Trafiikkitiedotus

Sitä vain tulin sanomaan, että jos haluaa blogiinsa ansiottoman kävijäryöpyn, kannattaa kätellä poliitikkoa.

Lehden vaalikone

”Tiesitko, että myös Sun äitis on päässyt vaalikoneeseen?
Lehden vaalikone 07
Etsi ja ylläty ;-)”, kirjoitti Angelos kommenttilootassani

Etsin ja löysin.

Liikkeelle lähdin sattuneesta syystä valitsemalla Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Puolustusministerikysymyksen kohdalla elättelin jo toivetta, Elisabeth Rehn ei olisi hullumpi esikuva. Mutta ei, vielä piti jatkaa.

(Germaine Greer muistaakseni kirjoitti joskus, että ikääntyvän naisen luonnollinen olotila on kärttyinen akka. Luonnollisia naisia esiintyi paljon keskiajalla, ennen hormonikorvaushoitojen keksimistä. Heitä kutsuttiin noidiksi. Sun äitis on yli 50-vuotias luonnollinen nainen, joten Lehti saattaa hyvinkin olla oikeassa!

Miten tämä sitten liittyy vaalikonelinkkiin? Testaa, niin tiedät!)

Kaikenlaista kaunista

Lapsena raahasin toisinaan kirjastosta ihania, kuvitettuja askartelukirjoja kotiin. Haaveilin kaikista niistä upeista väkerryksistä, joita kirjan ohjeilla taikoisin. Äidin katseesta näin, ettei meillä silläkään kertaa askarreltaisi.

Kun minusta tuli aikuinen, en juurikaan askarrellut lasteni kanssa (paitsi se majakkasaari oli kyllä aika upea).

En liioin ole harrastanut sen paremmin kodin- kuin bloginsisustustakaan. Enkä puutarha- tai parvekeviljelyä. Silloin tällöin sentään tekee mieli selata kaikenlaista kaunista. Vinkkejä siihen nälkään, olkaa hyvä!

Ihania vanhoja paperinukkeja

Lisää paperinukkeja

Maitokivi ja uusi bloginsa Okra (etenkin viime vuoden maalis-hutikuun merkinnöissä on aivan ihania kuvia)

Hylättyjen lelujen talo Maitokiven nukkekotiblogi

Aurooran talo Anna Amnellin nukkekotiblogi

Lisää nukkekoteja

Rannan keltaisessa talossa on upeita sisustuskuvia

Vaahteramäen naisetkin sisustavat, mutta myös kokkaavat ja lukevat kirjoja

Loppuun vielä Jaskan ihanat kukat!

Edit 19.9.2010 Tähän vanhaan kirjoitukseen on tultu tänäänkin jo varmaan kaksikymmentä kertaa etsiskelemään sisustuskuvia. Sikspäs linkkaan tähän uudemman postauksen aiheesta!

”Sun pitää sitten varmaan äänestää SDP:tä!”

sanoi keskustelukumppanini tuohtuneesti.

Olimme ajautuneet juttelemaan taannoisen merkintäni pohjalta (sen, jossa pohdin, että oma ikäluokkani on se, jolla olisi mahdollisuus osallistua hyvinvointitalkoisiin nykyistä enemmän.)

Hänen pointtinsa oli, ettei rahaa pitäisi kierrättää julkisen sektorin kautta, koska julkinen sektori on tehoton. Vain osa lisää kerätyistä veroista menisi esimerkiksi vanhusten olosuhteiden parantamiseen, loppu uppoaisi byrokratian pyörittämiseen. Hän sanoi, että voisin lahjoittaa järjestöille tai perustaa säätiön, jos omatuntoni soimaa, mutta kaikkien verorasitusta ei pitäisi korottaa vain siksi, että minä saisin hyvän mielen. Hänestä ihmisen pitäisi itse voida valita kohde ja tapa, jos häneltä liikenee irtonaista rahaa avustustarkoituksiin.

Kyllä minä noitakin perusteluita ymmärrän. Muistan itsekin joskus aikoinani tuskailleeni julkisen sektorin tehottomuutta. Mutta sittemmin olen tullut suurpiirteisemmäksi tehokkuusajattelun suhteen. Jos kaikki toiminnat virtaviivaistetaan ja tehdään tehokkaiksi, putoaa väistämättä muutama vähemmän tehokas ihminen työelämän ulkopuolelle. Onkos se sitten kokonaisuuden kannalta jotenkin hyvä ratkaisu?

Sitä paitsi en missään nimessä ajattele, että kunnan itsensä pitäisi tuottaa kaikki veronmaksajiensa rahoilla tarjoamansa palvelut. Kannatan palveluseteleitä. Minusta on hienoa, että yksityiset yritykset voivat tuottaa kilpailukykyisesti palveluita, ja asiakas saa itse valita, mille puljulle palvelusetelinsä kiikuttaa. Mutta ei niitä seteleitäkään tyhjästä taiota, sekin järjestelmä vaatii yhteistä panostusta.

Miksi maksaisin osuuteni mieluummin veroina kuin avustuksina ja lahjoituksina tai suorana tukena? Minusta veronkeruusysteemi on luotettava eikä edellytä ihmeempää vaivannäköä veroalamaiselta itseltään. Olen niin mukavuudenhaluinen, etten halua nähdä vaivaa vaihtoehtoisten tapojen selvittämisessä. Toistaiseksi olen myös niin puuhakas kaikennäköisissä näennäisissä kiireissä tai pelkässä kotona makailussa, etten voi luvata oikeaa, suoraa osallistumista ja tukea kenellekään tarvitsevalle (mikä hiukan hävettää).

Veroja maksamalla ei sitä paitsi turhaan ylpisty. Jos rupeaisin muita reittejä pitkin hööveliksi lahjoittajaksi, saattaisin vaikka ruveta pitämään itseäni kovinkin hyvänä ihmisenä. Ja jos tukisin suoraan yksittäistä ihmistä (vaikka niitä kuuluisia omia lapsia, joita me keski-ikäiset aina sanomme tukevamme), voisi apuun kuin varkain hiipiä valta-asetelmia.

Jäljelle jää tietysti vielä se kysymys, miksi ihmisten ylipäätään pitäisi osallistua toisten ihmisten ylläpitämiseen. Onko siinä mitään järkeä, että ne, jotka ovat oppineet ottamaan vastuun omasta elämästään, joutuvat kannattelemaan niitäkin, jotka itse eivät kanna mitään vastuuta? Jotkut ihmiset ovat heikompia kuin toiset. Joku voi luhistua sellaisen kuorman alle, josta toinen selviää hampaitaan purren. Tuetun kannalta tietysti on parempi, ettei häntä päästetä putoamaan, mutta myös selviytyjän kannalta on parasta, että hän oman kamppailunsa päälle auttaa vielä sitä toista, josta ei omin voimin ole selviytymään. Luokaton yhteiskunta rulettaa! (Ei, en ole niin naiivi, etten ymmärtäisi, että jotkut voivat jättäytyä tässä systeemissä ikuisesti yhteiskunnan ylläpidettäviksi. Pahapaha, pitäisi olla keinoja kasvattaa ihmisten vastuunottokykyä! Mutta itsekkäästi ajatellen: turvallisuushakuisen keskiluokan kannalta sekin on parempi kuin porukan putoaminen ja rikollisuuden kasvu.)

Mitä minä oikein tarkoitan, kun puhun ympäripyöreitä lapsiperheiden tukemisesta? En varsinaisia suoria tulonsiirtoja, vaan kodinhoitoapua ja tukea kiperissä elämäntilanteissa (esimerkiksi lasten sairastaessa, vanhemman uupuessa kodin ja työn yhteensovittamisessa, kotiäidin sairastuessa jne.), tukea perheen tilanteeseen parhaiten sopivan lapsenhoitojärjestelyn toteuttamisessa ja sen sellaista.

Myös panostaminen peruskouluun on minusta mitä suurimmassa määrin tukea perheille. Spöget kävivät ala-asteen Kaisaniemen ala-asteella luokalla, jossa oli 33 – 35 oppilasta. Toivon, ettei kukaan lapsi joutuisi kokemaan samaa! En tiedä, miten noissa jättiluokissa selviävät sellaiset oppimisessaan tukea tarvitsevat lapset, joiden vanhempi ei ole opettaja. Rauhattomuus ja erityisopetuksen tarve vähenisivät varmasti, jos tavalliset luokkakoot olisivat inhimilliset.

Piti minun vielä vanhustenhoidostakin kirjoittaa, mutta nyt alkoi nukuttaa. En edelleenkään aio äänestää demareita. Kyllä minä edellä esitetyillä ajatuksillani katson edelleen voivani säilyttää maltillisen oikeistolaisen minäkuvani.

LSP

Punkan kaupan takahuoneessa oli musta bakeliittipuhelin. Siinä ei ollut lainkaan numerolevyä, pelkkä kampi kyljessä. Kun kammesta veivasi, kuului kilinää ja luurista keskuksen tädin ääni. Siitä puhelimesta isä soitti vaarille Helsinkiin ja kertoi ostaneensa Kokkomobiilin. Vaari suuttui:

– Autoa varten minä ne rahat lainasin, en mihinkään kolmipyörään!

Väärinkäsitys! Ei se meidän Kokko mikään Messerscmitt-klooni-kolmipyörä ollut (niitäkin Kokkomobiili valmisti, mutta kuvaa en nyt löytänyt, joten pukkaan esikuvan tähän), vaan ihan oikea auto. Paitsi, että takapenkki puuttui veronkiertosyistä. Hännisen verhoomossa siihen rakennettiin hieno ruudullinen lisäpenkki, vähän kova, mutta muuten hyvä.

Oma puhelin meille tuli vasta 1966. Puhelinnumero oli 6975, ja joskus vuosia myöhemmin ysin jälkeen lisättiin ykkönen, kun kylään tuli enemmän puhelimia. Muistan, miten äiti neuvoi meiltä soittamaan tullutta koulun keittäjää:

Esittelet itses, että täällä puhuu rouva se ja se Virttaan koululta, niin minäkin teen.

Keittäjä esteli, ettei hän nyt itseään rouvittelemaan rupea, mutta äiti pänkäs, että kannattaa opetella, niin saa parempaa palvelua.

Minä muutin pois Virttaan koululta jo 70-luvun alussa enkä koskaan oppinut rouvittelemaan itseäni puhelimessa.

***

Itsenäistä, itsepäistä Loimaan Seudun Puhelinta ei enää ole. Tähän mennessä tapahtunut mm.:

