. Kuten merkinnässäni vähän myöhemmin yritin selittää, pienessä tilassa kropan hallinta vain näkyi niin korostuneesti, että ”tavallinen” käsien liike tuntui olevan irti muusta kropasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: