Archive for elokuu 2010

Suuri sisustusnumero

15.8.2010

Edellisen merkinnän kommenttilaatikossa juhlat senkun jatkuvat, käy ihmeessä kirjoittamassa nimesi vieraskirjaan ja nappaamassa pikku tuikku Piritaa (DOM loppui jo, sori). Tässä kamarissa vastataan yleisön pyyntöön ja käsitellään sisustuskysymyksiä. Uskomatonta kyllä, tähän asti ainoa aiheen tarjonta blogissani on ollut iankaikkisen vanha merkintä, jossa Rannan keltaisen talon vitivalkoiset sisustuskuvat ovat olleet sulassa sovussa paperinukkien ja nukkekotikuvien kanssa. Noiden kuvien perässä tuhannet googlaajapoloiset (”sisustuskuvia”) ovat vuosien saatossa eksyneet tänne .

Huomenna minun on tarkoitus lähteä höyryttämään Spögöjen tulevaa kotia ystävältä lainatulla pesurilla. Kämppä on ollut viimeiset kahdeksan vuotta poikamiesten asuntona ja kaipaa kaikkia mahdollisia keinoja raikastuakseen. (Koekäytin höyrypesuria prässäystä odottavien vaateparsien käsittelyyn ja ainakin siinä hommassa se toimi erinomaisesti!)

Raivaamisen jälkeen minä ja mun sisko ripotellaan Iskun alennusmyynnistä ostetun sängyt paikoilleen, levitetään lattialle uudet matot ja lähdetään Ikeaan etsimään muuta huoneentäytettä. Se on nimittäin niin, että ihan kohta viimeisetkin lapset lähtevät tästä huushollista ja jään Gorban kanssa kahdestaan kiukuttelemaan!

Ja sitten ne luvatut kuvat, jotka tosin eivät mitenkään liity Spögsöjen uuteen kotiin, ovatpahan vain veljen vaimon työnäytteitä.

skitched-20100815-230530.png

skitched-20100815-230920.png

skitched-20100815-231225.png

Mainokset

Tervetuloa synttäriseurustelemaan kommenttilaatikkooni!

14.8.2010

Sun äitis -blogi viettää tänään henkitoreissaan viidettä synttymäpäiväänsä, mutta oikeastaan blogielämäni liki kiihkein vaihe sijoittui aikaan ennen omaa blogia. Karvojen käsiin kasvamisen uhallakin linkkaan vanhaan kirjoitukseeni, jossa kerrotaan blogiskeneen luiskahtamiseni taustavaikuttajista. Tuon kirjoittamisen aikaan olin vielä anonyymi blogipersoona, jonka tosimaailman kytkökset eivät olleet yleisessä tiedossa. En siksi voinut suoraan sanoa, että aloin etsiä poikani Matiaksen blogia silloin syksyllä 2004 ja samalla koukutuin seuraamaan muita. En liioin paljastanut, että Sun äitis -kommentoijapersoona syntyi just siitä, että PA on Mun poikani (tässä vielä kommentoin Anonyyminä, PA:n vastauksen jälkeen syntyi Sun äitis).

Synnyin kommenttilaatikkokulkijaksi. Minusta blogien erityisyys verrattuna muun sortin eetteriin huhuiluun on siinä, että merkinnöissä linkataan toisiin kirjoituksiin ja niiden kommenttilaatikoissa on elämää. En ole erityisemmin ihastunut jonkin tietyn teeman ympärillä pyöriviin blogeihin. Minusta on ollut hienoa törmätä yllätyksiin ja oppia tuntemaan kokonaisia ihmisiä, jotka toisinaan leikkavat hiuksiaan ja toisinaan perehdyttävät suklaakonvehtien valmistukseen, vanhustenhuollon tilaan, junaliikenteeseen ja sensellaiseen. Silloin uusi tieto ja uusi näkemys syntyy sekalaisesta kudelmasta pirstaleita, ei kenenkään valmiiksi tarjoilemasta rakenteesta.

Parasta aikaa blogimaailmassa vietin 2005 – 2006, kun minulla ei ollut mitään velvollisuuksia seurata ammattiblogeja tai kirjoittaa itse viisaita! Rymistelin sinne tänne uteliaana kuin lapsi ja opin ohimennen paikallista viestintäkulttuuria, teknisiä temppuja, uusien palveluitten hyödyntämistä… Se oli lopun alkua. Jossain vaiheessa tuli väistämättä mieleen, että noita opittuja taitoja voisi käyttää hyödyksi myös kouluttajan työssä. Kuin varkain luiskahdin humputtelevasta hauskanpitäjästä verkossa työtään tekeväksi. Kai silläkin puolensa on, mutta Sun äitis -blogin se ajoi henkitoreisiin. Rakastan vapaa-ajan verkkoidentiteettiäni, mutta kammoan ajatusta, että ylläpitäisin ammatillista verkkoidentiteettiä. Lihaminänäni vierastan muottia, johon minun tulisi ammattini vuoksi asettautua, eikä minua verkossakaan huvita olla ammattilainen, jolta on lupa odottaa uskottavuutta, vakautta, ylilyönnittömyyttä ja kaikenkaikkista kunnollisuutta tai sitten toista äärilaitaa, tekemällä tehtyä räväkkyyttä ja suuriäänisyyttä. Minä niin jaan Alf Rehnin ajatukset henkilöbrändäyksestä!

Yksi osa blogipersoonani elämää on ollut erilaisiin livetapaamisiin osallistuminen. Helmikuussa 2005 en vielä uskaltautunut mukaan, mutta osallistuin varjobileisiin kommenttilaatikossa. Ensimmäisen kerran piipahdin pallohameessani Kuukkeli-gaalassa (siinä viimeisessä, jonka jäljeltä Mea on ikuinen blogikuningatar), josta nyt yritin turhaan etsiä raporttia. Löysin sentään Sediksen ja PA:n aiheeseen liittyvät merkinnät. Molemmat herrat pitivät minulle seuraa myös itse tapahtumassa, jossa tapasin lisäksi Mintun, Zepan ja Turistin sekä tietysti ne kaikki pystejä pokkaamassa käyneet suuruudet, jotka näin vain etäältä.

Syksymmällä olisi ollut tarjolla Juttutupa-miitti, johon en mennyt, mutta uskaltauduin etkoille Salarouvatapaamiseen. Siellä näin ensi kertaa kasvoista kasvoihin Elman, Kukkiksen ja Helenin (joka aikoinaan keitteli Sekamediasoppaa).

Manalan pikkujouluista
on jäänyt elävimmin mieleen Marinadi pitsisukissa ja mokkahameessa. Niin ja Mitvit, joka opasti minut ja Gorban salakäytävän kautta Bottan puolelle.

Kesällä 2006 lihaminäni vietti synttäreitä. Blogikansaa edusti Marinadin lisäksi Kriisi, ja Justinkin melkein. Heinäkuussa kävin Tampereella Kauraa moikkamassa ja päätin kesän piknikillä Alppipuistossa. Moni tyyppi oli ihan tuttu, vaikka ensi kertaa tavattiin muualla kuin tietokoneella (olenko muuten muistanut mainita, että minulle blogit ja kommenttilaatikot ovat nimenomaan tiloja, eivät pelkkiä tekstimassoja?). Siitä keikasta mainitsen Qimkin, joka Janin lisäksi on eniten antanut minulle konkreettista vermeisiin liittyvää teknikkaneuvontaa.

Vuosiin on mahtunut sen ensimmäisen lisäksi monia pikkujoulutapaamisia (2006, 1, 2006, 2, 2007, 2008 raportoimatta, 2009) ja muita pippaloita (Juttis syksyllä 2006, Töölönranta keväällä 2007, Nosturi keväällä 2007, 1ja 2, Plevna syksyllä 2007, Luft syksyllä 2007, Weeruska syksyllä 2008, Weeruska syksyllä 2009). Noissa riennoissa olen tavannut toista sataa blogaajaa. Osaan yhdistää varmaan sadat kasvot joko blogin nimeen tai henkilöön oikeaan nimeen.

Oma lukunsa ovat ulkosuomalaiset tutut, joita en ole livenä tavannut (paitsi Katan, jonka tarinat Kölnistä ovat nykyään lukun takana!). Jo vuosia olen seurannut Maurelitan ja Ruun juttuja ja välillä melkein unohdan, etten ole kasvokkain heitä tavannut, niin tosia ovat pitkät nettisuhteet!

Suurimmaksi osaksi kohtaamiset ovat tuottanut minulle pyyteetöntä iloa, mutta joukkoon on toki mahtunut myös ihan hyödyllisiä kontakteja (mikä EI tarkoita, että näihin henkilöihin tutustuminen olisi ollut jotenkin vähemmän ilahduttavaa. Heillä vain on sellainen tuplarooli, että huvi ja hyöty yhdistyvät!). Helenan ansiosta saimme aikoinaan opetusministeri Sari Sarkomaan vierailulle oppilaitokseemme. Tuon tapaamisen aikana apulaisrehtori Teemu Kokko kertoi opetusministerille, että HAAGA-HELIA joutuu palkkaamaan keväisin liudan ylimääräistä henkilökuntaa käsittelemään ulkomaisten (lähinnä nigerialaisten) hakijoiden tulvaa. Kansainvälisen yhteisvalinnan pelisääntöihin tuli tuon jälkeen muutoksia. Vaikka tuossa aiemmin sanailin kriittisesti ammatillisesta verkkoidentiteetistä, en voi vähätellä sitä, miten paljon olen työssäni pystynyt kehittymään lukemalla ja tapaamalla Tuijaa, Annea ja Tarmoa.

***

Näin siis syntyi, kasvoi ja kuihtui yksi blogi. Kerran jo kirjoitin Jevtusenkoa lainaten: Äidit lähtevät pois meidän luotamme hiljaa, varpaillaan…he menevät hitaasti, oudosti, lyhyin askelin pitkin vuosien askelmia. Ei tämä blogi silloin vielä loppunut, ei pamahtaen, ei vingahtaen. Hidas, hiipuva loppu saataa hyvinkin olla edessä, mutta sitä odotellessa vastaanottaisin mieluusti kommenttikuulumisia teiltä kaikilta vuosien varrella tapaamiltani!!