Archive for huhtikuu 2008

Tänä iltana ajattelen sinua, Xxxxx

30.4.2008

Opiskelin aikoinaan työpsykologiaa. Silloin luin jostain, ettei irtisanomista ikinä pidä tehdä viikonloppua vasten. Pois potkitulle on annettava heti mahdollisuus ryhtyä puuhiin työllistymisensä edistämiseksi. Hänen on saatava kokea olevansa aktiivinen toimija eikä pelkkä passiivinen muiden tekemien päätösten kohde. Aktiivinen, työllistymistä edistävä toiminta vaikeutuu oleellisesti viikonloppuina ja juhlapäivinä..

Minulla ei ole esimieskokemusta (kuin poikia hoitaneiden lastenhoitajien osalta), joten en osaa sanoa, miten vaikeaa tuon yksinkertaiselta kuulostavan ohjeen noudattaminen tosipaikan tullen olisi. Ihan liian monta viikonlopuksi irtisanottua olen tähän ikään mennessä kuitenkin saanut kohdata. Viimeisin on opiskelijani, joka tänään, kesken vihoviimeisen lopputyörutistuksen, sai kuulla, ettei hänen määräaikaista työsuhdettaan jatketa. Hyvää vappua vaan!

Määräaikaisuuksiin liittyy tietysti aina suuri todennäköisyys, ettei työ jatku. Mutta kai esimiehen olisi lupa sen verran ajatella alaistaan ihmisenä, että valitsisi kertomisen ajan ja paikan niin, ettei omilla toimillaan vaikeuttaisi tilannetta entisestään?

Juuri pari viikkoa sitten kuulin, että suuri koulutuskonserni ilmoitti määräaikaisille työntekijöille työsuhteen jatkumattomuudesta liki samaan aikaan, kun koko henkilökunnalta joustamista ja venymistä edellyttäneen suurtapahtuman avajaisia vietettiin. Eikö ihmiselle ensin olisi pitänyt antaa oikeus nauttia onnistuneesti loppuun viedystä projektista?

Näitä mietin tänään, opiskelijoiden ja työläisten juhlan aattona.

Mainokset

Pikkueen syntymäpäivillä

25.4.2008

Olin lounastreffillä Tuijan kanssa. Piti hiukan jälkipuida Mopedia (markkinoinnin opettajien vuotuista kokoontumisajoa), jossa meillä molemmilla oli pieni alustus sosiaalisesta mediasta. Juututtiin sitten saman tien pariksi tunniksi juttelemaan. Erityisikiitos pikkueelle, joka jaksoi viihdyttää itseään kirjoin ja helistimin Luftin leveällä ikkunalaudalla koko sen ikuisuuden, jonka äidit höpisivät.

Tuijan ansiosta olen kevään mittaan ottanut parit loikat: kävin ensivisiitillä Second Lifessä (eikä käynti jäänyt yhteen) ja kutsun saatuani liityin Jaikuun. Tähän päivään mennessä en kuitenkaan ollut jaikaissut kuin tutulta Maciltä. Nyt on kaikki toisin: Tuijan yksityisohjauksessa suoritin tänään ensijaikaisuni kännykällä.

Samaan syssyyn sitten menetin YouTube-neitsyyteni. Tapaamisen lopuksi Tuija näet kysyi, voisiko tehdä pikahaastattelun, ja minä suostuin. (Pääsin nimekkääseen seuraan, ei Tuija tähän asti olekaan mitään turhia tyyppejä haastatellut!)

Niin ja sen verran korjaan haastattelussa antamaani vastausta, etten todellakaan ajattele, että del-icio.us, Google Docs ja Slideshare olisivat jotenkin tärkeimmät sosiaalisen median jutut, jotka opettajien pitäisi ottaa käyttöön. Luulen vain, että ne olisivat siinä mielessä helpoimmat, että niillä tehdään samantapaisia juttuja, kuin opettajat ovat ennenkin tottuneet tekemään muilla välineillä. Mutta jos jotain oikeasti uutta haettaisiin, niin esimerkiksi juuri kännykkävideoiden käytölle olisi valtavasti paikkoja ammatillisessa opetuksessa. Esimerkiksi työssäoppimisen raportointi voisi sälleiltä sujua sutjakammin videolla kuin tekstinkäsittelyllä (eikä muuten yhtään vähäarvoisemmin!!)

Kropismia

25.4.2008

Suonpään Pippalla oli 60-luvulla pitkät, hoikat, kiiltävät ruskeat jalat. Minulla oli laihat valkoiset kintut täynnä mustelmia ja rupia.

Johannalla oli 70-luvulla pirtsakat pyöreät rinnat. Minulla oli sivulle sojottavat tötteröt. Nafti parikymppisenä ne hetken katsoivat suoraan eteenpäin, mutta sitten lähdin Amerikkaan ja lihoin 12 kiloa puolessa vuodessa. Rintani eivät enää mahtuneet vanhoihin liiveihin, uusia en saanut aikaiseksi ostaa. Siitä pitäen nännini ovat pälyilleet nöyrästi alaspäin.

80-luvulla katselin itseäni peilistä 35-vuotiaana neljän lapsen äitinä ja mietin, että minä sentään voin syyttää kroppani kimmoisuuden puutteesta raskauksia ja imetystä. Mitenhän lapsettomat naiset suhtautuvat vartalonsa väsähtämiseen?

Siten meni viisitoista vuotta ilman, että juurikaan mietin vartaloani tai vertasin sitä muihin. Vasta 2000-luku ja 50-vuotta toi mukanaan seuraavat isommat muutokset. Perushoikkaan varteeni alkoi salakavalasti kertyä höttöä. Maha tuntuu turvalliselta kätkeä Chantellen bodyyn. Minulla on aina ollut poikamainen kapea lantio. Se ei ole muuksi muuttunut, siksi volyymiltään kasvaneet reiteni työntyvät nykyään selvästi lantiota leveämmlle. Lindexiltä kuulemma saisi sellaisia sukkahousuja, jotka vetävät reisiä kasaan useita senttejä ja kannattelevat alakuloisesti nuupahtanutta takapuolta iloisesti ylöspäin. Vielä niidenkin aika tulee. Mutta ei nyt kesää vasten kuitenkaan, tulee kuuma!

Minulla on valtavan mukavuudenhaluinen kroppa. Parhaiten se viihtyy lämpimässä vaahtokylvyssä (viime kerralla toin Tallinnasta tuliaisena ananaksen, minttu-limen ja verigreipin tuoksuisia kylpyvaahtoja). Rääkistä se ei perusta, eikä se ole ikinä ollut notkea. Kun noihin ominaisuuksiin vielä yhdistää täydellisen rytmitajuttomuuden ja satunnaiset virtsanpidätysvaikeudet, voi hyvin kuvitella, miltä näyttäisin aerobic-tunnilla tai juoksulenkillä (ja jos ei voi, niin minäpä kerron: stepissä olin jatkuvasti väärällä puolella lautaa ja Cooperin testissä pissasin housuihin)

Hupaisinta on, että kankeudestani ja rytmitajuttomuudestani huolimatta minua on monta kertaa elämäni varrella luultu balettitanssijaksi! Yksi syy on varmaan siinä, että kuljen jalkaterät ulos sojottaen (en millään kelpaisi nykyaikaiseksi vaatemaliksi, kun niillä on kuvissa useimmiten jalkaterät sisäänpäin kääntyneinä. ”Auraa!” tuhahtaisi Gorba niistä. Elämäni mies ei onnekseni muuta mieltään joka muodin mukaan, vaan pitää vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin veetyylistä seisoskelua aatyylistä houkuttelevampana.) Toinen voisi olla se, että ojentelen luonnostaan nilkkojani (esimerkiksi: pidän luentoa paino toisella jalalla, toinen jalka nilkkaa myöten sivulle ojennettuna. Aika koomista, oletan). Kolmas voisi liittyä ryhtiin, näin vanhaksi naiseksi kannan kroppaani aika suorassa.

Päähän asti, mutta se onkin sitten ongelmani. Minulla on suorat hartiat ja pitkä kaula. Sen sijaan, että pää kohoaisi ylväänä korkeuksiin, minun pitkä kaulani työntyy hartioista eteenpäin. Sivuviistosta kuvattuna muistutan epäilyttävästi korppikotkaa.

Toinen juttu, josta kroppani pitää, on kosketus. Enkä minä nyt puhu mistään sormenpäillä suoritettavasta pikunäpertelystä, vaan isolla kämmenellä, laajoin liikkein toteutetusta hyvänäpidosta. Tai vatsanahasta toista vasten, vartalon painosta ja ihon lämmöstä.

Iän myötä kroppa käytössä kuluu. Minulla on nähtävästi olut erityisen runsaasti käyttöä oikealle olkapäälleni (joskus punnitsin, että kuuden hengen taloudessamme viikon pääostosreissun kantamukset painoivat 20 kg/Ikea-kassi. Noita kasseja oli yksi kummallakin hartiallani. Siihen päälle voi lisätä oikean olan kuormaksi sen, etten ole kohta kymmeneen vuoteen liikahtanut kodin ulkopuolelle ilman kannettavaa Maciäni). Oli syy mikä hyvänsä, lopputulos on, että oikean käteni liikerata on supistumistaan supistunut. Kotelomekkoon sonnustautuessani tarvitsen pukijan: omin käsin en enää saa vetskaria kiinni.

Tämä on ollut hyvä ja vähään tyytyväinen kroppa. Olen hämmentyneenä katsonut, miten toisten ihmisten vartalot osaavat viestiä nestevajauksesta ja edellyttävät oppitunneillakin pientä naukkailua kaikkialle mukana kulkevasta vesipullosta. Tai miten vaativia ne ovat säännöllisten ruoka-aikojen suhteen. Minun ruhoni saa lounasta korkeintaan kymmenen kertaa vuodessa (ja tänään on yksi niistä päivistä! Siinäkin kuitenkin on enemmän kysymys sielun hoivasta kuin ruumiin tarpeiden huomioimisesta, sillä tarkoitus on tavata lounaalla ystävä).

On äärimmäisen viisasta suunnittelua, että olen saanut asuttavakseni juuri tämän kropan! Niin hultteimella hoidolla, jota sieluni kykenee ruumiilleen antamaan, olisi jokin enemmän hoitoa vaativa luomus jo lahonnut. Jos nyt jotain toivoisin tulevalta, niin sitä, että mahdollisimman pitkän pystyisin liikuttamaan vartaloani kepeästi. Minun minäkuvaani kuuluu ryöpsähtelevä ja ryntäilevä ruumis. Vierastaisin kovasti, jos joutuisin vangiksi raskaasti askeltavaan, arvokkaaseen olemukseen. Lintumaiset, hitaat ja varovaiset vanhan naisen askeleet ovat eri juttu. Niihin sopeudun, kun niiden aika on.

***

Muuthan kirjoittivat tästä jo aikaa sitten!

Itse olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäöstäni otsikolla Mikä minussa on kaunista

Taitaja 2008 – pidä kiirettä, jos vielä aiot ehtiä!

19.4.2008

Vielä ehtii, mutta kiireeksi jo vetää: Taitajat levittäytyvät pitkin Espoota vielä tänään. Itse olen viettänyt pari päivää Otahallissa nuorten ammattilaisten tekemistä seuraamassa. Piipahdin myös Tapiolan keskuksessa ja Esport-hallilla. Otaniemiä suosittelen niille, jotka vasta nyt päättävät lähteä matkaan.

Taitajien yhteydessä Spöget kilpailivat TY 24h -yrittäjäleirillä. Rupeama oli rankka (tässä kisassa tehtävää oli niin paljon, ettei edes ohjelmaan merkittyä lepoaikaa klo 1.00 – 4.00 ehtinyt pitää). Niin rankka, että yhden joukkueen poika pyörtyi juostuaan maaliin aamun diili-tyyppisen myyntitehtävän jälkeen.

Olen seurannut näitä yrittäjyysleirejä nyt vähän yli vuoden. Muuten hauskassa ja kehittävässä ideassa minua on alusta lähtien risonut nuorten pakkovalvottaminen. Toivottavasti eilisestä otetaan oppia ja varataan leiriin jatkossa riittävä lepoaika.

Tällä kertaa leiriläisten yritysidean itu tuli GLOBE HOPELTA. Tehtävää oli suunnitella ja valmistaa viiden tuotteen tuoteperhe, jonka raaka-aineena tuli käyttää Ruotsin armeijan vuoden 1941 housuja, pressuja yms. (Toim.huom. Hyväkuntoista, vähän käytettyä materiaalia, kuten Euroopan 1900-luvun historiaa lukeneet hyvin tietävät). Tuoteidean ympärille piti sitten rakentaa liikeidea, swot, liiketoimintasuunnitelma jne. Myös käyntikortti ja esite piti laatia ja paljon muuta.

Niin ja sitten oli se suklaan myynti Tapiolassa. Kalleimmillaan joku ryhmä oli saanut 100 g suklaalevyn kaupaksi kympillä! Spögöjen ryhmä myi oman satsinsa nopeimmin, mutta hinta oli niin halpa, 1 euro, ettei voittoa tullut siinäkään lajissa (hankintahinta oli 50 senttiä ja liki kaikki ryhmät olivat euron myyntihintaan.)

Kokonaiskilpailun voitti Suomen liikemiesten kauppaopiston joukkue muutaman pisteen erolla seinäjokisiin. Kolmanneksi tuli Kokkolan joukkue. SLK oli minustakin paras (sen perusteella, mitä näin. Esim. yritysesittely oli hiottu ja ”ammattimainen”) ja ansaitsee jatkopaikan Brysseliin. Pohjalaisilla porukoilla oli kummallakin valtavan energinen meininki ja hyvä yhteishenki. (Minulla saattaa olla mielessä epäilys, että SLK:n sujuvista tyypeistä tulee sittenkin lopulta erinomaisia liiketoimintaosaajia toisen palvelukseen, mutta rosoisemmilla pohjalaisilla voisi olla enemmän kipinää omaan yrittäjyyteen. Vaan saattaapa ajatus olla pelkää stereotypiaa!)

Spögöjen joukkue ei siis kokonaiskilpailussa menestynyt. He saivat kuitenkin kunniamaininnan parhaasta protosta, ja GLOBE HOPEN SeijaLukkala oli ideasta niin kiinnostunut, että sopi jatkotapaamisesta. Ei paha! Poikien alkuperäisessä tiimissä oli kaksi pukuompelijaopiskelijaa. Nyt vaikuttaa, että toista ei oikein enää kiinnosta tämä yrittäjyystouhuilu, mutta mistäs tietää, vaikka Spöget ja jäljelle jäänyt ompelijatyttö vielä perustaisivat GLOBE HOPELLE alihankintaa tekevän Vuosi yrittäjänä -yrityksen.

Rakas viikkokirjani, viikko 15/2008

13.4.2008

Ei, vieläkään ei ole vuorossa tunteita herättävä ja vaikuttava proosapostaukseni tai paljastuspostaus, jossa julkaistaan sanasta sanaan kaikki ne kahdeksan tekstiviestiä, jotka olen tänä vuonna Gorbalta saanut . En liioin pyri tällä merkinnällä suureksi kansalaisvaikuttajaksi, joka yllyttää laajat joukot toimintaan päivähoitomaksujen korotuksia vastaan tai äitiyslomalla aikuiskontaktien puutteessa kärvistelevien naisten tueksi. Tämä on pikakelaus menneestä viikostani, jotta tietäisitte, että olen laiminlyönyt blogia siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla on vaihteeksi ollut ihan mielettömän paljon tämän kirjoituslaatikon ulkopuolista elämää.

Tiistaina tapasin lounaalla Kukkiksen (joka joutui jo soittamaan perääni, kun olin vahingossa juuttunut kollegan työhuoneen lattialle levittelemään paperilappuja). Ryntäsin saman tien matkaan kännykkä korvalla. Siinä vakuutellessani, että ihan just nähdään, tulin kävelleeksi sellaiseen lasiseen tuulikaappityyppiseen tilaan sen kummemmin noteeraamatta, että avasin oven ihan mekaanisesta lukonaukikieputtamisnamiskasta. Siinä minä olin, ovi lukossa takanani ja edessäni. Kummassakaan ei ollut sillä puolella mekaanista vääntöjutskaa. Eikä minun virka-avaimeni avannut kumpaakaan ovea. Olisi tarvittu henkilölätkä, joka sillä hetkellä sijaitsi seitsemän kerrosta ylempänä.

Aloin miettiä, miten kauan kenties kestäisi, ennen kuin joku sattumalta kulkisi tuosta syrjäisestä ovesta. Tai liikkuisi pihalla tai portaassa niin lähellä, että pystyisin kiinnittämän hänen huomionsa villisti viittelöiden. Huojentuneena ajattelin, mikä onni, että tuulikaapissa oli lasiseinät. Mitäs jos olisin jäänyt samalla tavalla välitilaan kerrosta alempana, eli maan alla matkalla pommariin? Seuraavaksi tajusin, että olihan minulla kännykkä. Voisin soittaa PA:lle, jonka toimistoon ei olisi kuin kilometrin matka ja pyytää häntä avaamaan sen takanani sulkemani oven, joka oli avattavissa toiselta puolelta ilman avainta. Helpotti, kun tajusin, etten sittenkään nääntyisi nälkään ja janoon pasilalaiseen tuulikaappiin.

Paniikin haihduttua aistit toimivat terävämmin. Kuulin outoa raapivaa ääntä ihan läheltä. Vasta silloin huomasin, että tuulikaapissa oli kolmaskin ovi. Tuossa palo-ovessa oli ihan toimiva lukkoklipsutin, jota väänsin ja työnsin oven varovasti auki. Tällä kertaa pidin huolen, ettei ovi vahingossa pääse menemän lukkoon takanani! Olin tullut jonkinlaiseen varastoon. Huhuilin kohti raapiva ääntä, ja näkyviin ilmestyi nuori mies harja kädessään. Sillä karkealla harjalla nuorukainen oli pesemässä varaston betonilattiaa (siitä rahinaääni). Kysyin, pääsisikö sitä kautta ulos, poika katsoi minua hölmistyneenä, mutta avasi kohteliaasti peltioven pihalle. Olin vapaa!

Lounastreffi meni hyvin. Keskustelimme esimerkiksi makeisista.

Työpäivän jälkeen ryntäsin Tikkurilaan hakemaan yhdistyksen tilinpäätösaineistoa ja jatkoin sieltä Siltavuorenpenkereelle Siltamiin, joiden teemana oli Learning and working together – Socially constructed learning in web-based environments. Jos joku löytää tuolta Cicero Learningin sivuilta esitysten kalvot, vinkatkaa minullekin. En nimittäin äkkisilmäyksellä löytänyt, vaikka niiden kyllä luvattiin tulevan sinne jakoon. Edit: professori Kristiina Kumpulainen lähetti linkin, kun sitä pyysin. Siltamat-esittelyt ja -matskut löytyvät Käyttäytymistieteellisen tiedekunnan sivuilta. Siellä ei vielä ole viimeisimpiä esityksiä, mutta Sanna Järvelän materiaalia voivat halukkaat kysellä minulta sähköpostilla.

Vanhan auditorion akustiikka oli aika haastava, joten englanniksi pidettyjen alustusten seuraaminen ei ollut mikään piece of cake. Keskusteluissa käsiteltiin mm. co-operation– ja collaboration-käsitteiden eroa. Tehdäänkö siis sellaista ryhmätyötä, jossa tehtävät jaetaan palasiksi, kukin hoitaa oman osuutensa ja lopputulos kootaan yhteen, vai ihan aidosti yhteistä tuotosta. Yhdessä yleisökysymyksessä kysyttiin, missä tuossa kaikessa on opettaja. Samaa mietin minä. Eivät ne oppilaat itsekseen ala sen paremmin co-operatiivisiksi kuin kollaboratiivisiksikaan. Kyllä siihen opettajaa tarvitaan ja, väittäisin, useiden opettajan kollaboratiivisia porukoita. Yhtä vähän kuin oppiminen enää on pelkästään yksilöllistä puuhaa, yhtä vähän opetusta tulee sälyttää yksittäisen opettajan yksinäiseksi hommaksi!

Siltamien jälkeen toimin Spögöttimien konsulttina, kun he viimeistelivät Taitaja-kilpailussa näytöslajina olevaan yrittäjyyskilpailuun liittyvää esitehtäväänsä.

Keskiviikkona minulla oli kehityskeskustelu. Jäi hyvä mieli. Töiden jälkeen vein yhdistyksen mapin tilintarkastajalle Leppävaaraan ja jatkoin kotiin. Jonne kerääntyi illan mittaan koko lapsikatraani viettämään JCP:n nimppareita ja katselemaan PA:n Hong Kongin kuvia (osa materiaalista tosin ehti tuhoutua ennen katselmusta sillä PA:n Macin kovalevy hajosi. Kun tuo tuho lasketaan mukaan, on tuttavapiirini Mac-kannettavista selvinnyt ongelmitta läpi takuuajan n. 4%.) Ilta oli kiva, mutta venyi aika myöhään.

Torstaina piipahdin yliopistolla Jannen haastateltavana. Tekeillä on tutkimus siitä, miksi ihmiset kirjoittavat verkkoon (blogeihin, wikeihin, keskustelupalstoille yms.). Torstaiseen sessioon osallistui myös Veloena, jota en heti tunnistanut, niin suuri merkitys on hiusten värillä (joka siis oli nyt eri kuin vuoden 2005 pikkujouluissa, jolloin taisimme pikaisesti tavata). Pari tuntia vierähti rattoisasti. (Jos kirjoitat aktiivisesti verkkoon jossain edellä mainituista olomuodoista ja haluaisit antaa panoksesi tieteen tekoon, ilmoittaudu sähköpostiini, niin voin esitellä sinut Jannelle).

Sitten olikin jo kiire palaveriin, joka liittyi jo päättyneeseen täykkärikurssiin. Siinä sitten selvisi, ettei raporttini (kurssipalautteiden yhteenveto + palautteiden pohjalta esittämäni jatkokehitysideat) koskaan ollut tullut perille! Ja minä kun olin istunut kaksi päivää putkeen sen kimpussa, että olin saanut sen lähtemään samalla viikolla, kun kurssi loppui. No, pitää nyt sitten uusintapostittaa yli kuukautta myöhemmin!

Illalla viimeistelin materiaalia perjantain seminaariin, piipahdin Lintuvaarassa hakemassa tilintarkastajan lausunnon ja yhdistyksen muun tilinpäätösaineiston . Takaisin palattuani rupesin taas nyhjäämään perjantain esitysten kanssa. Taustamateriaaleja kertyi neljä setillistä (RSS, Del.icio.us, Google- muutakin kuin googlausta sekäSlideshare ja Creative Commons). Kolmesta ekasta on puhuttu slidecastit, viimeisestä vasta kalvoesitys. Kaikki löytyvät Slidesharesta. Perjantain tilaisuudessa näytettäväksi tarkoitettu juttu oli valmis klo 2:00. Menin nukkumaan, herätäkseni klo 5:15.

Perjantai-aamuna piti pakata, restauroida naama, äheltää tukan kanssa (ei, en ole vieläkään saanut aikaiseksi kampaajalle menoa) ja sen sellaista. Koululla piti ensin etsiä reissua varten lainaan konferenssimikki ja monistaa yhdistyksen tasekirjaa 10 kpl. Sitten piti mennä seminaarisaliin tsekkaamaan tekniikka (aikaa 15 minuuttia = liian vähän). Kävi ilmi, ettei juuri tässä luokassa ollutkaan erillistä näyttöpiuha, johon olisin saanut kiinnitettyä läppärin. Ryömin pylly pystyssä pöydän alla, irrotin näytönjakajasta pöytäkoneen näyttöpiuhan ja asensin oman tilalle. Ei wörkkinyt. Aloin hermostua. Macillä minulla oli valmiiksi avattuna ne nettisivut, joiden avulla minun piti demonstroida erinäisiä seikkoja. Macillä minulla oli selain, joka tukee RSS-syötteitä. Macillä minulla oli asennettuna del.icio.us-bookmarkletit. Mitään näistä ei ollut sillä pöytä-pc:llä, jonka kuva näkyi tykin kautta kansalle. Ei liioin Keynotella-tehtyä esitystäni.

Exporttasin esityksen pdf:ksi ja siirsin tikulle. Näytin tikulta pc:llä. Kirosin, kun IE6:lla on mahdotonta demota näppärää RSS-syötteiden poimimista. Kirosin, kun IE ei näyttänyt Slidesharessa jaettuja esityksiä. Yritin paikata esitystekniset puutteet palavalla innolla. Asiaa oli taas liikaa, homma meni läpijuoksuksi. Sitä paitsi jouduin häipymään paikalta ennen loppukeskustelua enkä edes nähnyt Tuijan osuutta.

Poistumisen syy oli IT-kouluttajien kevätseminaari. Ihan hyvä syy, sillä seminaari osoittautui inspiroivaksi, taas kerran. Menomatkalla Hanne Koli latasi tiukkaa settiä verkko-ohjauksesta (hänen uusi kirjansa aiheesta ilmestyy kevään aikana). Eija ehti juuri ja juuri kertoa käytännön kokemuksia tutkivasta oppimisesta, mutta Tarmon esitys LeMillistä siirtyi seuraavaan päivään.

Perillä Talinnasa kävimme ensin parin tunnin yritysvierailulla Webmediassa. Firman tilat olivat hurmaavat: vanhan kalkkikivimuurin suojiin rakennetut valoisat lasiakvaariot olivat kauniit katsella. Tiedä sitten, miten toimivat työtiloina. Olen jo joskus aikaisemmin kertonut, miten minua Virossa viehättää valtaisa draivi ja into, jolla siellä viedään asioita eteenpäin. Webmediaa meille esitellyt Tiit Annman vahvisti kuvaani. Intoa, paloa ja pilkettä ei puuttunut, kun Tiit puhui yrityksen toimintatavasta (toimitusprosesseista ja henkilöstöpolitiikasta).

Illalla oli vapaamuotoista verkottumista yhteisessä ruokapöydässä. Vanha rouva vain oli niin väsynyt, että siirtyi (herkullisen!) sieni-vuohenjuustokeiton jälkeen hotelliin nukkumaan.

Lauantaina jatkettiin näyttelykävelyllä, Connect Pro -esittelyllä (seuratkaa tilannetta, toukokuussa on tulossa fantsuja tuotejulkistuksia), todella mielenkiintoisella esityksellä Hamkin eLearning-osaajan erikoistumisopinnoista, Pekka Ihanaisen verkko-ohjauspuheenvuorolla (joka ei ollut ennakkoon kerrottu voicethreadista kuunneltavissa oleva pätkä, vaan lennosta vaihdettu tarina seitsemästä verkottumisen kannalta tärkeästä jutskasta).

Lopuksi minä ja Tarmo jaoimme jäljellä olevan puolituntisen omille esityksillemme (suotta surin, etten ollut tehnyt materiaalia, ei sitä olisi kuitenkaan ehtinyt näyttää!). Paluumatkalla vielä harjoitettiin paneelikeskustelua ja kokoustettiin. Laajasalon säiliöt näkyivät, kun virallinen osuus oli ohi. Tiivis reissu tosiaan! Esiintyjien kalvosatsit + audiot + Tarmon kaikesta vääntämä C-Map-käsitekartta tulevat jakoon seminaarisivulle, kunhan Tarmo ehtii editoida.

Kotona vierähti yli kolme tuntia sähköpostisumaa purkaessa. Nukkumaan pääsin klo 23:30.

Sunnuntain olen laiskotellut. Lukenut lehteä, kirjoittanut tätä merkintää, harkinnut kylpyyn menoa, kun kassi on pullollaan Tallinnan tuliaisina rahdattuja kylpyvaahtoja ja vartalovoiteita. Sen ehkä ehtii vielä, mutta sitten onkin jo kova kiire ruveta valmistelemaan tehtäviä ja työohjeita huomiseen opekorkean henkilökunnan Moodle-työpajaan.

Ensi viikosta sen verran, että todennäköisesti olen yhtä hiljaa kuin viime viikollakin. Perjantaina oli opettajaopiskelijoilla sekä opetusharjoitteluraporttien että kehittämishankkeiden palautuspäivä. Minulla on siis yllin kyllin luettavaa ja kommentoitavaa. Lisäksi ensi viikolla ovat Taitaja-kisat. Jos satutte liikkumaan loppu viikosta Tapiolassa tai Otaniemessä päin ja olette kiinnostuneita näkemään monen alan nuoret osaajat toimissaan, niin piipahtakaa ihmeessä Taitajissa! Sinne minäkin menen!

Vietin tässä monta tuntia toisaalla Euroopassa

4.4.2008

Mulla olisi ollut hirveesti hommia, mutta sen sijaan, että olisin ahkeroinut, päädyin tuntikausiksi etsimään veneitä netistä. Voiko olla tyhmempää kuin seikkailla saksalaisilla ja englantilaisilla siivuilla lukemassa veneiden speksejä ja katselemassa salonkien sisustuksia? Kun eiväthän veneet edes kiinnosta minua. Mutkun tuosta yhdestä ei ole itsestään taustatietoja selvittämään.

Saman tien sitten päädyin etsimään marinoita Google Mapsillä ja selvittämään majoitustiloja lähistöltä ja hakemaan lentoreittejä ja juna-aikatauluja ja paikallisliikenteen bussipysäkkejä ja…Ihan vain kuivaharjoitteluna, en minä oikeesti mihinkään paatinhakureissulle ole lähtemässä. On tämä internet sentään ihmeellinen!

