Jatkoa edelliseen

En halua vähätellä uusintavaa oppimista. On monia asioita, jotka on syytä oppia sellaisenaan ja kovin paljon kyseenalaistamatta. Olen myös kiihkeä reflektion kannattaja. Hyvänen aika, minustahan ihmisen ja muiden eläinten ero on juuri siinä, että ihminen kykenee tietoiseen toimintaan. Ja mistä muusta reflektiossa oikeastaan on kysymys kuin tietoiseksi tulemisesta?

Uudistavaa oppimista ylistäessäni en siis halua mitenkään vähätellä muita näkökulmia oppimiseen. Pointtini yritti olla, että liian harvoin meiltä opettajilta löytyy kyky nähdä ja rohkeus kannustaa, kun oppilas esittää jotain uudistavaa.

Tällä en tarkoita, että kaikkea itse-ekspressiota tulisi aina edistää. Monelle wannabe Idols-tähdelle olisi ollut hyväksi, jos joku ajoissa olisi osannut ohjata häntä tunnistamaan oman osaamisensa tason.

Jaan Jussin merkintäni kommenteissa esittämän näkemyksen alun:

    Nuo neljä oppimisen sorttia eivät liene toisiaan poissulkevia vaan pikemminkin toistensa välttämättömiä edellytyksiä. Ennen kuin pääsee uudistavaa oppimiseen pitää uusintaa lujasti vanhaa tietoa ja yrittää reflektoida sitä omaan tekemiseensä ja aikaisemmin oppimaansa.

mutta lopun suhteen olen hiukan eri mieltä:

    Muuten käy helposti niin, että oma poikkeuksellisen uudistava oivallus on jonkun toisen yrityksellä jo aikoja sitten koeteltu ja huonoksi havaittu.

Minusta nimittäin ei välttämättä ole paha, vaikka tulee vahingossa kokeilleeksi toiseen kertaan sellaista, missä joku toinen on jo epäonnistunut. Omasta kokemuksesta oppii täydemmin, kuin lukemalla toisen kokemuksesta. Toisaalta voi käydä niin, että uusi ratkaisu löytyy sittenkin jostain sen edellisen epäonnistuneen kokeilun lähimaastosta.

Edellinen kirjoitukseni syntyi kommenttina Köyttöliittymän merkintään. Tuo merkintä herätti myös toisen keskustelun. Yrityselämässä pitkälle edennyt, arvostamani henkilö, lausui näkemyksenään Köyttiksen ryhmätyöangstailusta:

    – Jos työelämässä on valittava, tekeekö jotain yksinään hyvin vai ryhmässä keskinkertaisesti, pitää aina valita ryhmässä keskinkertaisesti -vaihtoehto.

Se oli vastaus, jota en olisi halunnut kuulla! (ja muistutti mieleeni kolmekymmentä vuotta sitten teollisuustalouden kurssilla lukemani kappaleen, jossa kehotettiin välttämään osaoptimointia kokonaisuuden kustannuksella). Onko minun uudistamispuheeni ja yksilön uskoa itseensä vahvistava puheeni sittenkin elämälle vierasta yltiöpositiivista höpinää? Osaoptimointia kokonaisuuden kustannuksella.

Voi olla. Minulla on hävyttömän vähän kokemusta reaalimaailmasta, siitä mystisestä työelämästä, joka sijaitsee oppilaitosten ulkopuolella. Uskon edelleen ekspansiiviseen oppimiseen, siihen, että yksilön (ryhmän?) on uudestaan ja uudestaan ylitettävä oma lähikehityksen vyöhykkeensä päästäkseen seuraavalle vyöhykkeelle.

Idealistina kuvittelen, että näin on tarpeen myös yrityksissä. Vakiintuneissa oloissa häiriöttömintä toimintaa syntyy miljoonan keskinkertaisen muurahaisen puurtamisesta. Mutta häiriöt ja säröt on sallittava, muuten ei tapahdu kehitystä.

(Oikeasti olen kuullut edellä esittämäni yritysjohtajan kommentin välikäden kautta. Voi olla, että ymmärsin sen väärin. Voi myös olla, että tulkintaani siitä vaikuttaa voimakkaasti henkilökohtainen rasitteeni: olen työssäni hetkittäin yksinäni erinomainen ja välillä taas täysin ala-arvoinen. Keskinkertainen en juurikaan koskaan.)

Edellistä merkintääni kommentoivat ajatuksia herättävästi myös Mrs Ruu Morbidi, Janne Saarikko ja Mikko. Kiitos!