1895 Loimaan Seudun Puhelin perustetaan

15.1.1999 Loimaan Sudun Puhelimen osakkailleen antamista alennuksista valitetaan Kilpailuvirastoon

11.12.2000 Turun kaupunginvaltuusto käsittelee Turun Puhelin Oy:n osake-enemmistön myymistä Loimaan Seudun Puhelimelle

16.2.2001 Sonera ilmoittaa hankkivansa 16,67% Loimaan Seudun Puhelimesta

20.12.2001 Kielletään Soneran investoinnit Loimaan Seudun Puhelimeen

16.1.2002 Finnet-liitto haalii Loimaan Seudun Puhelimen osakkeita pienosakkailta

5.7.2002 Perutaan Soneran ostokielto

13.11.2002 Sonera Oyj vastaan Lännen Puhelin Oy, Satakunnan Puhelin Oy ja Salon Seudun Puhelin Oy

17.12.2002 Korkein hallinto-oikeus hylkä valitukset, joita on tehty Turun Puhelin Oy:n kaupasta

1.4.2004 Loimaan Seudun Puhelimesta Auriaksi

31.12.2006 Auria fuusioituu TeliaSonera Finlandiin

28.2.2007 Sonera myy loimaalaisen matkapuhelinasioiden palvelupisteen Manpowerille

6.3.2007 Manpower lopettaa Loimaan palvelupisteen toiminnan

***

52 sössittyä työpaikkaa ei tietenkään ole hirveän paljon verrattuna Perloksen tuhansiin. Mutta Saviseudun kasvattina minua silti jurppii koko kuvio. Ensin oli ylpeät ja itsenäiset loimaalaiset isännät, jotka ikuisuus sitten oivalsivat, miten tärkeää on saada paikkakunnalle puhelin. Sitten puhuttiin sata vuotta rauhassa, kunnes 90-luvulla alettiin pelata pelejä. Peleissä on aina häviäjiä!

Innoittajana Justin

Ammattitaidolla tehdään myös parhaat hatut

Kyllä lomasta toipumiseen pitää hyvinkin päivän verran varata!

***

90-luvun alussa Suomi oli henkisesti kontallaan ja kaikkialla oli toivottomuutta. Kun silloin ajoin aamuisin Tampereelta Valkeakoskelle töihin, ihailin moottoritieliittymän rakennustyömaata: miten pimeässä ja pakkasessa, kaiken toivottomuuden keskellä, siltatolpat nousivat maasta ja miehet rakensivat. Auton radiosta kuului Villejä lupiineja ja joku, missä me noustaan niin kuin krookukset lumesta. Liittymän nouseminen antoi minulle konkreettista uskoa siihen, että vielä kaikki muuttuu hyväksi. Ja muuttuikin.

Rakentamisessa on sellaista voimaa, joka aina tekee minuun suuren vaikutuksen. Itävallan reissulla vasta olikin ihailtavaa. Otetaan nyt vaikka kaikki ne tunnelit. Voidaan tietysti olla monta mieltä siitä, kuuluuko ikiaikaisten vuorten läpi rakentaa tunneleita, että ihmiset päseevät tunnissa hurauttamaan matkan, johon ennen kului rinteitä mutkitellen monta kertaa pitempi aika. Muta silti ei voi kuin ihailla sitä osaamista ja ammattitaitoa, joka on tehnyt nuo tunnelit mahdollisiksi.

Niitäkin tyyppejä ihailen, jotka ovat jo parisataa vuotta sitten latoneet kiviä vuorenrinteiden pengertämiseksi ja hilanneet rotkon reunoille vielä isompia kiviä kirkkojen rakentamiseksi. Ihailustani saavat osansa myös putkimiehet: Spögejen kanssa juttelimme pitkään siitä, miten haastavaa mahtaakaan olla viemäröinnin rakentaminen vuorenrinteen taloihin.

Ihan oma osaamisen lajinsa ovat ne vaijerisysteemit, joiden avulla ihmiset tehokkaasti ja turvallisesti nostetaan kylistä rinteille.

Kaikkea sitä katsellesa aloin miettiä, millainen Itävallan koulutusjärjestelmä ja koulutusrakenne mahtaa olla. Vieläköhän siellä riittää väkeä ammatilliseen koulutukseen? Säilyykö siellä ammattitaito, vai käykö niin, ettei kukaan kohta osaa rakentaa taloja vuorille? Olisikohan se maa säästynyt ylenpalttiselta yleissivistävän lukion yliarvostukselta ja tungulta korkeakouluopintoihin? Vieläköhän siellä ammatti-ihmiset ovat osaamisestaan ylpeitä? Toivottavasti, olisi syytä!

***

Ammattiylpeyteen olisi aihetta myös monilla tapaamilla hotellityöntekijöillä. Pikkasen petrattavaa tosin olisi ollut yhdellä siivoojatädillä…

Gorba ei viimeisenä päivänä nähnyt sumussa lainkaan eteensä ja päätti lähteä takaisin alas pitämään minulle seuraa. Kävelimme pitkän lenkin kaupunkia ympäröivillä vuorilla ja palasimme sitten hotellille hiukka huilaamaan. Siinä minä olin, selälläni sängyllä, silmät pohdiskelevasti ummessa, ja siinä Gorba, poikittain sängyllä, pää minun mahani päällä, kun huoneistoon asteli koputtamatta siivoojatäti. Tullessaan hän huuteli tyhjentävänsä vain kylppärien roskikset, mutta katsoi sitten asiakseen marsia meidän makuuhuoneeseemme tarkistamaan, tarvitaanko lisää pyyhkeitä. Minä vetelin sängyssä peittoa päälleni ja sanoin, että kaikki on hyvin, pyyhkeitä ei tarvita eikä pölyjenpyyhintää. Siivoojatäti katsoi meitä merkitsevästi ja sanoi:

–Sääli, että te olette noin väsyneitä, ulkona olisi kaunis sää.

Jälkeenpäin nauroimme Gorban kanssa kippurassa, mutta juuri sillä hetkellä tunsin itseni pahanteosta kiinnijääneeksi pikkulapseksi. Piti nousta ylös laiskottelemasta ja tehdä vielä yksi kävelykierros. Eli oikeastaan on ihan siivoojatädin vika, että päädyimme kulkemaan sen kaupan ohi, jossa myytiin niitä huopahattuja, joista yhden Gorba osti minulle!

Omatoimimatka…

…Helsinki-Tampere-Lontoo, Stansted-Salzburg-Badgastein ja takaisin kans. Matkassa mukana kuusi aikuista.

Edellisen postauksen kommenteissa Jussi ja Ruu kertoivat, miten kamerahankinnasta ja uima-altaasta puhuminen joskus miltei hävettää. Aikamoiselta kerskakulutukselta kuulostaa tietysti myös Alppi-matkasta kertoilu. Silläkin uhalla kirjoitan, jos vaikka joku tästä jonkin vinkin saisi.

Lentomatka
Rayanairin lennot lähtevät Tampereelta, jonne pääsee bussilla Mikonkadulta Casinon edestä. Bussimatkan hinta on 25 € suuntaansa. Omalla autolla matkaavan on varauduttava kolmenkympin parkkimaksuun Tampereen lentokentällä (viideltä päivältä). Lentojen hinnat vaihtelevat sen mukaan, milloin varauksensa sattuu tekemään. Meillä kävi tsäkä, sillä varsinaisen lennon hinta oli Tampere-Lontoo 0,01 € ja Lontoo-Salzburg 1,95 £. Siihen kun lisätään päälle verot ja matkalaukkumaksut sun muut, tuli lentomatkojen hinnaksi yhteensä 860 €.

Koska jokainen matkalaukku maksaa erikseen, kannattaa pakkauspuuhissa olla tarkka. Me saimme mahdutettua kuuden hengen tavarat neljään laukkuun. Kuhunkin laukkuun saa pakata vain 15 kg. Jos aikoo matkata pihisti, kannattaa matkalaukkuun pakata juotavaa välilaskua varten, sillä Stanstedin kentällä Cokis maksaa 2 £ kahdelta puolen litran pullolta. Myös eväitä kannattaa ottaa mukaan, koska Rayanairin koneissa välipalasta saa maksaa maltaita.

Stanstedissa passintarkastukseen jonottaminen kesti ja kesti, mikä ei sinänsä haitannut, sillä mihinkään ei ollut kiire: lento Salzburgiin lähti vasta kahdeksan tunnin päästä. Me varasimme ajankuluksi paketillisen Bruce Willis –leffoja. Yksi ehdittiin katsoa odotushallissa läppäriltä. Muusta ajankulusta vastasi esim. Wii-esittely, jossa juniorit kokeilivat niin tennistä kuin nyrkkeilyäkin.

Sekä lento Tampereelta Stanstediin että Stanstedistä Salzburgiin oli puoli tuntia etuajassa perillä.

Taksimatka
Salzburgin lentokentältä pääsee lentokenttätaksilla suoraan Badgasteinin hotelleihin. Lähtöjä on kahden tunnin välein. Matkaa on 90 km, ja edestakainen reissu maksaa 58 € hengeltä. Illalla kymmenen aikoihin olimme ainoat matkustajat, ja kun olimme sopineet matkan etukäteen, oli klönttihinta 140 € per suunta. Lisäetuna oli, että taksi lupasi odottaa kentällä, jos koneemme olisi myöhässä.

Hotelli
Netissä haahuillessani löysin useita varaussivustoja, joiden kautta pystyi etsimään vapaita huoneita. Alunperin etsin mistä tahansa hiihtokohteesta Salzburgin lähistöltä. Kuudelle hengelle ei näin viime tingassa löytynyt tilaa ihan helposti. Joka hausta pukkasi kärkeen Hotel Bayernhaus . Lähetin meilin ja sain tarjouksen kahden huoneen huoneistosta, johon saa kahden parinsängyn lisäksi kaksi varavuodetta. Hinta oli 96 € vrk + paikalliset verot. Aamupala 7 € hengeltä ja puolihoidon lisähinta 10 € hengeltä.

Huoneistossa on kaksi kylpyhuonetta, joista toisessa on kylpyamme, toisessa suihku. Molemmissa kylppäreissä on myös lämminilmapuhaltimet monojen kuivattamiseksi. Omatoimiruokailijan iloksi huoneistossa on minikeittiö ja mikroaaltouuni. Toisesta huoneesta on pääsy parvekkeelle. Huoneet ovat hiukan kuluneet, mutta ihan tilavat. Ilma ei lopu kesken, sillä huonekorkeus on yli kolme metriä. Hotelli on komea kivitalo, joka on rakennettu jo 1832. Se on yksi kaupungin vanhimmista hotelleista. Parisängyt ovat ok, mutta varavuoteet hiukan niukat isolle ihmiselle.

Aamiaishuone on valoisa talvipuutarha ja aamiainen on monipuolinen. Hotellissa ei ole nettiä asukkaiden käytössä, mutta emäntä antaa lukea sähköpostit toimiston koneelta.

Hotelli sijaitsee Kaiser Wilhelm Promenaden varrella alle kymmenen minuutin kävelymatkan päässä keskustasta. Skibussi kulkee hotellin edestä. Pysäkille on matkaa sata metriä (aika jyrkkää menoa).

Puolihoitoillallinen tarjoillaan yhteistyöravintolassa viiden minuutin kävelymatkan päässä. Kolmen ruokalajin illallinen on toistaiseksi ollut hintansa väärtti.

Hotelli on avoinna pääsiäiseen asti. Sitten on paussi, ja kesäkausi alkaa heinäkuussa. Lokakuusta jouluun paikat ovat taas kiinni ja uusi talvisesonki alkaa joulusta.

Hotellin rouva Sissi henkilökuntineen on erityisen kiitoksen arvoinen. Gabi vastaili sähköposteihini ja järjesti mm. taksikyytimme. Rouva tarttuu vaikka mihin. Kun hän kuuli, ettei rinteitä ollut ajettu, hän soitti välittömästi jonnekin ja johan alkoivat kissat rullata (en väitä, että ansio oli pelkästään Sissin, mutta ainakaan hän ei aikaillut asiaan puuttumisessa).

Deine Mutter empfiehlt! (tai jotain sinnepäin, mun saksantaitoiset ovat kaikki mäessä just nyt). Edit: Korjattu Marrin ystävällisellä ohjeistuksella!