Velttoilusta tuli kuitenkin niin tahmainen olo, että samoilla itseinhoilla joudan nyt vielä tempaisemaan tähän paskameemin, johon minut haastoi Kukkis.

1. Miten monta blogiviestiä olet kirjoittanut blogiisi?
412. Ei siis kovinkaan montaa, kun ottaa huomion, että blogillani on kesällä kolmivuotissynttärit. (kommentteja täällä on monin verroin enemmän. Kiitos siitä!)

2. Miksi aloit kirjoittaa omaa blogia nettiin?
Tämä on kyllä jo aika kulunut tarina, mutta menköön vielä kerran. Kesäkuussa 2005 sain syntymäpäivälahjaksi Sun äitis suosittelee merkin, jonka JCP oli modannut Valion Play-maidon mainoksen pohjalta. Spöget olivat nähneet alkuperäisen merkin katumainoksissa ja ehdottaneet JCP:lle ideaa. PA täydensi lahjaa antamalla minulle gmail-tilin (ne olivat siihen aikaan vielä kutsun takana). Sinä kesäkuisena yönä sitten lähettelin upouudesta postistani merkkejä tunnustukseksi seuraamilleni blogeille.

Merkin laitoin PA:n avustuksella jakoon jollekin ilmaispalvelimelle. Tämä pitkä bildappi liitty blogini perustamiseen sitä kautta, että elokuuhun mennessä merkkiä oli haettu palvelimelta enemmän kuin säännöt sallivat, ja ne mokomat lopettivat jakelun. Perustin blogini ihan vain turvatakseni merkin häiriöttömän jakelun.

3. Millä nettisivuilla käyt, kun olet netissä?
Blogilistalla, Google Readerissa (ja noiden edellisten kautta hyvin monessa paikassa), sometussa, del.icio.usissa, muutamia mainitakseni (nyt en jaksa linkata, ehkä joskus täydennän linkit)

4. Onko sinulla omaa kotisivua netissä? (Blogia ei lasketa.)
Ei.

5. Osaatko puhua muita kieliä kuin äidinkieltäsi? Mitä kieliä?
Englantia ja ruotsia. Ja minulla on siitä oikein todistuksetkin. Englannista suoritin diplomin Teaching content in English ja juuri tänään tuli tammikuisen Falunin reissuni peruina todistus, että muun hauskanpidon ohessa tulin suorittaneeksi 6 högskolepoängiä Svenska för utländska studenter arvosanalla Väl godkänd. Kummatkin kielet olen onnekseni saanut opetella korvakuulolta (olin 10-vuotias, kun äiti lähetti minuta Ahvenanmaalle kieltä oppimaan eikä minun englantiakaan tarvinnut kirjoista päntätä). Ranskaa sen sijaan olisi oikein pitänyt opiskella, enkä oikein viitsinyt. Niinpä en ikinä oppinut sitä puhumaan.

6. Mitkä ohjelmat seuraat tv:stä?
Täydellisiä naisia. Enkä juuri muuta, kun Boston Leagalia ei enää tule.

7. Hissi vai portaat?
Hissi, paitsi jos kuljen kollegani Karin kanssa. Silloin kapuan portaita kahdeksanteen kerrokseen ihan mukisematta.

8. Onnen- ja epäonnen numerosi ovat?
Minulla ei ole tiedostettuja onnennumeroita tai syntipukkeja. Parittomissa numeroissa kyllä saattaa olla hiukan enemmän hyvää karmaa!

9. Enkä minä taaskaan haasta ketään (tai vaihtoehtoisesti haastan kaikki!)

Tarjouksia otetaan vastaan

4.4.2008

Meni sitten sivu suun se paatti! Jos jollakulla olisi myynnissä ketterä kilpavene, jossa on hyvät helat, laadukkaat vinssit, tuoreet ja hyvinpidetyt kisapurjeet yms., niin tarjoukset välittyvät kauttani Gorballe. (paineistetulle lämpimälle vedelle ei ole tarvetta, myrskypunkat ovat parempi myyntivaltti kuin kivat salongin kaapit – ihan vain tiedoksi, jotta ymmärtäisitte, millaista paattia tässä nyt ollaan etsimässä.)

Ettei vain vuotaisi lehdille…

1.4.2008

Oletteko huomanneet, että aina kun tapahtuu jotakin merkittävää (niinku esmeks paavi kuolee tai Kanerva eroaa), Kuulis palaa?