Archive for joulukuu 2007

Massava

29.12.2007

Olen viime päivinä useampaan otteeseen tullut tietoiseksi ruumiin raskaudesta (Ruumis viittaa tässä elävään massaan. Kuolluthan on kuten tunnettua kalmo. Ja keho on virolainen lainasana, jota tulee välttää).

Olemme Gorban kanssa lojuneet jokusen tunnin sängyssä katsomassa joululahjaksi saatua NYPD:tä. MacBook mahan päällä ei ole likikään yhtä raskas kuin rentona rötköttävä puolison käsivarsi samalla alueella.

Omaan painavuuteeni heräsin eilen aamulla (kirjoitin ensin raskauteeni, mutta siitä olisi voinut tulla vääriä mielleyhtymiä!). Pohjimmaisena vasten patjaa sijainneet kropan osat olivat loppuruhon painosta ihan kasaanpuristuneet ja puutuneet. Onneksi on loma ja loputtomasti aikaa sekä itsellä että petikaverilla. Nöyrän kuuliaisesti Gorba hieroi puutumukset pois. Mutta koska arki taas kohta koittaa ja sitä myöten ajanpuute, aloin fundeerata, että pitäisi kenties hankkia sellainen Tempur-patja, johon uppoaa kuin astronautti (Kokemuksia kellään?). Tai ainakin käydä lunastamassa liikuntasetelit, kun niillä voi kuulemma maksaa ammattilaisen hieromaan paikat notkeiksi (enpäs olekaan ennen käyttänyt maksullista miestä kuin laskettelun opettajana Iso-Syötteellä).

Tai pitäisiköhän ne setelit sittenkin käyttää itsensä liikuttamiseen, että säilyisi askellus kepeänä, vaikka massa iän myötä karttuisikin?

Mainokset

Joulu meni jo, mutta kuusi on edelleen kaunis

28.12.2007

Kuusi henkeä.
Kolme vuorokautta.
Nolla riitaa.

***

Ei sillä, että luulisin ketään kiinnostavan, miten jouluni vietin ja millaisin koristein puumme on kuormitettu, mutkun minua itseäni huvittaa kirjata muistiin koristekuvat, niin koittakaa kestää!

Aattoyönä kolmen aikoihin, kun pojat olivat meneet yösaunaan, istuskelin ihailemassa kuusta. Jokaisella koristeella on oma tarinansa ja siksi ne ovat minun silmissäni niin kauniita.

enkeli gorban_kapy solden

Enkeli
Enkeli on kuusessamme vasta kolmatta joulua. Oikeastaan se on ihan tavallinen Tiimarin lasikoriste, jonka Spöge modasi minulle kaksi vuotta sitten joululahjaksi. Enkelin sisällä on ledi ja siitä lähtee vihreää johtoa (vanhoista risoista parvekevaloista) koteloon, jossa on 9 V patteri ja virtapiiri. Johto jatkuu siitä edelleen kuusenjalkaan. Valo sammuu, kun vesi on loppu kuusenjalasta.

Gorban käpy
Gorban lapsuuskodista meidän kuuseemme on kulkeutunut kaksi lasikäpyä, metalliset säihkenauhat ja kaksi satsillista pikkuvaloja. Etenkin ne valot tekivät minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen. Siihen aikaan 70-luvulla kuusen sähkökynttilät olivat yleisesti sellaisia isoja, oikean kynttilän näköisiä mötiköitä. En ollut missään muualla nähnyt samanlaisia pieniä valoja kuin anoppilassa. Nykyään niitä pikkuvaloja on kaikkialla, mutta silloin yhteen kuuseen sullotut 100 pientä valoa näyttivät satumaisilta.

Alkuperäisissä 70-lukulaisissa valosarjoissamme on kummassakin pari kohtaa, jotka tekevät löysää, ja huonoon asentoon saattuessaan valot sammuvat. Olen huushollin ainoa, jolla pinna kestää heilutella valoja niin pitkään, että ne vihdoin osuvat sellaiseen asentoon, että kaikki lamput palavat! (Opetteluun on mennyt vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa rupesimme varmuuden vuoksi asentamaan valot jo aatonaattona, vaikka kuusi muuten koristellaan meillä aattona. Oli näet jotenkin kornia krippuilla aattona kiroten valoja asentamassa, kun taustalla mäikäsi telkkari joulurauhanjulistusta Suomen Turusta).

Lasipalot Söldenistä
Vuonna 1986 anoppi vei meidät jouluksi Söldeniin. Aaton ohjelmasta meille oli kerrottu, että ensin lapset esittävät ohjelmaa ja sitten on seitsemän ruokalajin illallinen. Vähänks me hämmästyimme, kun kesken kaiken PA (3 v.) nousi tuolille seisomaan ja alkoi laulaa. Laulun loputtua kysyin, mistä hänelle tuli mieleen ruveta laulamaan kesken ruokailun.

No kun sinä lupasit, että ensin lapset saavat esittää ohjelmaa ja sitten vasta on pakko syödä, oli vastaus.

Sillä reissulla ihailin lasipalloja, joita Itävallassa käytettiin. Gorban käpyjen lisäksi kotoname oli vain muovisia palloja. Välipäivien alennusmyynnistä hankin satsillisen lasipalloja itsellemme tuliaisiksi.

jaapuikko tiku_taku hanhiemo

Jääpuikko ja muita puolantuliaisia
90-luvun puolivälissä sisko muutti Puolaan ja toi heti ensimmäisenä jouluna meille lahjaksi himoitsemiani lasikoristeita. Kunniapaikalla kuusen ylimmillä oksilla roikkuvat kynttilänvalossa kimeltävä kierteinen jääpuikko ja värilliset puikulat, jotka ovat kuin suoraan 60-lukuisen lapsuuteni Samu Sirkan joulutervehdyksen Tiku ja Taku juoksevat kuusessa -kohtauksesta.

Hanhiemolla on yhteys toiselta sisareltani saamaani tauluun (joka keittiörempan yhteydessä vihdoin pääsi seinälle kahden vuoden ikkunalaudalla pyörimisen jälkeen. Mistä tulikin mieleeni, että tuosta linkatusta merkinnästä asuinpaikkani aikoinaan bongannut ystävä ei sitten tänä vuonna tullut uudestaan aattona tuomaan joulukorttia.)

sisu muovipallo


Lasten jutut

Hesarissa oli ennen joulua juttu siitä, että äidit säilyttävät mitä uskomattomimpia lapsilta lahjaksi saatuja käsitöitä (Yksi äiti ei jutun mukaan tiennyt, mikä lahjaksi saatu sininen härveli oli. Tiedoksi, jos satut kuulumaan lukijoihini: se on sellainen käden hienomotoriikan testaaja, jossa lamppu syttyy, jollei onnistu kuljettamaan metallikiekuraa häkkyrärataa pitkin siihen törmäämättä).

Minäkin olen säilyttänyt PA:n eskarissa askarteleman sydämen, koska sillä on ollut vissi funktio joulunvietossamme. Jos lapset ovat muistaneet kastella kuusen, on sydänkoristeeseen seuraavana aamuna ilmestynyt Sisua palkaksi. Sydän on kuusessa tänäkin vuonna. Aattoyönä laitoin sinne neljä Sisua. Äskeinen tarkastus osoitti, että kolme niistä on kelvannut jollekulle.

Viimeisenä joulukoristeena esittelen muovipallon suoraan 70-luvun lopulta, Gorban ja minun ensimmäisestä yhteisestä joulukuusesta. Muutama vuosi sitten aioin heittää viimeisetkin muovipallot roskiin. Siitä nousi kapina: Spögeistä lasipallot ovat triviaaleja, mutta aidoissa muovipalloissa on joulun taikaa!

***

Tämän joulun yötä myöten valvottanut peli ei sitten ollut yksikään lahjaksi tulleista tietokonepeleistä, vaan lautapeli Menolippu

menolippu

”Ei edes TKK:n päärakennuksen arkkitehti ole yhtä vaativa…

22.12.2007

…ja sillä sentään on Alvar Aallon muisto vaalittavana”, sanoi Gorba.

Kysymys on keittiöremontistamme, jonka uusin käänne tapahtui eilen sillä välin, kun itse olin hamstraamassa joululahjoja (kaikki hankittuna!) Sähköinen joukkio, Gorba ja Spöget, alkoi asentaa keittiökaappien alavalaisimia tarkoituksenaan yllättää joulukokkaava äiti iloisesti. Enää ei tarvitsisi vetää jatkoroikalla sähköä keittiöön, jos mielisi vaikka sähkövatkata jotain.

Harjaantunut silmäni spottasi toteutuksessa kolme seikkaa, jotka olisin halunnut toisin, jos minulta olisi maltettu kysyä mielipidettä. Äh, hävettää tämä kiittämättömyys!

Seuraavaksi suuntaan triljoonan muun ihmisen kanssa ruokakauppaan. Lohi pitää saada graavaantumaan tänään, muuten siitä tulee liian herraskaisen vähänsuolattua.

Siivoaminen on iltapäivän asia. Kuusiseikka hoitunee miekkosten toimesta. Sika paistuu ensi yönä. Oho, nyt näyttää uhkaavasti siltä, että yksi päivä jää joutilaaksi ennen joulua, vaikka myöhään vasta aloitti!

(Minulla on ollut toista kuukautta raakileena keittiöremontin eri kehitysvaiheista kertova kirjoitus. Ehkä julkaisen sen joskus kokonaisuudessaan)

***

Kommentointivaikeuksista: Osaisiko joku neuvoa, mitä pitää tehdä, kun kommentointi tänne ei ota onnistuakseen? Ensin ajattelin, että kaikki vain ovat kyllästyneet kommentoimaan täällä, kun paluuni jälkeen kommentit ovat olleet harvassa. Sitten alkoi sähköpostiin tippua viestejä, että kommentointi ei onnistu. Ja tarkemmin ottaen kysymys on coCommentista, joka jää pyörimään kommentin perään eikä päästä eteenpäin.

Valitsin ensin Disable coComment on this page, jolloin tuli vielä ruksittavaksi joku mustalistalappu

blacklist

Ei se mitän auttanut, päinvastoin, en enää itsekään pystynyt kommentoimaan. Seuraavaksi valitsin Disable extention. Koko coCommentin olisi näin pitänyt sulkeutua (oletin). Se mitään tehnyt! Jotta kommentti menisi läpi, minun pitää ensin käynnistää coComment ja sitten ottaa se uudestaan pois. Mutta entä muut, miten muiden kommentointimahdollisuudet saisi palautettua?

Joulutekolista

21.12.2007

Minun joulutekolistani on suoritusten osalta vielä helposti kirjattavissa:

jo kuitenkin

joulukortit lähetettynä eilen klo 16.40.

(muistutus: älä koskaan kuvittele printtaavasi mitään nopeasti. Nyt loppui muste ensin yhdestä tulostimesta, sitten toisesta. Ilman noita viittä viimeistä tulostettavaa tuotosta urakka olisi ollut läpi jo muutamaa tuntia aikaisemmin. No, vielähän siihen jäi släkkiäkin).

joulupallot Gorban naisille

(sisko toi taannoin puolasta lavallisen lasipalloja. Niitä riittä jaettavaksi vielä monta vuotta. Kultalanka ei tahtonut löytyä mistään. Korttien hätäinen tulostaminen sentään onnistui ihan heittämällä, kiitos eilen vaihdettujen patruunoiden. Nyt on paketillinen palloja kullanvärisillä roikotuslangoilla ja pikkukorteilla varustettuna matkalla Gorban työpaikan naisille.)

ei vielä

mitään muuta.

Ei liioin tyhjennettynä keittiöstä purettuja kamoja parvekeelta (Gorba tosin on ehtinyt polttaa niistä mielettömän läjän, vaikka melamiinipintaisen lastulevyn polttaminen tavallisessa olohuoneen avotakassa ei ole mikään viisas ilmastoteko! Mutt se on liian nopea vahdittavaksi, aina kun silmä vältää on uusi praasu kaasuttamassa meidän tainnoksiin!). Loput pitäisi ehtiä kuskata Sortti-asemalle tässä aamupäivän aikana.

tästä ajattelin aloittaa

rippaan äänikirjan ja tungen sen podille. Muistaakseni viime joulunakin kaikki sujui oikein hyvin, kun siivotessaan ja kaupoila kulkiessaan keskittyi stressaamisen sijasta kuuntelemiseen.

Työn sankarit – viime vuosituhannen ilmiö?

19.12.2007

Olipa, kerran ja toisen ja kolmannen…

Oli mielenkiintoinen, mutta tarkemmin jäsentymätön hanke, joka annettiin tehtäväksi asiasta kiinnostuneelle muun työn ohessa. Resursseista sovittiin, että laskutat sitten erikseen tai jotain muuta yhtä pyöreää. Työryhmästä sanottiin, että pyydä kollegoilta apua. (tarkennukseksi: nyt ei ole kysymys minun hankkeistani, vaan ihan muiden ihmisten teoista)

Ykkönen, kakkonen, kolmonen jne. alkoivat puuhata kukin omaa hankettaan, joka paisumistaan paisui. Kollegat eivät sitoutuneet osallistumiseen, kun ykkösellä, kakkosella ja kolmosella ei ollut valtuuksia kohdistaa heille resursseja. Joku tarjosi sentään omaa ideaansa mukaan, kun oletti, että tässä olisi oiva paikka saada rahoitusta. Ja pettyi, kun kuuli, ettei mistään rahasta mitään ollut sovittu.

Deadlinet lähestyivät. Ykkönen, kakkonen ja kolmonen väänsivät hankkeitaan kasaan selkäytimen jatkeella, viimeisellä vararavinnollaan, putkinäköisinä puurtaen. Yön hiljaisina tunteina he kopiovat ja kasasivat foldereita (mitäs olivat niin hitaita, etteivät saaneet hommiaan monistuskuntoon toimistohenkilökunnan on työaikana), siivosivat häppeningin jälkeen sotkuja keittiöstä, tai mitä tähdellistä kullakin nyt olikin tehtävänään. Unet jäivät vähiin. Itketti. Perhe kärsi.

Puuhat onnistuivat. Kiittikö kukaan? No ei todd! Pomot olivat sitä mieltä, että aikaa paloi ihan liikaa, jotain kohtuutta laskutukseen! Kollegat nyökyttelivät tietäväisinä: ykkönen, kakkonen ja kolmonen nyt kertakaikkiaan ovat ihan mahdottomia jäänteitä menneiltä vuosikymmeniltä, yksinpuurtajia, joilla ei ole hiukkaakaan tiimityötaitoja. Ulkopuolisena he näkivät selvästi, miten nuo viimeiset bronttosaurukset omivat kaiken itselleen, eivät osanneet delegoida ja vaelsivat sitten marttyyreinä pitkin käytäviä mankumassa tunnustusta!

Minä ajattelen silleen modernisti, tiedättehän: osaaminen on kollektiivista, oppiminen yhteisöllistä… Jotain tässä silti mättää. Maailmassa on edelleen ihan liikaa organisaatioita, joiden uumenissa ykköset, kakkoset ja kolmoset uuvuttavat itseään ja saavat paskan palkakseen. Näin joulun alla toivottelen ansaittua lepohetkeä kaikille niille puurtajille, jotka ovat tahtomattaan joutuneet yksin ottamaan vastuun isoista rypistyksistä. Kaikkien kannalta (etenkin teidän itsenne) olisi toki parempi, että oppisitte jakamaan tehtäviä, mutta kyllä edellytykset siihen pitää luoda ylhäältä käsin.

(ja vielä tarkennus: vaikka tunnen ykkösen, kakkosen ja kolmosen, he eivät välttämättä ole töissä samassa putiikissa kuin minä. Ainakaan minä en ole yksi heistä. Ainakaan vielä.)

***

Ja sitten muutama ilmoitus.

Liitin palkkiin parin yhdistyksen linkit. IT-kouluttajista kerron enemmän kevään mittaan.

Lisäsin myös yhteystietoni, saattaahan olla, että monikin rahakas sopimus on mennyt ohi, kun kukaan ei ole tiennyt, mistä minut tavoittaa!!

Lisäksi linkkaan Keskustiedustelupalveluun, joka kehottaa kansalaisia ilmiantamaan vuoden 2007 parhaita blogeja. Äänestäjien kesken arvotaan leffalippuja, kuulemma.

Pikkujoulut 2007

16.12.2007

Edit 18.12. Lisäilin linkit ja tarinaa tuonne loppuun.

Kaikille kuulumistenkipeille tiedoksi: Welhon kaapeli ei ole wörkkinyt täällä Espoon suunnalla koko päivänä (ei netti, ei telkkari), joten pikkujoulutiedotetta pitää odottaa huomiseen. Kännykällä en viitsi ruveta metsästämään linkkejä, mutta laitan esimauksi jakoon osallistujalistan. (Koska edellisistä kokoontumisajoista tiedottaessani aiheutin herkimmille lukijoilleni iho-oireita ja hengenahdistusta kutsumalla kirjoitelmaa rapoksi, en tällä kertaa kutsu.)

Marinadi, sielu
Alternative Arboretum, Mika
PA
Pörrö
Kriisi
Visukinttu, Jarkko
Visa Kopu
Tuhat sanaa, Tuija
Luksus, Jarno
Butt Ugly Weblog, Janne
Takaisin Kallioon
Tylsyyden Multihuipennus, Lord Boredom
Cista
Jyrki J.J.Kasvi
Lostis
Skitso-Janne
Junakohtaus, Junis
Haakana
Jere Majava
Turisti
Sata naista, Teppo (älkää uskoko)
Tris
Karri Kokko
Nahkasamuli (ei linkkiä, mutta vinkki: muistuttaa nuorta kreikkalaista jumalaa)
Sedis
Timo Salo
Lupiini
Kuvitelmaa, Ilkka
Mielitty
Ajantappovideo, Ville
Eräs Saara
Rappiotäti
Kervå vai sittenkin Kerawahwah ?
Funkamillion, Funka
Hiipivä hulluus, Maria
Minhin haarakonttori, Minh
Kulinaarimuruja, Välispiikki
Satuja ja tarinoita, Satujatar
/dev/nikc/blog, Nikke
Pala maailmaani, Veera
Antti
Skrubu, pni
Sekamediasoppa, Helen
Sun äitis, sihteeri

… jatkuu (halutessaan voi jouduttaa julkaisua soittamalla Welhon vikapäivystykseen. Kannattaa varautua jonotukseen. Gorba luovutti vartin jälkeen. Jonosta päätellen ne kyllä jo tietää, että palvelussaan on katkos!)

***

Edit 18.12.

Tuskin ketään enää kiinnostavat väljähtyneet hippahöpinät päivien takaa, mutta kirjataan nyt kumminkin, kun lupasin. Meitä oli taas paljon. Osa oli ehtinyt jo häipyä ennen kuin ehdin paikalle, kaikkien kanssa en juurikaan jutellut, mutta hämmentävän monen kanssa sentään!

Marinadin kanssa vertailimme joululoisteitamme. Spöge oli valmistanut minulle vartavasten blogipikkujouluihin ledikorvikset (toinen punainen, toinen vihreä). Vihreä valo alkoi temppuilla ja tulomatkalla, punainenkin hiipui illan mittaan. Tähän Marinadi heitti, että kiinalaisen lapsityövoiman tuotokset vielä jaksavat välkyttää, kun suomalaiset designtuotteet pettävät. Spögellä on ilmiselvästi vielä pikkasen kehitettävää protoissaan!

Alternative Arboretumin Mikaa tuijotin pitkään, muistamatta nimeään. Sitkun kuulin nimen, muistin tasan tarkkaan paikan, jossa edellisen kerran juttelimme: syysseminaarissa Luftin nurkkapöydässä, jossa kumpaankin suuntaan oli isot ikkunat. Silloin istui vieressä myös Lupiini, ja hänetkin tunnistin nyt vain kasvoista, en vielä nimeltä. Yhtä nolo oli tämä toinen tapaamiseni Luksuksen Jarnon kanssa (edellisen kerran kohtasimme viime vuoden pikkujouluissa). Jokohan kolmannella tapaamisella opin! Ainakin Trisin tunnistin nyt kolmannella tapaamisella jo ihan hyvin.

PAn tunnistamisessa minulla ei ollut ongelmia, sen sijaan seuralaistaan en ollut aiemmin tavannut.

Pörrö kertoi olleensa minusta syksyn mittaan hiukan huolissaan, ja vastasin, ettei aivan suotta. Sitten halattiin!

Kriisi oli juuri lopettelemassa hampurilaistaan, kun saavuin (Ateriakuva oli oletettavasti taas asiaankuuluvasti napattu. Mietin, että joka kerta Kriisin tavatessani näen hänen syövän, ja silti hän on kerta kerralta hoikemmassa kunnossa! Epistä.)

En usko, että kukaan oikeesti näki Weeruskassa Visa Kopua, vaikka hänen nimensä minulle toimitetusta muistilapusta löytyi. Ainakaan minä en nähnyt. En liioin tavannut
Tuhat sanaa-Tuijaa enkä Cistaa, jotka olivat siirtyneet toisaalle ennen saapumistani.

Pers-Jannen olin nähnyt useasti ennenkin etäältä, mutta nyt pääsin ensi kertaa puheyhteyteen. Janne oli innoissaan olpc:stä, jolla kehitysmaiden lapset saadaan ottamaan jättiloikka lukutaidottomuudesta ohi monien välivaiheiden suoraan nettiaikaan. Minä muistan puhuneeni jotain siitä, että suomalaisten opettajien tietoteknisten taitojen kehittäminen välttämätöntä, jotteivät keski-ikäiset jää alta rynnistävien nuorten ikäluokkien jalkoihin.

Samassa pöydässä ehdin hetken jutella myös Lord Boredomin kanssa. Siskot, tietäkää: sitä voi ihminen rakentaa itselleen ihan vääriä mielikuvia pelkkien blogitekstien perusteella! Tämä herra ääretön tylsyys esimerkiksi on hauska, sydämmellinen, lämminkatseinen, söpö jne. eikä ollenkaan mikään pitkästynyt sivustakatselija!

Ihan kuin edellä mainituissa herroissa ei olisi ollut jo kyllin, oli samassa pöydässä tarjolla lisää fiksua seuraa. Vieressäni istui hetken itse Jyrki J.J.Kasvi. Yhtään en kyllä muista, mistä juttelimme. Sen sentään panin merkille, että Kasvilla oli upee hattu. Sen pöydän notkein oli joka tapauksessa Turisti, joka sujahteli peräpenkistä pöydän alitse baaritiskille ja takas ihan suitsait. Mainittakoon, että Turistilla oli matkassaan mies blogistaan (ja elämästään).

Monta miittiä on mennyt niin, että Lostiksen kanssa olemme ehtineet vain nyökkäillä toisillemme. Ei nyt. Kuulin, että Lostis on laittanut elämäänsä uusiksi urakalla: uusi koti, uusi pari, uusi työ. Ja vähitelleen kohdilleen lokasahteleva nukkumisrytmi, eli silkkaa hyvää sillä suunnalla!

Haakanaa sorruin liehittelemään taas kerran, vaikka pitäisi jo tietää, että turhaa se on. (tuumaan ja sipaisen ohi mennen pakaraani, jota ei korista Erkko-tatuointi merkkinä sisimpään sisäpiiriin kuulumisesta).

Kaikkein eniten juteltavaa minulla oli Jere Majavan kanssa (ensimmäinen livetapaamisemme), sillä Jeren gradua ja Piirtoheittimen artikkelia olen lukenut ahkerasti ja luetuttanut myös opiskelijoillani. Oli kiva kuulla, millaisia kokemuksia Jerellä on ollut blogien opetuskäytöstä, kun itsekin olen sitä lajia syksyn verran harjoitellut. Eivät ne kuulemma mitään ihan suunnatonta suosiota alussa saavuttaneet, mutta vähitellen on innostus kasvamassa. Just nyt, kun Jere on jäämässä pitkälle isyyslomalle eikä pääse seuraamaan kehitystä. (Toisenkin isyyslomalaisen kanssa juttelin. Vitsit, että vanhan rouvan sydän sulaa näitä nykyisiä katsellessa ja heidän juttujaan kuunnellessa!)

Pari huomiota naisista
Uusi tuttavuus Mielitty on upea ilmestys. Eräällä Saaralla on aina ollut kivasti leikatut hiukset. Nyt väri oli pikkasen pehmennyt edellisestä superblondista ja kokonaisuus vielä entistäkin onnistuneempi. Rappiotäti on lempparikeijuni. Piti oikein hipelöidä hänen tämänkertaista keijumekkoaan, oli se niin soma. Funkalle ja Marialle pääsin esittelemään paikallaolijoita, kun siinä pääsi käymään niin, että heidän piti tulla Minhin mukana ja sitten Minh viipyikin hiukan.
Välispiikki ja Satujatar olivat ensin käyneet Töölönrannasa joulusafkaamassa ja kokivat aivojen siinä touhussa sen verran sulaneen, etteivät jaksaneet kauheesti minglata, vaan istuskelivat enemmän omissa oloissaan. Helen saapui myöhään, kun oli ensin piipahtanut Aulabaarin pikkujouluissa.

Monien kanssa en ehtinyt jutella tuonkaan vertaa. Ensi kerralla sitten.

Tähän loppuun vielä tarina pöydässämme istuneesta naisesta.

Hän on 80-vuotias. Hän istuu iltaisin Weeruskassa nähdäkseen ihmisiä, kun muuten on niin yksinäistä. Ystävät ovat kuollet tai eivät uskalla ottaa yhteyttä kun pelkäävät hänen miestään. Ihan turhaan pelkäävät: mies asuu Mannerheimintiellä alkoholistien asuntolassa eikä ole enää vaaraksi kenellekään. Ei liioin seuraksi.

Hieno mies se oli aikoinaan. Toimittaja. Kolmekymmentä vuotta hän on miestä rakastanut. Kymmenen viimeistä vuotta tosin ovat olleet vaikeita. On ollut surullista katsoa, miten viina vie.

Hän itse on ammatiltaan sairaanhoitaja ja kulki aikoinaan Punaisen Ristin kohteissa pitkin maailmaa. Siitä sitten aiheutui ero lasten isästä. Sitten tuli se toimittaja. Nyt ei ketään.

Hän on asunut kolme vuotta vanhusten talossa, ”tossa vastapäätä kympissä”. Joka päivä hän tassuttelee roollaattoreineen Weeruskaan ihmisiä katselemaan ja juomaan pari konjakkia.

Oikeastaan minä olen niin masentunut, että tarvitsisin jotain mielialalääkettä, mutta ei niitä voi ottaa konjakin kanssa. Ja konjakki taas tekee hyvää sydänalasta.

Hienoja ihmisiä olette, sivistynyttä väkeä. Tänään olen saanut puhua enemmän kuin pitkään aikaan!

Jos joku joskus sattuu piipahtamaan Weeruskassa (muulloinkin kuin blogipikkujouluissa) ja näkee siellä yksinäisen vanhan naisen, ei varmaan haittaisi, vaikka pysähtyisi hetkeksi juttelemaan.

Lapsuusmuistomeemi

8.12.2007

Pitkän paussin jälkeen tuntuu, etteivät jalat vielä kanna ihan omien merkintöjen kirjoittamista. Siksi pitää vähän verryytellä meemillä, joka löytyi Ruulta

    Säännöt:- Tässä on lueteltu 20 sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.

1. Kampa. Yhtenä kesänä sain Mustajärven leiriltä täitä. Naapurin täti antoi äidille huomiota herättämättä litteän, silkkipaperiin käärityn esineen. Paketista paljastui kaksipuolinen, tiheäpiikkinen täikampa. Siinä minä kyykistelin keittiön lattialla ja täit ropisivat alle levitetylle sanomalehdelle, kun äiti suki hiuksiani sillä tiuhapiikkisellä ihmekammalla.

2. Lintu. Isällä oli aina puutarhassa hernepenkki. Linnut kävivät nokkimassa juuri kylvettyjä herneitä, söivät niitä ja tukehtuivat. Keväällä meillä oli harva se päivä hautajaiset. Kuolleet linnut laitettiin tyhjään kahvipakettiin (siihen aikaan foliopaketin päällä oli vielä pahvikuoret) ja haudattiin jalkapallokentän takana olevan pihlajan juurelle.

3. Meri. Kotini oli Virttaan kankaalla, kaukana merestä, mutta mummolla oli mökki Herttoniemessä. Tuolla mökillä opin tietämään, että meri on vihreä. Koulussa piirsin purjeveneen vihreälle merelle. Kaikki ihmettelivät, miksi veneeni oli nurmikolla. Rassukat, olivat nähneet vain järviä ja luulivat, että merikin on sininen!

4. Kitara. Isällä oli kitara. Iltaisin se meni aina luokan puolelle itsekseen soittamaan. Siskojen kanssa mietittiin kerran, mistä tietäisi, mikä vuorokauden aika on, jos ikkunoiden edessä olisi verhot, niin ettei päivänvalosta voisi päätellä ajankohtaa. Sovittiin sitten, että illan tunnistaisi isän kitarasooloista.