Kaupunki
Badgastein ei ole mikään idyllinen pieni alppikylä, vaan hurjan jyrkän rotkon reunoille uhmakkaasti levittyvä kaupunki. Kaupungin keskustassa on vesiputous ja paikalla on terveellisenä pidetyn radonpitoisen! veden vuoksi ollut kylpylöitä jo pitkään. Hotelli Bayernhausista on melko loiva taival keskustaan. Harmi vain, että päähissiasema sijaitsee tasan toisella puolella kaupunkia, ja sinne on jyrkkä kävely. Laskettelevia se ei niinkään haittaa, koska perille pääsee skibussilla (ja bussi on vielä Bayerhausin kohdalla melko tyhjä). Hissin ala-asemalta voi myös vuokrata säilytystilan, johon sukset voi jättää yöksi ja kengät päiväksi niin kulku helpottuu entisestään (hinta 2 €/päivä). Eväshuoltajalle reitin jyrkkyys tarjoaa haasteita, sillä ainoa iso ruokakauppa, Eurospar, sijaitsee hissiaseman vieressä. Ja sinne pitää tepsutella päivittäin, kun kovin raskasta kantamusta ei kerralla jaksa raahata. Kaupassa ei kelpaa Visa. Jos käteinen loppuu, on pankkiautomaatti lähistöllä.

Hissiliput on hinnoiteltu niin, että alle 16-vuotiaat maksavat puolet aikuisten hinnasta ja 16 – 18-vuotiaat saavat 15% alennuksen. Valokuva tarvitaan yli 8 päivän kortteihin. Muoviläpysköistä hyvitetään 3 €/kpl, jos kortit palauttaa lähtiessään. Hintatasosta sen verran, että liput ovat edullisempia ovat kuin monessa suomalaisessa kohteessa, mutta tulevat silti yhtä kalliiksi kuin majoitus Bayernhausissa!

Hissin ala-asemalla voi skipassilla käyttää ilmaista internetyhteyttä. Ala-aseman lähellä on kebabpaikka, jossa nettiyhteys maksaa 1€/10 minuuttia. Pöytäpömpelin lisäksi voi käyttää omaa läppäriä wlanilla. Myös pankissa on nettiyhteys pankin aukioloaikana (hinnasta en tiedä, kun en ole siellä vielä piipahtanut).

Ala-aseman vieressä on kylpylä, jossa on esitteen mukaan lämpimiä altaita, hierovia suihkuja, virtaavia vesiä, ulkoallas, vesiliukumäki, saunoja ja muuta kylpylärompetta. Kolmen tunnin hinta on rasvainen 17,50 € ja perhelippu kahdelta aikuiselta ja kahdelta alle 16-vuotiaalta maksaa 48 €. Pojat ovat siellä parhaillaan ja Gorba kiroilee, kun illallinen siitä hyvästä siirtyy nukkumaanmenoaikaan eli kahdeksaksi! (No, nyt jo tulivat kylpylästä. Saunoista puhuminen oli liioittelua. Siellä oli yksi 50-asteinen huone, jonka seinällä oli ledivaloshow.)

Säät eivät ole suosineet. Ensimmäisenä päivänä sumu haittasi näkyvyyttä rinteessä. Eilen satoi kaatamalla vettä. Tänään sitten vihdoin aurinko näyttäytyi niin kylässä kuin rinteessä. Sääennuste lupaa hyvää myös huomiselle. Toivotaan, että se pitää paikkansa.

Kuuden hengen reissu maanantaista lauantaihin (neljä hiihtopäivää + kaksi matkapäivää) maksoi liityntäkuljetuksineen, lentoineen ja puolihoitoineen 2 400 €. Kun päälle ynnää välinevuokrat, hissiliput, kylpyläkäynnit sekä eväsostokset sämpylöineen, kinkkuineen, karkkeineen ja kaljoineen, on reissun kokonaisbudjetti 3 500 €. Aika tyyristä. Sillä olisi jo saanut maksettua kolmanneksen putkiremontista. Paljon valmismatkaa edullisemmaksi keikkamme ei siis tullut, mutta näin lyhyellä varoitusajalla ei valmismatkoilla enää edes ollut tilaa. Sitä paitsi osalla sakista oli kaiken maailman sitoumuksia eikä sunnuntaista sunnuntaihin tai lauantaista lauantaihin reissu olisi onnistunut. Elämä on valintoja, remonttilainaa ehtii lyhentää myöhemminkin!