Mainokset

7 vastausta to “Jatkoa edelliseen”

  1. Jussi Says:

    Ehkä meidän pieni erimielisyytemme katoaa tuohon sanaan ”vahingossa”.

    Oletan yhdeksi opetuksen tarkoitukseksi antaa ihmisille tilaisuus välttää aikaisemmin tehtyjä virheitä. Ettei kaikkien tarvitse oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Varmasti on kasvattavaa, että ihminen joutuu lyömään päätään seinään, mutta useimmat tekevät sen joka tapauksessa.

  2. Mikko Says:

    Uskon edelleen ekspansiiviseen oppimiseen, siihen, että yksilön (ryhmän?) on uudestaan ja uudestaan ylitettävä oma lähikehityksen vyöhykkeensä päästäkseen seuraavalle vyöhykkeelle.

    Tämä teksti haisee minusta esimerkiltä siitä, mitä tarkoitin että tiedolliseen oppimiseen kiinnitetään nykyään aivan liikaa huomiota. Mitä tuo edes tarkoittaa käytännössä? Ymmärtääkö jokainen samalla tavalla miten se sovelletaan käytäntöön? Opettaminen on hyvä esimerkki alasta joka on käsityötaito (art) eikä tiede (science). Käsityötaitoa ei voi opettaa tällä tavalla käsitteistämällä.

    Koululaitoksen vaikutus on selvä. Katsotaan sisään meneviä lapsia: innokkaita, uteliaita, oppivaisia, kyseleviä, ihmetteleviä. Katsotaan mitä tulee ulos: huoraavia, juopottelevia ja röökaavia räkänokkia jota kiinnostaa vain seksi, telkkarisarjat, muoti ja kulutus. Koululaitoksella on ollut monta tuntia aikaa joka päivä vaikuttaa lapsiin.

  3. Sun äitis Says:

    Jussi,
    juu, enpä minäkään juopaamme järin isoksi ajatellut!

    Mikko,
    vuorovaikutustilanteessa oppilaitteni kanssa olen kuvaamasi käsityöläinen. Erityisopiskelijalle tietokoneen käyttöä opettaessani en todellakaan tavoittele termeillä keekoilua, vaan iloitsen jokaisesta, joka ohjauksessani saa haltuunsa taidon.

    En silti pidä vääränä, että minulla on käytännön tilanteen hanskaamiseksi käytössäni jotain abstraktimpaa viitekehystä.

    Lähikehityksen vyöhyke voi kuulostaa sanahelinältä. Mitä se sitten voisi tarkoittaa käytännön työssäni? No, voisin oppimisvaikeudesta kärsivän oppilaani kanssa todeta, että et sinä kuitenkaan tätä opi, jää sille aiemmalle tasollesi tahkoamaan perusasioita. Tai sitten voisin tehdä töitä sen eteen, että hän kykenee ylittämään vaikeaksi mieltämänsä alueen ja pääsee etenemään. Tuo viimeksimainittu voisi olla sitä lähikehityksenvyöhykehommaa.

    Jotkut osaavat olla hyviä opettajia luonnostaan. Toiset tarvitsevat teorioita tuekseen.

  4. Ai kauheeta Says:

    ”Toiset tarvitsevat teorioita tuekseen.”

    Teorioiden ja tieteilemisen keskellä putosin jo jossakin edellisen postauksen puolivälissä. Niin minulle käy aina, kun alan epäillä, että teorioista ja tieteestä tulee itsetarkoitus, jolla monimutkaistetaan turhan päiten loppujen lopuksi jokseenkin yksinkertaisia asioita.

    Minä olen käynyt kouluni 1950- ja 60-luvuilla. Teorioita oli varmaankin paljon vähemmän, mutta yhden asian silloiset openi taatusti osasivat: vastata vakuuttavasti kysymykseen ”mihin minä tätä tietoa tarvitsen”.

  5. Sun äitis Says:

    Ai kauheeta, nytkö mä mokasin noin pahasti?

    Jokaisella ammattikunnalla on slanginsa. En yritä väittää, että on jotenkin hienoa osata oman ammattinsa munkkilatina, mutta jos sanat muuttuvat teoiksi, se on arvokasta. Tätä yritin kertoa.

    Ekspansiivinen oppiminen ja lähikehityksen vyöhyke muuttuivat minulle opettajaopiskelun aikana jotenkin merkityksellisiksi opettajana toimimista ohjaaviksi jutuiksi. En minä niitä oppilaille hoe, mutta tuon ne mukanani luokkaan siinä tavassa, jolla toimin.

    Kun aloitin viime syksynä työni opettajankouluttajana, sisareni kysyi, voiko opettamista opettaa. Puolen vuoden kokemuksella en vielä osaa vastata, mutta sellainen aristava fiilis minulla on, että pelkkien tempputaitojen sijasta on kyllä syytä vähän fundeerata opetustilanteen taustalla olevia ilmiöitä ja omia arvotuksia.

  6. Ai kauheeta Says:

    En kai minäkään asiaa ihan klaaristi selittänyt, joten hiukkasen vielä. Parisenkymmentä vuotta sitten kävin jollakin yläasteella esittelemässä omaa ammattiani, ja ihmettelin silloin, miksi oppilaat jonottavat lukitun luokkahuoneen ovella. Selitykseksi sain, että kun on kaikkea piirtoheitintä ja muuta kallista vempelettä, niin ovia on pidettävä lukossa. Sisso: kamat ovat tärkeämpiä kuin se, että oppilaita juoksutetaan luokasta toiseen niin, että sellainen tietty perusturvallisuuden fiilis katoaa. Enpä ole sen jälkeen ihmetellyt koulujen järjestyksenpito-ongelmia. Senpä takia anarkistinen mieleni alkaa myös kapinoida, kun alkaa tuntua siltä, että ruvetaan fiinistelemään ja teoretisoimaan fiinistelyn ja teoretisoinnin itsensä vuoksi. Samaa turhan päiten monimutkaistamista on yhteiskunnassa muutenkin ihan liian kanssa.

  7. Mikko Says:

    vuorovaikutustilanteessa oppilaitteni kanssa olen kuvaamasi käsityöläinen.

    Kommenttini tuli läpi vähän huonossa muodossa. En nyt puhunut ensisijaisesti sinusta, vaan koulujärjestelmästä yleensä. Hienoa, että käsityöläisyyteenkin uskovia löytyy.

    Erityisopiskelijalle tietokoneen käyttöä opettaessani en todellakaan tavoittele termeillä keekoilua, vaan iloitsen jokaisesta, joka ohjauksessani saa haltuunsa taidon.

    En silti pidä vääränä, että minulla on käytännön tilanteen hanskaamiseksi käytössäni jotain abstraktimpaa viitekehystä.

    En tarkoittanut tätä. Ei kai sellainen kiltti juuri valmistunut 25-vuotias tyttönenkään opetustilanteessa missään abstraktioissa leiju. Olennainen kysymys on, miten abstraktinen viitekehys vaikuttaa siihen konkreettiseen opetustyöhön.

    Jos sillä ei ole mitään vaikutusta, sen opettelu olisi ollut täysin hyödytöntä. Jos sillä taas on vaikutusta, mistä tiedät että käyttämiesi viitekehysten vaikutus on oppimistilanteen kannalta hyödyllinen eikä haitallinen?

    Jos halutaan tehdä tiedettä abstraktioilla, ei niitä voi vetää hatusta. Ne pitää testata ankarasti, toistaa erilaisia kokeita satoja tai tuhansia kertoja hieman erilaisilla koejärjestelyilä jotta persoonan vaikutukset minimoituisivat ja tiedettäisin teorian rajat (kenelle, minkälaisiin opetustilanteisiin, mille materiaalille teoria sopii jne.). Ymmärtääkseni tällainen kokeellisuuden kulttuuri opetusalalta puuttuu kokonaan.

    Selasin joskus huvikseen pedagokiikan peruskurssin kirjan läpi. Siinä tehtiin järkyttävän isoja yleistyksiä jonkun yksittäisen 70-luvulla tehdyn kokeen perusteella. Ja unohdettiin kaikki kokeseen liitetyt rajoitukset. (Tuntu tuntuma, että kirjoittajat eivät taatusti olleet lukeneet Vygotskyn alkuperäistä artikkelia tai ymmärtäneet siitä mitään.)

    Eikä siltikään tuloksia voi koskaan yleistää koskemaan kaikkia oppimistilanteita. Parhaat opetusmenetelmät riippuvat opetettavasta aineistosta.

    Jotkut osaavat olla hyviä opettajia luonnostaan. Toiset tarvitsevat teorioita tuekseen.

    Eivät nämä ole todellakaan kaksi ainoata vaihtoehtoa. Esimerkiksi käsityötaitoja (ja opettamista) on opiskeltu tuhansia vuosia mestari-kisälli -periaatteella. Kaikki tämä tuhansien vuosien kuluessa syntynyt tietotaito on heitetty kankkulan kaivoon kun on lähdetty yleistämään ja abstrahoimaan muutaman heppoisen kokeen perusteella.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: