Archive for helmikuu 2007

50+

25.2.2007
    Minä en ole uskaltanut ostaa lippua vr:n verkkokaupasta mitään sen jälkeen kun se kerran otti kyllä rahat tililtäni mutta ei antanut minulle lippua. Puhelinpalvelussa sanottiin vain että niin käy joskus Sammon nettipankkitunnusten kanssa. Minä sain odottaa kolme pankkipäivää sen kolmenkympin palautusta, onneksi tilillä sattui olemaan muutakin rahaa.

kertoi Näkymätön tyttö Köyttiksen kommenttilaatikossa. Ja minä aloin muistella aikaa, jolloin kolmen päivän odotus kolmenkympin vuoksi olisi ollut itselleni pieni katastrofi.

***

70-luvun lopussa kävi usein niin, että seuraavaa opintolainan nostopäivää tai keikkatyön palkkaa odotellessa tili ehti mennä nollille. Siinä sitten kiemurtelin ja yritin laskea, milloin voi kirjoittaa kattettoman sekin niin, että rahat ehtivät tilille ennen kuin sekki on kiertänyt pankkiin asti. Joskus ajoitus onnistui, joskus tuli 15 markan tilinylitysmaksu.

Silloinkin rahat olivat tiukalla, kun tein diplomityötä ja maksoin esikoisen hoidosta lapsenhoitajalle puolet saamastani stipendistä. (Emme me elitistisyyttämme yhdelle lapselle palkanneet hoitajaa kotiin, vaan siksi, että Gorban vastavalmistuneen diplomi-insinöörin palkka, 6000 markkaa, oli liian korkea, jotta olisimme saaneet pojan kunnalliseen päivähoitoon). Vaikka pistin rahat puoliksi, oli hoitajalle maksamani palkka silti niin pieni, että kun häneltä irtosi hammas, hän ei pystynyt maksamaan hammaslääkäriä. Tilasin tytölle ajan sosiaalitoimistoon, kun ajattelin, että niin pienituloisen on pakko saada tukea hammaslääkäriä varten. Sosiaalitoimistossa jo täytettiin paperit, mutta sitten kävi ilmi, että tyttö asui avoliitossa Repolan teollisuusammattikoulua käyvän sällin kanssa (teollisuusammattikoulussa opiskelijat saivat palkkaa opiskeluaikanaan). Täti totesi ykskantaan, että avomiehen tulot ovat niin suuret, ettei toimeentulotukea tipu.

Se poikaystävä osti käytetyn auton ja ajeli pitkin seutukuntaa kavereittensa kanssa. Ei sen rahoja liiennyt tytöt hampaitten hoidattamiseen. Gorba puhui asiasta seiluukaverilleen, joka oli hammaslääkri. Köyhänapuna ystävä laittoi tytölle nastahampaan ja paikkasi ne kymmenen muuta reikää. Hyviä ihmisiä on aina ollut.

Olin nuorempana vietti-ihminen, jolla lapsen saamisen halu pieksi rationaalisen ajattelun 3-0. Isossa perheesä kasvaneena ja sisaruksista voimaantuneena olin aina halunnut itsekin monta lasta. Gorballa ei aluksi ollut asiaan mielipidettä, mutta viisaana miehenä hän ymmärsi aika pian omaksua minun näkemykseni. Lapsia halutessani en ensisijaisesti miettinyt taloudellista kantokykyämme. Henkistä kanttiamme ja kykyäni olla täysi äiti mietin kyllä. Kun kolmatta lasta odottaessani kuulimme, että saisimmekin kaksoset, olimme typertyneen onnellisia, mutta samalla tiesin, että muita vauvoja meille ei tulisi. Ei talouden vuoksi, vaan siksi, että olin oppinut tuntemaan jaksamiseni rajat.

Olen onnellinen, että Spöget syntyivät 1989. Jos asia olisi ollut ajankohtainen vasta vuotta myöhemmin, voi olla, että meillä olisi vain kaksi lasta. 90-luvun lama oli aikaa, jolloin edes kaltaiseni viettien vietävä ei olisi voinut keskellä lapsensaantihaaveitaan jättää taloudellisia asioita kokonaan miettimättä.

Olin pätkätyöläinen, jolle opettaminen oli tapa ylläpitää uskottavuutta työmarkinoilla, ei tapa tienata. Kymmenisen vuotta meni niin, että palkastani jäi verojen, matkakulujen ja lastenhoidon jälkeen käteen noin 2000 markkaa. Olen kiitollinen yhteiskunnalle, joka lamavuosina maksoi myös yksityisille ihmisille työllistämistukea vastavalmistuneen palkkaamiseen. Tuon tuen avulla pystyimme maksamaan kotiimme lapsia hoitamaan tulevalle koulutetulle lastenhoitajalle samaa palkkaa kuin hän olisi saanut päiväkodissa (paitsi, ettei hän olisi päässyt töihin päväkotiin, kun päiväkodit joutuivat kärvistelemän säästöissä eivätkä saaneet palkata uusia hoitajia). En usko, että olisin jaksanut kiihkeimmän pikkulapsiajan kaaoksessa käydä töissä, jos poikia olisi pitänyt roudata aamulla kuuden jälkeen hoitoon kodin ulkopuolelle.

***

Minun on vaikea ymmärtää läpi Blogistanin vyörynyttä vastakkainasettelua sinkujen ja lapsiperheiden välillä. Ymmärrän, että itsenäistä elämäänsä aloittelevalla yksineläjällä on tiukkaa, kun kaikki välttämättömät hankinnat on tehtävä yhtä ihmistä varten ja maksajia on vain yksi. Mutta vielä tiukempaa on silloin, kun välttämättömät hankinnat on tehtävä monelle ja maksajia on edelleen vain yksi. Niin on silloin, jos jompikumpi vanhempi jää itse kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan. (Ihan oma lukunsa on yksinhuoltajien ja elatusvelvollisten tilanne: koteja ja kamoja tarvitaan kaksin kappalein ja taloudelinen tilanne tiukkenee kummallakin eropuolisolla).

Lupasin Vt:llä, että tiedän ratkaisun ongelmaan. Ratkaisu on viisikymppiset.

Meillä on neljä lasta. Laman jälkimainingeissa koko revohkamme eli minun palkallani ja syömällä palan entistä kotia, kun Gorba oli työttömänä ja tuettomana. Meillä on siksi hiukan takamatkaa verrattuna sellaiseen sakkiin, jossa lapsia on vain kaksi eikä kotia ole matkan varrella tarvinnut myydä elämiseen. Mutta silti minunkaan ei viisikymppisenä tarvitse enää tarkkaan harkita, voinko ottaa vastaan mielenkiintoisen työn, vaikka palka on 500 euroa pienempi kuussa kuin vakipaikassani. En enää elä samanlaisessa kädestä suuhun tilanteessa kuin vielä joitain vuosia sitten. Saattaa olla, että joillakuilla muilla yhteiskuntavastuupotentiaali kasvaa jo ennen viittäkymppiä. Minun kokemukseni mukaan viimeistään tässä vaiheessa on varaa muuhunkin kuin ydinperhestään huolehtimiseen (tämä edellyttää Marja-Liisa Kirvesniemeä lainatakseni sitä, että on vaan terveenä saanut pysyä!.

Ei maksuvalmiutta tietenkään ikuisuuksiin kestä. Kohta sitä aletaan ikääntyä ja tulee kremppoja. Mutta hyvinkin voisi olla niin, että 50 – 65 -vuotiaat julistettaisiin kunniakansalaisiksi, joilla on kunnia kantaa tavallista enemmän taloudellista vastuuta nuorten (niin lapsettomien kuin lapsellisten) ja vanhojen tukemisesta. Näin ehdottaisin, jos olisin ehdolla. (ensimmäiseksi parantaisin opiskelevien lapsiperheiden tilannetta).

***

Ajatteluani innoittivat seuraavat aihetta käsitelleet blogaajat:
Mea, Benrope, Veera, Birby, Mina, Saara, ensimmäisen kerran, Celia, Saara taas ja Vt

PS Tekstini perustuu ajatukselle, että asutuksen säilyminen Suomessa koetaan jotenkin tärkeäksi asiaksi. Vain jatkuvuuden näkökulmasta lapsien hankkimista voidaan pitää järkevänä tukikohteena siloinkin, kun muita ihmisten hankkimishaluja ei tueta vastaavin panostuksin. Ja minähän koen.

Mainokset

Noin neljän euron vuodatus

19.2.2007

Oletetaan, että jonkun pitäisi ehtiä Espoosta Mynämäkeen kello kahdeksi jonain helmikuisena maanantaina. Oletetaan, että tämä joku tutkisi maanmainion reittioppaan ihan yhtä mainiota isoveljeä matka.fi-palvelua ja havaitsisi, että kotipysäkiltä tulisi nousta Kamppiin menevään bussiin klo 10:04, jotta ehtisi klo 10:30 lähtevään Turun pikavuoroon, jolta olisi nopsa yhteys Mynämäkeen, jossa joku olisi klo 13:40.

Oletetaan, että joku olisi niin unenpöpperössä aamulla, että kiiruhtaisi pysäkille jo klo 9:04 ja huomaisi aikansa pysäkillä turhanpanttina seisottuaan, että nyt ollaan tuntia etuajassa liikkeellä. Miettisi sitten, että turha tässä on kotiin palata ja jatkaisi matkaa paleltuaan pakkasessa klo 9:20 asti. Oletetaan, että Kampissa joku ajattelisi mennä Matkahuoltoon ostamaan lipun, kun aikaa on.

Oletetaan, että tiskillä istuisi asiakaspalveluhenkilö, joka löytäisi koneeltaan seuraavan sopivan lähdön Mynämäkeen niin, että perillä oltaisiin vasta puoli kolmen paikkeilla. Oletetaan, että valistunut matka.fi-jokumme kertoisi, että pitäisi kyllä olla myös sellainen yhteys, jossa ensin mennään Turkuun klo 10:30 lähtevällä bussilla ja siitä sitten sutjakkaasti jatketaan Mynämäkeen ja ollaan perillä hyvissä ajoin ennen tapaamisen alkua eli kello neljäätoista. Tähän sitten asiakaspalveluhenkilö alkaisi selittää, että kun ei voi vaihdella miten sattuu ja firmasta toiseen ja vatnot. Ja kertoisi sitten, että hän voi kyllä myydä lipun klo 10:00 lähtevään Turun vuoroon ja siitä sitten edelleen Mynämäkeen:”Kun ne on molemmat Vainion busseja”.

Mitä jonkun silloin pitäisi tehdä? Hänen pitäisi ehdottomasti kieltäytyä tarjouksesta ja ostaa varmuuden vuoksi lippu kahdessa osassa! Ettei kävisi kuin minulle: alennushintainen lippu tuli nelisen euroa kalliimmaksi, koska vaihto-oikeutta ei vakuutteluista huolimatta ollut ja Turku-Mynämäki-matka piti maksaa toistamiseen. (Sitäkin mietin, että jollen olisi ollut asemalla niin hyvissä ajoin herättyäni vahingossa liian varhain, en olisi ehtinyt Matkahuoltoon, vaan olisin ostanut lipun bussista ja säästänyt kahvin ja lihapiirakan verran!).

Köyttis esitti taannoin parannusehdotuksia Reittioppaaseen. Ja sai
YTV:n vastaamaan. Minä esitän nyt pyynnön matka.fi:lle: kun ei Matkahuollon henkilökunta välttämättä jatkossakaan osaa päätteiltään kurkkia, mille reitelle voi myydä vaihtolippuja, niin voisitteko te matka.fi:ssä ruveta kertomaan, minkä liikennöitsijän vuorosta kulloinkin on kysymys + mitkä liikennöitsijät kelpuuttavat keskinäiset vaihdot. Ei tulisi suotta ostettua kelpaamattomia vaihtolippuja. Liikennöitsijätieto auttaisi lisäksi pikatien varressa venttaajaa tunnistamaan oikean kulkuneuvon. Kiitos!

Lemmenystävänpäivän erikoispostaus!

14.2.2007

Romantikkojen kannattaa nyt ehdottomasti seurata Mietoa Marinadia!

Näin on nopat!

Hyvät ystävät!

14.2.2007

Ystävänpäivän kunniaksi lukasen Evocaan ystäväni Ruu Morbidin runon Nousi mies merestä. (Ruu, saako laittaa myös tekstin näkyviin?)

PS Runo itsessään ei ole mitenkään erityisen ystävänpäivähenkinen. Esitysajankohtaan vaikutti se, että Ruu Morbidi puolestaan on. Ystävä.

Edit hetkeä myöhemmin päätin lisätä Evocaani myös Vt:n ystävänpäivärunot. Linkki löytyy Krapulablogin kommenttilootasta

Jatkoa edelliseen

11.2.2007

En halua vähätellä uusintavaa oppimista. On monia asioita, jotka on syytä oppia sellaisenaan ja kovin paljon kyseenalaistamatta. Olen myös kiihkeä reflektion kannattaja. Hyvänen aika, minustahan ihmisen ja muiden eläinten ero on juuri siinä, että ihminen kykenee tietoiseen toimintaan. Ja mistä muusta reflektiossa oikeastaan on kysymys kuin tietoiseksi tulemisesta?

Uudistavaa oppimista ylistäessäni en siis halua mitenkään vähätellä muita näkökulmia oppimiseen. Pointtini yritti olla, että liian harvoin meiltä opettajilta löytyy kyky nähdä ja rohkeus kannustaa, kun oppilas esittää jotain uudistavaa.

Tällä en tarkoita, että kaikkea itse-ekspressiota tulisi aina edistää. Monelle wannabe Idols-tähdelle olisi ollut hyväksi, jos joku ajoissa olisi osannut ohjata häntä tunnistamaan oman osaamisensa tason.

Jaan Jussin merkintäni kommenteissa esittämän näkemyksen alun:

    Nuo neljä oppimisen sorttia eivät liene toisiaan poissulkevia vaan pikemminkin toistensa välttämättömiä edellytyksiä. Ennen kuin pääsee uudistavaa oppimiseen pitää uusintaa lujasti vanhaa tietoa ja yrittää reflektoida sitä omaan tekemiseensä ja aikaisemmin oppimaansa.

mutta lopun suhteen olen hiukan eri mieltä:

    Muuten käy helposti niin, että oma poikkeuksellisen uudistava oivallus on jonkun toisen yrityksellä jo aikoja sitten koeteltu ja huonoksi havaittu.

Minusta nimittäin ei välttämättä ole paha, vaikka tulee vahingossa kokeilleeksi toiseen kertaan sellaista, missä joku toinen on jo epäonnistunut. Omasta kokemuksesta oppii täydemmin, kuin lukemalla toisen kokemuksesta. Toisaalta voi käydä niin, että uusi ratkaisu löytyy sittenkin jostain sen edellisen epäonnistuneen kokeilun lähimaastosta.

Edellinen kirjoitukseni syntyi kommenttina Köyttöliittymän merkintään. Tuo merkintä herätti myös toisen keskustelun. Yrityselämässä pitkälle edennyt, arvostamani henkilö, lausui näkemyksenään Köyttiksen ryhmätyöangstailusta:

    – Jos työelämässä on valittava, tekeekö jotain yksinään hyvin vai ryhmässä keskinkertaisesti, pitää aina valita ryhmässä keskinkertaisesti -vaihtoehto.

Se oli vastaus, jota en olisi halunnut kuulla! (ja muistutti mieleeni kolmekymmentä vuotta sitten teollisuustalouden kurssilla lukemani kappaleen, jossa kehotettiin välttämään osaoptimointia kokonaisuuden kustannuksella). Onko minun uudistamispuheeni ja yksilön uskoa itseensä vahvistava puheeni sittenkin elämälle vierasta yltiöpositiivista höpinää? Osaoptimointia kokonaisuuden kustannuksella.

Voi olla. Minulla on hävyttömän vähän kokemusta reaalimaailmasta, siitä mystisestä työelämästä, joka sijaitsee oppilaitosten ulkopuolella. Uskon edelleen ekspansiiviseen oppimiseen, siihen, että yksilön (ryhmän?) on uudestaan ja uudestaan ylitettävä oma lähikehityksen vyöhykkeensä päästäkseen seuraavalle vyöhykkeelle.

Idealistina kuvittelen, että näin on tarpeen myös yrityksissä. Vakiintuneissa oloissa häiriöttömintä toimintaa syntyy miljoonan keskinkertaisen muurahaisen puurtamisesta. Mutta häiriöt ja säröt on sallittava, muuten ei tapahdu kehitystä.

(Oikeasti olen kuullut edellä esittämäni yritysjohtajan kommentin välikäden kautta. Voi olla, että ymmärsin sen väärin. Voi myös olla, että tulkintaani siitä vaikuttaa voimakkaasti henkilökohtainen rasitteeni: olen työssäni hetkittäin yksinäni erinomainen ja välillä taas täysin ala-arvoinen. Keskinkertainen en juurikaan koskaan.)

Edellistä merkintääni kommentoivat ajatuksia herättävästi myös Mrs Ruu Morbidi, Janne Saarikko ja Mikko. Kiitos!

Uudistavan oppimisen ylistys

9.2.2007

Oikeastaan kirjoitin tämän kommentiksi Köyttöliittymään. Mutta sitten liikutuin omasta tekstistäni niin paljon, että halusin postata sen täällä kannustukseksi kaikille opiskeleville ihmisille, jotka parhaillaan pohtivat erilaisten arvioivien tahojen pikkumaisuutta!

***

Opettajankoulutuksen lähijaksolla teemana oli arviointi. Kollega aloitti luentonsa oppimisen määrittelystä. Olin kuullut samat määrittelyt vuosien aikana usein. Mutta niin kuin välillä käy, juuri sillä luennolla, siinä yhteydessä esitettynä ne muuttuivat minulle merkitseviksi.

Hän määritteli neljää sorttia oppimista

1. Ei-oppiminen
Tätä moni voi kokea matikantunnilla. Tarkoitus olisi oppia matikkaa, mutta oppiikin vain, että ainakaan matikkaa ei edes halua oppia. Siinä samalla saattaa kehittyä vaikkapa hyväksi piirustelijaksi.

2. Uusintava oppiminen
Oppii toistamaan asiat sellaisena kuin joku toinen ne on esittänyt.

3. Reflektoiva oppiminen
Osaa suhteuttaa oppimaansa eri tilanteisiin ja peilata esim. omaan toimintaansa.

4. Uudistava oppiminen
Muuttaa tiedon toiminnaksi. Kehittää jotain uutta.

Kun nämä erilaiset oppimisen määrittelyt tulivat esiin arviointi-nimisen luennon aikana, minulla syntyi ahaa-elämys. Me opettajat olemme hanakoita antamaan hyviä arvosanoja uusintavasta ja reflektoivasta oppimista. Siinä olemme turvallisella pohjalla: on oikeat totuudet ja lisäksi oppilas osoittaa ymmärtäneensä niiden sisällön pystyessään suhtauttamaan homman johonkin kontekstiin.

Mutta (näin väitän) me olemme huonoja palkitsemaan uudistavasta oppimisesta! Se näet vaatisi usein opettajalta suurempaa ammattitaitoa, kuin hänellä on. Millä hauiksilla keskinkertainen opettaja (assareista puhumattakaan) kykenisi erottamaan todellisen uudistavan oppimisen fuulasta? On vaikeaa arvostaa hyvin arvosanoin jotain sellaista, jonka tueksi ei vielä ole second oppinionia.

Oliko tästä kysymys tuossa Köyttiksen kuvaamassa projektissa? Oliko ajatus niin uusi, ettei uusintavaan tai korkeintaan reflektoivaan oppimiseen takertunut ohjaaja osannut nähdä sen arvoa oikein? (Vai oliko hän sittenkin tarkkasilmäinen ja tunnisti sällien höpinät stiignafuulaksi?)

Minusta on surullista, että opettajien oma heikko itsetunto nuijii usein ruotuun oppilaiden ideat sen sijaan, että opettajat uskaltaisivat nähdä töiden ansiot oikein ja tukea kokemuksellaan oppilasta niissä kohdissa, missä uuden idean heikkoudet tulisi voittaa.

Äidin neuvo: nuorena kannattaa uskoa itseensä eikä lannistua pikkusielujen puheista. Varman päälle mielistellen ehtii elää myöhemmin: keski-ikäisenä, perheellisenä, riskinottokyvyttömänä.

Tai sitten voi vielä keski-ikäisenä, perheellisenä ja riskinottokyvyttömänäkin haistattaa pitkät varman päälle pelaamisella ja mennä rymistellä itseensä uskoen hamaan hautaan asti! Suosittelen!

Tyytymättömyyttä siellä täällä

8.2.2007

Pakkanen selvästi lähentää minua ja Gorbaa. Eilen menin nukkumaan jo kakskytä vaille seitsemän ja tänäänkin tunsin houkutusta vetäytyä siinä seitsemän paikkeilla. Mutta sitten tsemppasin, ja tässä minä nyt olen, tilittämässä nukkumistarpeitani maailmalle.

Mahtaisi Uutislehti 100:n pääkirjoituskolumnisti olla innoissaan, jos tänne tupsahtaisi. Kyseisessä julkaisussa kuulemma tilitettiin eilen, miten turhista aiheista ihmiset blogaavat (via):

    Paljon tuntuu olevan ihmisillä kanssaeläjille kerrottavana: millainen keli oli Mustin kanssa hölkätessä, montako voikkaria meni alas aamusella ja millä palanpainikkeella, ”mitä näin tänään” ja miten suoli toimii.

Ja nyt sitten vielä nukkumisestaankin!

Tasapuolisuuden nimissä on kohtuullista muistuttaa, etteivät blogaajatkaan aina ole tyytyväisiä oikeisiin kolumnisteihin. Anne on kyllästynyt tietokonelehtien yksipuolisiin juttuihin ja miesnäkökulmaan (kantsii lukea myös kommentit).

Merkintä herätti muistoja. Joskus 2000-luvun alussa, kun MacMaailma vielä oli lehti eikä läpyskä, kyllästyin samaan asiaan. Täydellisen tuskastuneena lähetin sähköpostia lehden silloiselle pätoimittajalle, Osmo Leivolle (onkohan tämä muuten sama Osmo Leivo). Kerroin, että yli viisi vuotta lehteä uskollisesti tilannena naisena olen alkanut kyllästyä ukkojen lätinään, jota kolumnit edustavat. Ihmettelin, eikö lehteä tosiaan kiinnosta laajentaa lukijakuntaansa siihen kasvavaan naisten joukkoon, joka hankkii itselleen Macin hyödykseen ja huvikseen. Lopuksi sitten tarjouduin itse kolumnistiksi, jollei heillä ollut parempaa tiedossa.

Osmo vastasi kohteliaasti lehdessä huomatun, että Maceille on tullut uusia naiskäyttäjiä (ei kai kukaan usko, että tämän näköisiä tietokoneita olisivat ostaneet miehet? Tämä välihuomautus on minun, ei Osmon). Siksi MacMaailmaan oli päätetty palkata naiskolumnisti ihan ilman usutustanikin. Jo seuraavan kuun lehdessä aloittaisi kolumnistina FiMUGin järjestösihteeri Pia Parkkonen.

Kun MacMaailman taru itsenäisenä lehtenä loppui, loppui myös Suomen ainoa? naisen kirjoittama tietokonelehden kolumni. (jos ihan tarkkoja ollaan Pia ei ole MacMaailman historian ainoa naiskolumnisti. Irtonaisia taisi olla muutama, ainakin minä yhden kolumnin veran. Kävi nimittäin niin, että kerran niiltä puuttui sivullinen tekstiä, ja Osmo meilasi minulle: Jos viikossa saat aikaiseksi viisituhatta merkkiä, niin ensi kuun lehdessä olisi nyt tilaa).

Tältä historialliselta pohjalta aloin miettiä Annen peräämää naisnäkökulmaa. Tulin seuraavaan tulokseen: oikeastaan en enää välitä mitä tietokonelehdissä kirjoitetaan ja kuka kirjoittaa. Olen 11 vuotta tilannut uskollisesti ensin MacMaailmaa, sitten jonkin aikaa MacMaailmaa ja MikroBittiä ja viime vuodet Tietokonelehteä + MacMaailma-liitettä. Milloin viimeksi mahdoin lukea Tietokonelehden? Liitteen kyllä selaan, mutta milloin viimeksi siinä oli jotain, jota en ollut lukenut netistä jo kuukausia aikaisemmin?

On tullut se hetki: sori, pojat, pitäkää lehtenne!

”Mutta kai siinä on jokin padagoginen näkökulma?”

5.2.2007

Maaliskuun lähijaksolle opettajaopiskelijat saivat valita aamupäivän työpajaksi

  • Opetusmenetelmällisiä keinoja ja taitoja oman opetuksen kehittämiseen
  • Opettajan oikeudet, velvollisuudet ja eettinen toiminta (juridiikkaa ja kohtuutta)
  • Verkon uudet mahdollisuudet opetuksessa mm. blogit, wiki ja muut vuorovaikutteiset välineet

(Viimeisen aiheen otsikoinnista vastasi joku muu kuin minä, vaikka minun se sessio on tarkoitus vetää.)

Suunnittelupalaverissa puhelimme, mitä itse kukin aikoo työpajassaan puuhastella. Minä kerroin, että ilmoittautujalistan perusteella ajattelisin vetää kahta rinnakkaista ohjelmaa. Asiasta ennakkoon vähemmän tietävä porukka saisi haahuilla ohjatusti ihmemaassa, perehtyneemmät saisivat ohjausta oman blogin luomiseen.

Mutta kai siinä on myös pedagoginen näkökulma eikä pelkkää viihteellisyyttä? kysyi kollega.

Aloin miettiä, mitä se sellainen pedagoginen näkökulma oikein on. Minusta tuntuu jotenkin etäiseltä ajatus, että ihmiset ensi kertaa blogeihin tutustuessaan alkaisivat heti vääntää laadukasta oppimateriaalia. Minusta on valtavan tärkeää päästä ensin nuuskimaan toimintatapoja, tiedostaa mahdollisuudet ja sisäistää kulttuuri.

Minulle blogeissa notkuminen on ollut silkkaa viihdettä. Silti olen oppinut paljon. Yksi merkittävimmistä opeista on ollut, ettei tässä ole kysymys vain uudesta tavasta julkaista tekstejä, vaan yhteisöllisyydestä, joka syntyy linkkaamisesta.

Kun olin vasta pieni kommenttieläin, minun olisi toisinaan tehnyt mieli lisätä kommentteihini linkkejä, mutten osannut. Aikani linkkausmahdollisuudesta haaveiltuani kysyin neuvoa osaavammalta. Nyt jaan oppia edelleen. Olkaa hyvä, jos joku ei vielä tiedä, miten linkki lisätään, niin alla on perehdytyspätkä aiheeseen.

Ohjetta varten latasin käyttöön kokeiluversion SnapZ-ohjelmasta (Macille). Vastaavaa Windows-softaa ( BB FlashBack) esitteli Anne Blogien opetuskäytössä.

Sinänsä SnapZ on helppokäyttöinen, mutta minulta kyllä tuhraantui noiden muutaman minuutin äänittämisessä vähintään tunti! Ja syynä on se, että usb-mikkini ei vaan toimi kuin satunnaisesti (aluksi se toimi vain toisesta usb-reiästä, nyt ei sitten enää siitäkään. Kuuloke+mikki -seikassa ei ole vikaa. Millään en taas viitsisi viedä konetta huoltoon, mutta pakko kai se on!)

Toinen ikuisuus tärvääntyi YouTube-tunnareita luodessa. Kaikki Sun äitiis luontevasti liittyvät käyttäjänimet oli jo varattu.

***

Sinä, joka juuri nyt opit liittämään kommenttilaatikkoon linkin:

    linkitä jossain kommenttilaatikossa Sun äitiis. Minä sitten yritän träkätä, mistä kaikkialta tänne on tultu ja piipahdan vastavierailulla etsimässä uutta luettavaa.

Täältä tullaan, Itävalta!

4.2.2007

Lentomatkat maksavat kuudelta hengeltä alle satasen. Siihen kun lisää verot, matkatavaramaksut ja luottokortillamaksamismaksun (en kyllä keksinyt, miten muuten maksun olisi voinut suorittaa) on lopputulos 880 euroa. Varsin kohtuullista tämänkokoisen porukan Salzburgiin lennättämisestä (myönnetään, aikataulut ovat niin epätoivoiset, että kummassakin päässä yksi päivä menee pelkkään siirryntään).

Hotelli jännittää. Kahden makuuhuoneen huoneisto keittosyvennyksin maanantaista lauantaihin 580. Voiko niin edullisesti saada mitään kunnollista?

Hissikortit ja suksivuokrat noihin päälle (kun omia ei kannata Ryan Airin hinnoilla kuljettaa!!).

Olisi ne veronpalautukset tietysti voinut käyttää antenniverkkourakan ja putkiurakan lainojen lyhennyksiinkin. Mutkun ei käytetty!

***

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tilasin matkan Ryanilta. Seuraavat seikat kannattaa noteerata, jos aikoo samaa:

  • jos valitset 0 kpl matkalaukkuja, muista myös erikseen klikata, ettet halua etukäteis check-iniä hintaan 3 euroa/tyyppi (kun sitä ei kuitenkaan saa, jos samaan seurueeseen kuuluu niitä, joilla on ruumaan menevä laukku)
  • vakuutus (14 euroa) kannattaa valita veks, jos matkavakuutukset ovat kunnossa muutenkin
  • ei välttämättä kannata ahdistua, vaikka valittuasi lennot, ilmoitettuasi matkustajat ja täytettyäsi luottokorttitiedot, saat matkavahvistuksen sijasta herjan database error ja kehoituksen aloittaa etsintä alusta. Kolmesti!

***

Ai juu, pitkästä, pitkästä aikaa johonkin vanhaan merkintääni yritti tarttua spammikommentti. Tällainen (linkit rikottu turvallisuussyistä)

    Hi!!! It`s very good site, visit my:
    gravicapa.me.uk/erotic/” rel=”nofollow”>erotic
    gravicapa.me.uk/vibrator/” rel=”nofollow”>vibrator
    gravicapa.me.uk/limewire/” rel=”nofollow”>limewire
    gravicapa.me.uk/bingo/” rel=”nofollow”>bingo
    gravicapa.me.uk/refinance/” rel=”nofollow”>refinance
    gravicapa.me.uk/carisoprodol/” rel=”nofollow”>carisoprodol
    gravicapa.me.uk/texas-holdem/” rel=”nofollow”>texas-holdem
    gravicapa.me.uk/ultram/” rel=”nofollow”>ultram
    gravicapa.me.uk/prom-dress/” rel=”nofollow”>prom-dress
    gravicapa.me.uk/treadmills/” rel=”nofollow”>treadmills
    gravicapa.me.uk/wellbutrin/” rel=”nofollow”>wellbutrin
    gravicapa.me.uk/zoloft/” rel=”nofollow”>zoloft
    gravicapa.me.uk/hgh/” re

Viestin nähtyään JCP tuumasi:

– Siinä sinulla on koko internet tiiviissä paketissa: porno, pelaaminen, waretus ja rahoitus! Vain Viagra puuttuu!

On kai tässä jotain muutakin? Onhan?

Näistä Babitzineista ja muistakin

3.2.2007

60-luvun lopulla kävin kuuntelemasa Listaa naapurin Helmi-tädillä. En millään muista, miksi sinne piti mennä, olihan meillä kotonakin radio. (Arkisin se rytmitti aamutoimia ja auttoi kouluautoon ehtimisessä, sunnuntaisin lötkötettiin sängyssä kirkonmenoja kuuntelemassa ja puettiin vaatteet päälle vasta saarnan jälkeen, pääsiäisen aikaan kuunneltiin Noita Nokinenää ja joulua odoteltiin Nassepolkan tahtiin.)

Listalta muistan Aikamiesten Iltatuulen viestin ja Tapani Kansan Käymme yhdessä ain, mutta ennen kaikkea Matti Paalosmaan äänen (en silloinkaan ollut niin kovasti musiikin perään). Babitzinit eivät Listalla juhlineet, ne olivat sellaisia pahoja poikia ja villejä tyttöjä, etteivät massat niitä äänestäneet. Uudentalon Katrin vinttikamarissa opin paremmin tuntemaan sitä sisaruskuntaa. Huoneen seinät oli tapetoitu Suosikin ja sen toisen musiikkilehden keskiaukeamakuvilla (Mikä sen nimi oli, auttakaa joku). Siinä minä istuin Katrin sängyn laidalla, tuijotin farkkumimmi Muskaa ja kuuntelin tarinoita Kirkan villeistä kiertuematkoista ja Muskan nuoruuden hairahduksista. Katri tiesi paljon sellaisista jutuista.

Sammystä muistan lähinnä mustan nahkatakin ja viirulla olevat nauravat silmät. Ja sen, miten Mun äiti Sammyn kolarin jälkeen sanoi:

– Aina se on surullista, kun nuori ihminen yllättäin kuolee. Onneksi pääsiäisestä on niin vähän aikaa. Se Sammy oli ortodoksi ja ortodokseille pääsiäinen on tärkeä pyhä. Sillä oli varmaan asiat kunnossa.

Äidille oli tärkeää, että ihminen ehtii saada asiat kuntoon, niin yläkertaan kuin läheisiin ihmisiin.

Sitten myöhemmin, Gorban tavattuani, opin yhdistämään Sammyyn myös Alfa-Romeot (mistä tulikin mieleeni, että kutkuttavan jännittävä kirjoitussarja elämäni autoista taisi jäädä harmittavasti kesken.)

Sammyn kappaleista en tietenkään muista kuin Daa-Da Daa-Dan ja senkin lähinnä Konsta Hietasen tulkintana. Kirkalta toki enemmän. Suurimman vaikutuksen varmaan teki Varrella virran. Siihen aikaan Vihreitä ei vielä ollut keksitty. Ei liioin sellaisia sanoja kuin ilmastonmuutos ja kasvihuoneilmiö, hyvänen aika, vastahan oli keksitty uudissana öljykriisi. Saastuttamisesta huolestuminen edusti siihen aikaan varsin korkeaa ympäristötietoisuutta .

Varrella virran sanat ovat kornit, mutta kappleen nimi on aina miellyttänyt minua. Olen alkusointuihmisiä, ja hätätapauksessa alkusoinnuksi riittää sama alkukirjain. (Sahan materiaalinohjausjärjestelmän kehittämistä käsittelemävässä dippityössäni oli kohta, jossa jotain tapahtui materiaalivirran varrella. Työtä puhtaaksikirjoittava sihteerikkö – kyllä silloin esitietokoneellisina aikoina oli mahdollista, että kymmensormijärjestelmän hallitseva sähkökonekirjoitustaitoinen sihteeri puhtaaksikirjoitti diplomityön – paheksui sanavallinnan rahvaanomaista epätieteellisyyttä.

– Mitä ihmeen iskelmätekstiä sinä luulet kirjoittavasi, tämän pitäisi olla tutkimus!)

Kun kuulin Kirkan kuolemasta, ei päässäni alkanut soida yhtään hänen kappalettaan. Silmissä ei vilistänyt nuoruudenkuviaan tai Mestarit areenalla -pönötystä. Mielikuviin nousi kruununhakalainen naapuri, johon silloin tällöin törmäsi matkalla Liisankadun Pikkoloon. Ihan kuin Kirkalla olisi aina ollut päällään khakinväriset bermudat. Hän kulki sen näköisenä kuin viihtyisi itsessään. Tiedättehän, sillä tavalla ryhdikkäänä ja ystävällisen itsevarmana.

Spögejen ensimmäinen surusilmäinen kommentti kuolinuutisen jälkeen oli:

– Sillä oli lapsi Kaisaniemen ala-asteella. Tai ainakin se kävi aina siellä kevätjuhlissa.

Samaistuivat tuntemattomaan surevaan lapseen. Sittemmin luimme Wikipediasta, ettei Kirkalla ollut sen ikäistä lasta. Kuka se lapsi Kaisaniemen ala-asteella oli?