Kerroin siskolle ja siskontytöille viime viikon risteilyllä improvisaatioharjoituksista, joita teimme kesäkuussa Opekon kurssilla.
Ensimmäinen oli ihan helppo. Yksi alkoi vaikka hyppiä, ja muiden tehtävänä oli hyppiä perässä ja hihkaista samalla:”Joo, hypitään!” Sitten toinen ehdotti jotain muuta tekemistä, ja taas loppu jengi suostui. Tässä harjoituksessa oli jännä huomata, miten ehdoitta suostuminen sai aikaan kumman innostuneen fiiliksen!
Sitten teemana oli Joo, ja. Siinä toinen parista ehdotti tekemistä ja toinen reagoi suostumalla ja lisäämällä jotain muuta tehtävää. Ensin parilla oli suuria vaikeuksia oivaltaa homman jujua. Sitten ohjaaja vinkkasi, että mitäs jos kuvittelisitte itsenne leikkimökkiin. Ja johan rupesi tapahtumaan!
– Tehdään ruokaa.
– Joo, tehdään ruokaa ja siivotaan kans!
– Joo, siivotaan ja kutsutaan vieraita.
– Joo, kutsutaan vieraita ja järjestetään tanssit!
jne.
Totesimme, että lapsille on luontaista toimia juuri noin, yksi ehdottaa ja toinen jatkaa, ja sitä kautta leikki alkaa elää. Huomasimme myös, että meille aikuisille jatkuva Joo, ja on hankalasti halittava. Periaatteessa ja vie ideaa eteenpäin, mutta käytännössä homma helposti hajoaa rajattomuuteen: jos koko ajan haluaa jotain ja sitten vielä jotain ja… niin lopputulos voi olla jo liikaa.
Seuraavassa vaiheessa teemana oli Joo, mutta. Toinen ehdotti taas:
– Hypitään!
ja toinen vastasi:
– Joo, hypitään, mutta takaperin!
– Joo, hypitään takaperin rantaan, mutta jatketaan sieltä soutamalla
jne.
Tässä harjoituksessa huomasin, että muttien miettiminen vaati valtavan intensiivistä keskittymistä pariin ja siihen tarinaan, joka lähti muotoutumaan. Ulkopuoliset katselijat unohtuivat hetkessä. Joo, mutta johti pelkkää Joota paremmin rakentuvaan tarinaan, joka pysyi kasassa paremmin kuin Joo, ja-juttu. Mutta ikään kuin asetti rajat ja käänsi liian villit mietteet takaisin nykytilanteeseen. Näin siis meillä, voi se mennä muutenkin! (Minusta oli aika jännä huomata, miten rakentava mutta oli, kun aluksi mielsin sen varsinaiseksi ideoittenlyttääjäsanaksi ja vastarannankiiskiksi!)
***
Tulin ajatelleeksi, että blogeissa meemit ovat noita joo-juttuja: yksi keksii jotain ja muut hihkaisee Joo! ja tekee perässä.
Siskontyttö muisteli, että Joo, ja -improvisaatiotakin on harjoitettu myös blogaten. Kotiin päästyään lähetti linkin Tuhat sanaa-blogiin. Arvatkaas, tunsinko itseni vanhaksi, kun en koko meemiä muistanut, vaikka olen näköjään siellä itsekin kommentoinut!
Koska kommentointi on tämän päivän kuuma puheenaihe (ainakin täällä, täällä, täällä ja täällä), ajattelin kokeilla Joo, mutta -kommentointia.
Hanhensulka esitteli kymmenen suosituinta naisten ja miesten kirjaa. Vastasin, että Joo, olen lukenut miesten listan kirjoista seitsemän ja naisten listan kirjoista yhden, mutta molemmilla listoilla keikkuva Catch-22 on minulle edelleen ylivoimainen kahlattava (aloitettu noin kymmenen kertaa).
Tuulisuoja ihmetteli, ovatko lukevat isät/isoisät kadonneet. Kommentoin siihen, että Joo, lapsille ääneen lukevat isät ja isoisät ovat kadonneet ainakin meiltä, mutta itsekseen lukevista miehen malleista ei ole pulaa. Gorba lukee aamuisin neljästä kuuteen, kun muu perhe vielä nukkuu ja vaarikin nyt taas, kun silmät saatiin kuntoon.
Vaahteramäen naisissa esiteltiin seitsemän totuutta Linasta kauniisti kuvitettuna. Kommenttini: Joo, luin mielelläni Linan totuudet ja katsoin somat kuvat, mutta miten pitkään Pioni vielä pihtaa paljastuksiaan?
Jos siis kommentoinnin tekniikka alkaisi Marinadin ohjein olla hallussa, mutta sanomisen muoto vielä mietityttää, niin tervemenoa kommentoimaan Joo, mutta -linjalla!
Sun äitis 