Archive for tammikuu 2009

Sun äitis vaarantaa tietokoneesi terveyden?

31.1.2009

Mun siskoni lukee Sun äitiäs satunnaisesti ja saapuu silloin paikalle Googlen haulla. Jokunen tunti sitten sisko soitti ja kertoi, että Googlen varoitustekstin mukaan vierailu tässä blogissa voi olla haitaksi tietokoneelle.

Ryhdyin heti toimiin dokumentoidakseni tilanteen. Mutkun mun oma tietokone on kahvihuollossa, jouduin tyytymään Gorban miniläppäriin, jossa ei ole kuvankäsittelyohjelmaa. Ensin piti siis etsiä ja asentaa Gimp.

Onnistuin rajaamaan sillä kuvan ja kirjoittamaan tekstin, mutta mitään nuolen (tai edes viivan!) muotoista en onnistunut tuottamaan. Voi että on ikävä Maciä ja Skitchiä! No, tuossa alla varoitusteksti lopulta näkyy kaikessa komeudessaan!

vaarallista

Olisi kannattanut tsekata Jaikusta ennen kuin aloitti koko ruljanssin!

Mainokset

(Liki) blogittoman tammikuun päätös

31.1.2009

Sisaret ja veljet, tätä ei kannata tehdä:

  • innostua yhtä aikaa kokeilemaan montaa mahdollista kehittämisjuttua omassa kiehtovassa työssään
  • lupautua yhteen ja toiseen työorganisaation kehittämisen kannalta kiinnostavaan hankkeeseen
  • ruveta yhdistyksen rahastonhoitajaksi
  • olla harrastavinaan jatko-opiskelua
  • ajautua selvittelyä vaativiin perhetilanteisiin
  • ottaa tavaksi leikata lähipiirin miesten hiukset
  • kaataa kahvia MacBookille

Tai siis kannattaa kyllä (paitsi kahvin kaataminen koneelle), muttei kaikki kerralla. Siinä nimittäin käy helposti niin, että uuvahtaa ja hommat jäävät puolitekoiseksi:

  • omassa työssä ei saa tehdyksi edes sovittua minimitasoa
  • työkavereille joutuu häpeillen selittämään, miksi deadlinet taas paukkuvat
  • Äh!
  • Äh!
  • koko sakki on kuin metsän peikkoja, ja sukujuhla tulossa

Niin ja blogit jäävät lukematta ja merkinnät kirjoittamatta liki koko tammikuuksi! Blogiton tammikuuni ei nimittäin ole ollut mikään tietoinen valinta vrt. tipaton tammikuu, vaan tulos priorisointikyvyttömyydestäni, joka johti overflowhun.

***

Nyt ajattelin puhaltaa pelin poikki ja aloittaa elinvoimaisen helmikuun. Siihen liittyen lupaan osallistua SKS:n kampanjaan ja kirjata ylös maanantaini 2.2. Haastan muutkin tekemään samoin. Tuotoksen voi mieluusti julkaista blogissaan, mutta jotta se tulisi mukaan viralliseen pottiin, se tulee lähettää Kalevalaisten naisten liittoon. Lisäpotkun ryhtymäänrupeamisaikeelleni antoi Geranium.

Kommenttihygienian puolesta

9.1.2009

Olenko muuten koskaan muistanut mainita, miten paljon inhoan sellaisia spämmintorjuntajutskia, joista ei tiedä, ovatko ne CAPS sensitive vai ei? Kuinkahan monta kertaa aikoinaan tappelin Vuodatuksen blogien kommentoinnissa, kun siellä mallissa ne kirjaimet ihan selvästi ovat versaaleja, mutta annas olla, jos yrität itse naputella isoja kirjaimia, virhe tulee! Nykyään tiedän niillä nurkilla kommentoidessani antaa kirjainalkometrin pienillä kirjaimilla, vaikka malli muuta näyttää, mutta aikansa meni kokeilemisen kautta keksiä.

No, äsken taas yritin kommentoida jossain (muualla kuin Vuodatuksessa), missä mallissa oli tolppakirjaimet, ei mennyt kommenttini läpi. Ehkä typotin, tai sitten olisi pitänyt kirjoittaa pienellä, ja minä kirjoitin isolla tai päinvastoin, ei voi tietää. En viitsinyt kirjoittaa uusiksi.

En myöskään pidä niistä luonnollisen kommenttihenkilön tunnistusmenetelmistä, joissa pitää kirjoittaa What is the fourth word in the phrase ”foj reliya lobug unetiqe dexihev”?: Vaikka itse mainiosti oivallan, että tuohon pitäisi kirjoittaa unetiqe, huomaan aina tuollaisen kohdatessani loukkaantuvani isäni puolesta. Eihän mun isäni tietenkään harrasta blogien kommentointia, mutta jos harrastaisi, ei englannintaidottomana tietäisi, mitä tuohon pitää kirjoittaa (isäni luki pitkän saksan 40-luvulla eikä ole sittemminkään englannista innostunut).

Niitä bloggerin suosimia venkurakirjaimiakin joudun usein takomaan vaikka kuin monta kertaa, kun ikänäköisenä, mutta lasien käyttöön opettelemattomana en millään meinaa saada selvää siitä, mitä halutaan ja sitten vielä mahdollisesti isken vääriä näppäimiä, jos koodi on kovin pitkä.

Tässä Blogsomessa taas toi numerotunnistin aukeaa vasta seuraavalla sivulla, kun on jo luullut kommentin lähettäneensä. Aikoinaan sattui usein, että unohdin sen vaiheen kokonaan ja siirryin jo seuraavaan blogiin numeroita kirjoittamatta. No nyt joku tietysti sanoo, että saishan sen valittua samalle sivulle kommenttien lähettämisen kanssa (niin kuin vaikka Qimkillä). Mutkun Qimkilläkin se ensin toimi niin typerästi, että mallinumerot menivät piiloon, kun alkoi itse naputella koodia. Ja minä pelkään, että se versio on joku default-asettelu ja sit minä pelkään, etten osaisi korjata ja sitä varten ne numeron syöttämiset on tässä blogissa edelleen erillisellä sivulla.

Oma ehdoton suosikkini on Emmekö me ymmärrän Paljonko on 1+4. Ei mitään tekstinvääntelyitä hahmottamista haittaamassa ja vain yksi tai kaksi numeroa naputeltavana.

Mutta jos rehellisiä ollaan, niin ihan mikä tahansa kommenttispämminestohärveli kyllä kelpaisi, jos osaisin sen asentaa BlogiPersoonaBlogiin, jossa on jo jotain miljoona spämmikommenttia, vaikka muutaman kuukauden välein yritän siellä käydä hiukka raivaamassa enimpiä pois!

PS Ei ole enää! Kävin just poimimassa omin kätösin pois liki 8 000 spämmikommenttia!

Murto-osa?

4.1.2009

Helsingin Sanomien Mielipide-kirjoituksessa [€] seppämestari Jouko Nieminen arvostelee oppisopimuskoulutuksen järjestelyjä. Hänestä ”Oppisopimuskoulutus on etenkin monelle pienelle työnantajalle täysin yhdentekevä järjestelmä oman ammattitaitonsa siirtämisessä eteenpäin”. Hänen mukaansa työnantaja ei saa oppisopimuskoulutettavista mitään korvausta, vaan kaikki rahat menevät teoriaosuuden järjestettäville oppilaitoksille. ”Maassamme haaskataan valtavat summat varoja näiden näennäiskoulutusta tarjoavien oppilaitosten ja kurssikeskusten ylläpitämiseen.”

Muutamat oppisopimuskoulutusta järjestävät oppilaitokset ovat kieltämättä tutkittavana mahdollisista rahoituksen väärinkäytöksistä. Silti seppämestarin puuskahdus tuntuu minusta hiukan suhteettomalta.

”Jos vaihtoehtoisesti edes murto-osa ohjattaisiin suoraan yrityksessä tapahtuvaan koulutukseen, niin väitän, että rahalle saataisiin paljon parempi vastine.

Jos oppilaan palkkakuluja tuettaisiin esimerkiksi tuhannella eurolla kuussa, se olisi merkittävä kannuste palkkaamaan työvoimaa. Ja verrattuna siihen mitä oppilaspaikka maksaa valtiolle samassa ajassa, säästöä syntyisi sinnekin suuntaan.” Jouko Nieminen, HS 4.1.2009

Vuonna 2008 opetusministeriön ammatilliseen koulutukseen vahvistettu keskimääräinen yksikköhinta (eli yhdestä opiskelijasta saatava korvaus/vuosi) on 9579,31. Yksikköhinta vaihtelee paljon aloittain, esimerkiksi metsäkoneen kuljettajilla se on korkea, mutta merkonomeja koulutetaan paljon keskiarvohintaa halvemmalla. Laissa opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta 21.8.1998/635 (luku3, pykälä 19) sanotaan: oppisopimuskoulutuksena järjestettävän ammatillisen peruskoulutuksen yksikköhinta on 77 prosenttia 16 §:n nojalla vahvistettavasta ammatillisen koulutuksen keskimääräisestä yksikköhinnasta.

0,77 kertaa 9579,31 on 7376, 07. Tuhannen euron palkkasubventio kuussa ei tuolla rahalla onnistuisi. (Vertailun vuoksi: ammatillisen opettajan opetusryhmän koko on yleensä 15 – 30, yleisimmin n. 20, ja opettajan kuukausipalkka on n. 2 000 – 3 000 euroa kuukaudessa).

Olen työpaikalla tapahtuvan ammattiin opiskelun vankkumaton kannattaja. Minusta työssäoppimisen sisällyttäminen kaikkiin ammatillisiin tutkintoihin on upea juttu ja oppisopimuskoulutustakin kannatan. Olen monessa yhteydessä puhunut sen puolesta, että oppilaan ohjaukseen ja arviointiin osallistuvan työpaikkaohjaajan tulisi saada korvaus tekemästään työstä. Vaikka arvostan oppilaiden työpaikoilla saamaa oppia, olen silti sitä mieltä, että myös oppilaitoksessa tapahtuvalle opetukselle ja ohjaukselle on tarvetta. Ammattitaitovaatimukset ovat usein paljon laajemmat kuin yhden yrityksen näkökulmasta on mahdollista nähdä.

Siksi vissiin tulinkin niin surulliseksi lukiessani Jouko Niemisen kirjoituksen. Ihan kuin hän näkisi koulut vihollisinaan, vaikka tulevien ammattilaisten kasvattamisen tulisi olla työpaikkojen ja oppilaitosten yhteinen asia.

(Huom! Oppilaitosten mahdollinen oppisopimusrahoilla kikkailu on ihan oma juttunsa, joka tietysti pitää tutkia.)

Tammikuun toiveuusinta: autolämmityspistorasia

4.1.2009

Näillä pakkasilla tänne tullaan paljon hakusanoilla lämmitystolpan ajastin ohje, lämmitystolpan kello, lämmitystolpan ajastus yms. Ensin olin ihan tyytyväinen: hyvä kun tulevat, löytävät ohjeet. Mutta sitten huomasin, että noilla hakusanoilla päätyy ”väärään kirjoitukseen” (sen kommenteista kyllä löytyy oikea vastaus, mutta oma vuodatukseni on vielä ihan pihalla). Täsmensin ohjetta tammikuussa vuonna 2007, mutta siihen merkintään harva hauillaan osuu. Uutterana lähimmäisten palvelijana kopsaan ohjeen tähän vielä kerran.

***

Klassikkouusinta

Aijuu, kaikille niille kymmenille ihmisile, jotka ovat hakeutuneet tänne saadakseen ohjeita autolämmitystolpan asetuksiin, tässä tiivistelmä vuoden 2006 merkinnästä, jonka kommenttilaatikossa Käkkijä ja Tinka neuvoivat minulle, miten homma skulaa!

kello

  • aseta musta kolmio tämänhetkiseen kellonaikaan (kuvassa klo 22) vääntämällä keskellä olevasta nupista nuolen suuntaan.
  • aseta vihreä kolmio siihen aikaan, jolloin haluat virrat päälle (kuvassa klo 5) vääntämällä kehää nuolen suuntaan.
  • punainen kolmio tulee silloin automaattisesti kohtaan, jolloin virta katkeaa (kuvassa klo 7).

Kato netistä!

2.1.2009

Muistan (ja Gorbakin muistaa), kun psykologi sanoi äitiysvalmennuksessa, että lapset ovat parisuhteessa vain väliaikainen pullistuma. Vaikka niille tulee antaa turvaa ja rakkautta, sitä ei saa tehdä parisuhteen kustannuksella. Lapsi voi parhaiten, kun vanhemmat ovat keskenään onnellisia.

Sitten se nuori mies vielä jatkoi, että vanhempien on pidettävä yhteinen linja, muuten lapsi oppii manipuloimaan ja pelaamaan vanhempien välillä. Esimerkiksi jos toinen vanhemmista on ehtinyt opettaa lapselle toisen mielestä älyttömän toimintatavan, ei lapsen kuullen saa mennä kyseenalaistamaan neuvoa, vaan pitää siinä tilanteessa vetää yhtä köyttä (ja sitten illalla vasta läksyttää mies ja kertoa, miten väärässä hän oikeastaan on ja sopia, että mitäs jos huomenna mentäisiin yhdessä antamaan lapselle yhteiset, tarkennetut ohjeet.) Muuten lapsi kuulemma tottelisi vuoron perään aina sitä vanhempaa, jonka säännöt sattuisivat miellyttämään enemmän.

Jollain toisella kerralla taas muistan huohottaneeni kahdenkymmenen muun naisen kanssa lattialla punaisten patjojen päällä polvet koukussa selälläni maaten. Melkein jokaisen naisen pääpuolessa istui otsaa pyyhkimässä joku hämillään oleva nuori mies, josta kohta tulisi isä. Heille kerrottiin, että synnytykseen on hyvä ottaa mukaan huulirasvaa, sillä synnyttävän äidin huulet usein halkeilevat, koska naisilla on taipumus tuskissansa pureskella huuliaan.

Mutta sitten alkoi sairaanhoitajalakko, ja isien valmennus lopetettiin (Gorba pääsi poikkeustilanteessa osallistumaan synnytykseen vain puolet kurssista suoritettuaan). Äitejä sentään valmennettiin lakon aikanakin täydet tunnit. Saimme kokeilla painavalla nukella, miten vauvalle puetaan sellainen selästä avoin, puuvillakankainen paita (pujotetaan oma käsi hihansuusta sisään, tartutaan vauvan käteen ja vedetään se hellästi oman käden perässä läpi hihan. Sitten toinen käsi samalla tavalla. Seuraavaksi vauvan kiepautus mahalleen, niskaa kannatellen, ja paidan nauhojen solmiminen takaa. Onneksi sain anopilta muutaman kangaspaidan, röyhelöineen päivineen. Olisi muuten mennyt hyvä harjoittelu hukkaan. Muiden vauvoilla en niitä paitoja ole nähnyt.)

Meille myös kerrottiin, että ennen synnytykseen lähtöä mies kannattaa ruokkia tai tehdä eväät mukaan. Mikään ei kuulemma ole niin hermostuttavaa kuin nälkäiset miehet synnytyssalissa, jos synnytys ottaa kestääkseen, kuten ensisynnyttäjillä yleensä. Supistusten alettua olisi hyvä keksiä jotain kevyttä kotiaskaretta, jolla ajan saisi kulumaan ennen sairaalaan lähtöä (minä sulatin jääkaapin). Lisäksi kerrottiin, että jos lapsivesi menee kotona, ei sairaalaan saa lähteä omalla autolla tai taksilla, vaan pitää tilata ambulanssi ja odottaa sen saapumista liikkumatta makuulla. Muuten napanuora voisi luiskahtaa puristuksiin, kun ei ole lapsivettä sitä kelluttelemassa. (Kun lapsivesi meni toista lastani odottaessani, toimimme tuon ohjeen mukaan. Sairaalaan päästyäni sain haukut: siinä kaupungissa oli erilainen ohjeistus ambulanssin käytöstä kuin esikoisen syntymäkaupungissa! Olisi vissiin pitänyt käydä joku tietojenpäivitysvalmennus .)

Valmennuksen lopuksi katsottiin video, jossa synnyttäjä ponnistuksen hetkellä tarttui kiinni sukansuistaan. Luulin, että se oli joku vitsi. Vähänpä tiesin! Vielä vuonna 1983 äidit synnyttivät Rauman aluesairaalassa selällään maaten ja sukansuista tukea etsien samalla, kun tulevat isät yrittivät epätoivoisesti osua huulirasvoineen suunnilleen äidin suun vaiheille.

TAYSille tiedoksi:
Vaikka kaikki synnytysvalmennuksessa opittu ei mielestäni välttämättä ollut kauhean vakavasti otettavaa totuutta, ja vaikka Gorbastakin tuli kelpo isä vain puolet kurssista suoritettuaan, olen silti ehdottomasti sitä mieltä, ettei synnytysvalmennuksesta tinkiminen ole järkevää! Kysymys ei ole vain tiedosta, tietoa on etsivälle maailma pullollaan. Synnytysvalmennus on osa siirtymäriittiä, jonka kautta ihmisen identiteetti muuttuu lapsettomasta vanhemmaksi.

Nykyään, kun synnyttäminen kohta on mahdollista vain yliopistollisissa sairaaloissa ja äitien täytyy etelässäkin varautua satojen kilometrien synnytysmatkoihin, on sitä paitsi entistä tärkeämpää tietää, miten ja milloin synnyttämään pitää lähteä!

Voi olla, ettei sairaalan järjestämä synnytysvalmennus ole taloudellisin tai muutenkaan järkevin tapa hoitaa asiaa. Itse saattaisin olla taipuvainen ajattelemaan, että valmennus olisi kätevintä hoitaa oman paikkakunnan neuvolassa niin kuin silloin ennen (synnytysosastoon tietysti silloinkin tutustuttaisiin sairaalassa). Nettiin en valmennusta siirtäisi! (ainakaan sillä periaatteella, että tossa on materiaalia, perehdy! )

”Synnyttämään tulevat perheet voivat tutustua materiaaliin sairaanhoitopiirin verkkosivuilla itse valitsemanaan ajankohtana”, kuulostaa minusta ihan joltain takavuosien itsekseen puurrettavalta nettikurssilta. Verkko-opetusta pyritään nykyään rakentamaan vuorovaikutteiseksi ja yhteisölliseksi ja vaikka mitä, mutta ainakaan YLEN uutisesta ei saanut sellaista käsitystä, että sellainen olisi TAYSin tavoitteena. Materiaalipankkia siellä ollaan rakentamassa, eikä sellainen mitenkään voi olla vastaus nuorten perheiden kasvavaan yksilöllisen tuen tarpeeseen!

Kiitos aiheesta, Kaura!