5. Kello. Säästöpankinrannan mummolassa oli entisessä vuokralaisen huoneessa yli metrin korkuinen puuleikkauksin koristettu seinäkello. Siinä huoneessa kuului aina mieletön tikitys. Sitten kello tuotiin meille kotiin, muttei sen tikitys kuulostanutkaan kovin kovalta. Säästöpankinrannan huoneessa sen sijaan tikitti edelleen! Kellon siirron jälkeen mietin usein, miten jättiläismäinen kello seinänaapurilla mahtoikaan olla, että sen ääni kuului vuokralaisen huoneeseen niin voimakkaana.

6. Oksentaminen. Rakastin venäläistä metwurstia. Söin sitä kerran salaa koko 200 gramman satsin. Sitten mahaani alkoi sattua ja kömmin äidin viereen sänkyyn. Äiti kääri patjan sivuun ja minä oksensin sängynpohjan vihreiden, leveiden kumivöiden välistä lattialle.

7. Mummo. Rannanmummo, Rajamummo

8. Kirja. Laura Latvalan Aamusignaali, runokirja, jonka äiti osti minulle Alastaron osuuskaupan kirja-alennusmyynnistä. Edelleen raikas, lempirunokirjani.

9. Pipo. Kolmannella luokalla muut kutoivat (Länsi-Suomessa nähkääs) tummansinisen pipon, johon tehtiin punaisella langalla kuvio (sellaisia punaisia neliöitä kahdessa rivissä). Mutta minä kudoin punaisen pipon, johon tuli neljällä värillä samanlainen norjalaiskuvio kuin äidin minulle tekemässä villapaidassa. Vähänks olin diivaa, kun osasin kutoa niin hienon ja vaikean kuvion.

10. Matematiikka. Laskento ei koskaan tuottanut minulle koulussa vaikeuksia. Äiti nyökytteli hyväksyvästi ja sanoi, että vehmastolaisilla on aina ollut laskupäätä. (Korkeakoulussa sitten oivalsin, että laskutaidolla ja matematiikalla on hyvin vähän yhteistä! Matematiikkaa en koskaan oikein ole ymmärtänyt. Kohtalon ivaa, että päädyin matematiikan opettajaksi!).

11. Metsä. Mäntykangas. Suorarunkoisia, ylväitä mäntyjä, jalan alla matala aluskasvillisuus. Kanervaa, poronjäkälää, puolukkaa.

12. Ukkonen. Äidille tuli ukonilmalla aliverenpainekohtaus, ja me menimme aina ukkosella autoon. Kokkomopiilin takatila oli vuorattu turkoosinsiniseksi maalatulla vanerilla. Sen päälle oli levitetty äidin ja isän häälahjaksi saamat vaaleanpunaiset satiinitäkit. Niiden päällä me lapset nukuimme kippurassa.

13. Hiukset. Periaatteessa leteillä, mutta käytännössä jotenkin homssuisesti puoliauki. Useammin kuin yhden kerran hiuksiini oli tarttunut purkkaa tai ruispuolukkapuuroa.

14. Veli. Syntyi, kun olin yhdentoista. Aurinkoinen lapsi, joka istui kaksivuotiaana mielellään pihalla pyörittämässä kumollaan olevan polkupyörän rengasta.

15. Ikkuna. Kerran isä unohti avaimet ja nosti minut makuuhuoneen pienestä neliskulmaisesta ikkunasta sisään ovea avaamaan. Missään muualla kuin lapsuuskodissani en ole nähnyt yhtä hurmaavia ikkunoita.

ikkuna

16. Kalenteri. Joulukalenteri oli perheen lasten yhteinen. Jokainen sai vuorollaan avata luukun. Kalenteri oli aina kiinnitetty ikkunaan, takaa tulviva päivänvalo sai avattujen luukkujen kuvat kuultamaan kauniisti. 6.12. tuli luukusta aina pukki ja aaton ”parioviluukun” takana oli vuodesta toiseen seimen lapsi.

17. Puuro. Vatkattu puolukkapuuro. Joskus vispipuuro oli meillä sunnuntain pääruokaa. (Minun lapsuuskodissani lihaa syötiin aika harvoin, kalaa vielä harvemmin. Syynä taisi olla kylmäsäilytystilojen heikkous. Ja se, ettei isäni kovasti pitänyt kokolihasta.)

18. Nenäliina. Nenäliinassa oli kuvia seitsemästä kääpiöstä. Vilkkaan kuvalla varustetun nenäliinan reuna oli vihreä. Toisissa reuna oli punainen tai sininen, mutta sitä en muista, millä hahmolla oli minkäkin värinen reuna.

19. Nappi. Äidillä oli harmaasta pippuritweedistä teetetty jakkupuku, jonka napit olivat isot ja läpikuultavan vihreät. Niiden reunat olivat tummanvihreät. Ne olivat todella kauniit ja toivat mieleen kurkkuviipaleet. Toisessakin äidin vatteessa oli ihanat napit. Mustan kirkkoleningin napit olivat ovaalin muotoiset ja niiden pinnalla oli leikkauksia, jotka saivat napit säteilemään (samaan tapaan kuin kivihiilihelmet)

20. Kivi. Jalavikon tyttöjen kodin takana oli iso kivi, jonka päällä oli mukava istuskella juomassa Vaarin kaljaa. Ohi kulkeva naapurin setä huikkasi meille:

– Olkaas likat varovaisia, ettette putoo. Ettei mee pää halki kahdeksi kissankupiksi!

Saa jatkaa!

Arvokasta itsenäisyyspäivää

7.12.2007

Intro
Viime lauantaina toinen Spöge sai keittiöremppaa tehdessään roskan silmäänsä. Puolarmetsän päivystävä lääkäri sai sen näppärästi pois ja määräsi viikoksi antibioottisalvaa silmään jälkihoidoksi.

***

Eilen Spöget lähtivät yökylään JCP:lle testailemaan uutukaista Guitar Heroa. Taisivat pelata läpi yön, sillä tänään kahden jälkeen soittaessani olivat vasta heräilemässä. Onneksi siskon tytön lakkiaisia kahviteltiin vain puolen kilometrin päässä , joten herrat ehtivät kolmeksi juhlimaan.

Puoli kuuden aikaan Gorba alkoi muuttua rauhattomaksi, kotiin piti päästä kynttilöitä virittelemään. Pojat tuumasivat, että itsenäisyyspäiväkynttilät ovat ensimmäinen traditio, josta he ovat valmiit luopumaan, niin stressaavaa on jokavuotinen kynttilävähti.

Seitsemään mennessä koko sakki kuitenkin oli kokoontunut kynttilöityyn kotiin syömään ja seuraamaan sivusilmällä linnan ohimarssia. Sitten seurusteltiin sivistyneesti, kunnes PA ja JCP alkoivat valmistautua kotiinlähtöön. Tässä vaiheessa Spöge huomasi, että silmärasva oli unohtunut juuri siihen osoitteeseen, johon edellä mainitut herrat olivat matkalla. Minä tarjouduin kuskiksi koti- ja rasvanhakumatkalle. Ei olisi pitänyt.

En minä lujaa pakittanut. Enkä paljon törmännyt. Sen verran sentään, että omasta autosta naarmuttui vilkun lasi ja naapurille tuli skraade takapuskuriin. Dämid, pitäisi tietää, ettei minun itsenäisyyspäivänä kannata autoilla! Kaksikymmentäyksi vuotta sitten väänsin rattia inauksen liian aikaisin (olimme lähdössä pienelle kynttilöidenkatselukierrokselle) ja päädyin runnomaan Saab ysikutosemme keulan viattomaan autotallin ovipieleen. Seurauksena oli avioliittomme toistaiseksi ainoaksi jäänyt perheväkivaltakohtaus: Gorba läväytti minua avokämmenellä poskelle. Ei sillä, että puskurin vääntyminen olisi merkinnyt hirvittävää arvonlaskua ikälopulle autollemme, vaan sikskun:

– Ei kukaan voi olla niin helvetin tyhmä, ettei ymmärrä, että keula kiertää pitempää kehää kuin kuskin penkki!

Vielä en tiedä, miten tämäniltaiseen törttöilyyni suhtaudutaan, sillä isäntä oli tapansa mukaan vetäytynyt yöpuulle jo ennen tapahtumia eikä näin ollen tiedä mitään koko jutusta.

”Hiljaisina, karuina rivistöinä äidit kulkevat pois meidän luotamme”

3.12.2007

Äidit lähtevät pois meidän luotamme hiljaa,
varpaillaan,
me nukumme kylläisinä,
rauhallisesti,
emmekä huomaa tätä pelottavaa hetkeä.
He eivät lähde äkkiä,
he menevät hitaasti,
oudosti,
lyhyin askelin pitkin vuosien askelmia.

Jevgeni Jevtushenko

***

Tällä tavalla maailma loppuu

Tällä tavalla maailma loppuu

Tällä tavalla maailma loppuu

ei pamahda vingahtaa.

T.S. Eliot

***

Ei, ei! Ei sitenkään.
Mä nousta mielin
ja verisin rinnoin,
kiittäväisin kielin
ylistystäs laulaa,
elämä, lahjastasi

Lauri Pohjanpää

***
Edellisillä tahdon ilmoittaa, että en sitten ihan vielä hävinnyt vingahtaen maailman eetterin tuuliin, vaan palaan, kunhan ehdin. Esimerkiksi viimeistään 15.12. tai kun keittiöremontti on valmis. Tai opiskelijoiden työt luettuna ja palautteet kirjoitettuna. Tai jotain. Pitkään poissaolooni ei siis liity mitään dramatiikkaa, ihan vain tätä tavallista: liikaa elämää.