- Minä en ole uskaltanut ostaa lippua vr:n verkkokaupasta mitään sen jälkeen kun se kerran otti kyllä rahat tililtäni mutta ei antanut minulle lippua. Puhelinpalvelussa sanottiin vain että niin käy joskus Sammon nettipankkitunnusten kanssa. Minä sain odottaa kolme pankkipäivää sen kolmenkympin palautusta, onneksi tilillä sattui olemaan muutakin rahaa.
kertoi Näkymätön tyttö Köyttiksen kommenttilaatikossa. Ja minä aloin muistella aikaa, jolloin kolmen päivän odotus kolmenkympin vuoksi olisi ollut itselleni pieni katastrofi.
***
70-luvun lopussa kävi usein niin, että seuraavaa opintolainan nostopäivää tai keikkatyön palkkaa odotellessa tili ehti mennä nollille. Siinä sitten kiemurtelin ja yritin laskea, milloin voi kirjoittaa kattettoman sekin niin, että rahat ehtivät tilille ennen kuin sekki on kiertänyt pankkiin asti. Joskus ajoitus onnistui, joskus tuli 15 markan tilinylitysmaksu.
Silloinkin rahat olivat tiukalla, kun tein diplomityötä ja maksoin esikoisen hoidosta lapsenhoitajalle puolet saamastani stipendistä. (Emme me elitistisyyttämme yhdelle lapselle palkanneet hoitajaa kotiin, vaan siksi, että Gorban vastavalmistuneen diplomi-insinöörin palkka, 6000 markkaa, oli liian korkea, jotta olisimme saaneet pojan kunnalliseen päivähoitoon). Vaikka pistin rahat puoliksi, oli hoitajalle maksamani palkka silti niin pieni, että kun häneltä irtosi hammas, hän ei pystynyt maksamaan hammaslääkäriä. Tilasin tytölle ajan sosiaalitoimistoon, kun ajattelin, että niin pienituloisen on pakko saada tukea hammaslääkäriä varten. Sosiaalitoimistossa jo täytettiin paperit, mutta sitten kävi ilmi, että tyttö asui avoliitossa Repolan teollisuusammattikoulua käyvän sällin kanssa (teollisuusammattikoulussa opiskelijat saivat palkkaa opiskeluaikanaan). Täti totesi ykskantaan, että avomiehen tulot ovat niin suuret, ettei toimeentulotukea tipu.
Se poikaystävä osti käytetyn auton ja ajeli pitkin seutukuntaa kavereittensa kanssa. Ei sen rahoja liiennyt tytöt hampaitten hoidattamiseen. Gorba puhui asiasta seiluukaverilleen, joka oli hammaslääkri. Köyhänapuna ystävä laittoi tytölle nastahampaan ja paikkasi ne kymmenen muuta reikää. Hyviä ihmisiä on aina ollut.
Olin nuorempana vietti-ihminen, jolla lapsen saamisen halu pieksi rationaalisen ajattelun 3-0. Isossa perheesä kasvaneena ja sisaruksista voimaantuneena olin aina halunnut itsekin monta lasta. Gorballa ei aluksi ollut asiaan mielipidettä, mutta viisaana miehenä hän ymmärsi aika pian omaksua minun näkemykseni. Lapsia halutessani en ensisijaisesti miettinyt taloudellista kantokykyämme. Henkistä kanttiamme ja kykyäni olla täysi äiti mietin kyllä. Kun kolmatta lasta odottaessani kuulimme, että saisimmekin kaksoset, olimme typertyneen onnellisia, mutta samalla tiesin, että muita vauvoja meille ei tulisi. Ei talouden vuoksi, vaan siksi, että olin oppinut tuntemaan jaksamiseni rajat.
Olen onnellinen, että Spöget syntyivät 1989. Jos asia olisi ollut ajankohtainen vasta vuotta myöhemmin, voi olla, että meillä olisi vain kaksi lasta. 90-luvun lama oli aikaa, jolloin edes kaltaiseni viettien vietävä ei olisi voinut keskellä lapsensaantihaaveitaan jättää taloudellisia asioita kokonaan miettimättä.
Olin pätkätyöläinen, jolle opettaminen oli tapa ylläpitää uskottavuutta työmarkinoilla, ei tapa tienata. Kymmenisen vuotta meni niin, että palkastani jäi verojen, matkakulujen ja lastenhoidon jälkeen käteen noin 2000 markkaa. Olen kiitollinen yhteiskunnalle, joka lamavuosina maksoi myös yksityisille ihmisille työllistämistukea vastavalmistuneen palkkaamiseen. Tuon tuen avulla pystyimme maksamaan kotiimme lapsia hoitamaan tulevalle koulutetulle lastenhoitajalle samaa palkkaa kuin hän olisi saanut päiväkodissa (paitsi, ettei hän olisi päässyt töihin päväkotiin, kun päiväkodit joutuivat kärvistelemän säästöissä eivätkä saaneet palkata uusia hoitajia). En usko, että olisin jaksanut kiihkeimmän pikkulapsiajan kaaoksessa käydä töissä, jos poikia olisi pitänyt roudata aamulla kuuden jälkeen hoitoon kodin ulkopuolelle.
***
Minun on vaikea ymmärtää läpi Blogistanin vyörynyttä vastakkainasettelua sinkujen ja lapsiperheiden välillä. Ymmärrän, että itsenäistä elämäänsä aloittelevalla yksineläjällä on tiukkaa, kun kaikki välttämättömät hankinnat on tehtävä yhtä ihmistä varten ja maksajia on vain yksi. Mutta vielä tiukempaa on silloin, kun välttämättömät hankinnat on tehtävä monelle ja maksajia on edelleen vain yksi. Niin on silloin, jos jompikumpi vanhempi jää itse kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan. (Ihan oma lukunsa on yksinhuoltajien ja elatusvelvollisten tilanne: koteja ja kamoja tarvitaan kaksin kappalein ja taloudelinen tilanne tiukkenee kummallakin eropuolisolla).
Lupasin Vt:llä, että tiedän ratkaisun ongelmaan. Ratkaisu on viisikymppiset.
Meillä on neljä lasta. Laman jälkimainingeissa koko revohkamme eli minun palkallani ja syömällä palan entistä kotia, kun Gorba oli työttömänä ja tuettomana. Meillä on siksi hiukan takamatkaa verrattuna sellaiseen sakkiin, jossa lapsia on vain kaksi eikä kotia ole matkan varrella tarvinnut myydä elämiseen. Mutta silti minunkaan ei viisikymppisenä tarvitse enää tarkkaan harkita, voinko ottaa vastaan mielenkiintoisen työn, vaikka palka on 500 euroa pienempi kuussa kuin vakipaikassani. En enää elä samanlaisessa kädestä suuhun tilanteessa kuin vielä joitain vuosia sitten. Saattaa olla, että joillakuilla muilla yhteiskuntavastuupotentiaali kasvaa jo ennen viittäkymppiä. Minun kokemukseni mukaan viimeistään tässä vaiheessa on varaa muuhunkin kuin ydinperhestään huolehtimiseen (tämä edellyttää Marja-Liisa Kirvesniemeä lainatakseni sitä, että on vaan terveenä saanut pysyä!.
Ei maksuvalmiutta tietenkään ikuisuuksiin kestä. Kohta sitä aletaan ikääntyä ja tulee kremppoja. Mutta hyvinkin voisi olla niin, että 50 – 65 -vuotiaat julistettaisiin kunniakansalaisiksi, joilla on kunnia kantaa tavallista enemmän taloudellista vastuuta nuorten (niin lapsettomien kuin lapsellisten) ja vanhojen tukemisesta. Näin ehdottaisin, jos olisin ehdolla. (ensimmäiseksi parantaisin opiskelevien lapsiperheiden tilannetta).
***
Ajatteluani innoittivat seuraavat aihetta käsitelleet blogaajat:
Mea, Benrope, Veera, Birby, Mina, Saara, ensimmäisen kerran, Celia, Saara taas ja Vt
PS Tekstini perustuu ajatukselle, että asutuksen säilyminen Suomessa koetaan jotenkin tärkeäksi asiaksi. Vain jatkuvuuden näkökulmasta lapsien hankkimista voidaan pitää järkevänä tukikohteena siloinkin, kun muita ihmisten hankkimishaluja ei tueta vastaavin panostuksin. Ja minähän koen.
Sun äitis 
