Nutturafeministin mökkihuussipuuhailut

Tämän päivän Hesarissa Jarmo Aaltonen machoilee huussihommista ja kirjoittaa:

”Todellinen tasa-arvo mitataan silloin, kun ottaa vaimon kanssa puheeksi perimmäisen kysymyksen, huussin tyhjennyksen. En tunne yhtään naista, joka tässä puuhassa vaatisi pää punaisena töiden tasapuolista jakamista sukupuolten kesken.”

Jarmo, sinulla on suppea tuttavapiiri! Ei sillä, että olisin pää punaisena joutunut taistelemaan oikeudestani huussin tyhjentämiseen, Gorba on taistelutta antanut minun hoitaa homman menestyksellisesti jo vuosikymmenien ajan.

Perikunnan mökin huussiratkaisu oli edellisen sukupolven miehen kehittämä. Juuri sellainen Jarmon kuvaama hirvitys, jossa kaikki tavara lillui oksettavasti samassa saavissa. Helppo se oli miesten mokomaa kestää, kun joutuivat koppiin asti asialle huomattavasti naisia harvemmin, sillä miehen anatomia on rakennettu erinomaisesti puskapissailuun soveltuvaksi. Minusta ratkaisu oli niin kuvottava, että jotain piti tehdä.

Päädyin seuraavaan rakenteeseen:

• pohjalla on laakea muovilaatikko, jossa on kuiviketta (kuivikekokeiluista lisää tuonnempana) ja kaksi tiiliskiveä
• päällä muoviastia, jossa on pohjassa reikiä
• reiän peittona tiivis styroksinen istuin
• alakerrassa kunnollinen tuuletus mustan muoviputken avulla

Näin yksinkertainen kohennustoimi paransi vessaviihtyvyyttä oleellisesti ja teki tyhjennyspuuhasta varsin siedettävän. Joku voi ihmetellä, miksi tungen tiiliä huussinpohjaan. Asettelen ylimmän, reiällisen astian tiilien varaan, niin että sen ja laakean pohjalaatikon väliin jää ilmatila. Silloin päällimmäisen pytyn nesteet pääsevät kunnolla lorisemaan reikien kautta pohja-astiaan, mistä ne osittain haihtuvat ilmanvaihdon ansiosta, osittain imeytyvät kuivikkeeseen.

Kuivikkeena olen kokeillut vähän kaikkea: puuvajan maalattialta kaavittua kaarnasilppua, pöllien katkonnasta talteen kerättyä moottorisahanpurua, jotain kaupasta ostettua vessaturvetta ja suosta nostettua pehkua. Helpoin ja tehokkain on minusta ollut astian pohjalle levitetty rahkasammal. Tämä tietysti edellyttää tonttia, jolla rahkasammalta kasvaa valtoimenaan (silloin tällöin olen törmännyt näkemyksiin, ettei mitään sammalta sovi irrottaa, koska: ”Sammal kasvaa niin hitaasti, että sille pitää antaa kasvurauha.” Uskon, että tuossa on kysymys väärinkäsityksestä, se on jäkälä, joka kasvaa hitaasti. Sammalta syntyy ihan silmissä, voit vaikka kokeeksi kaataa piimää kalliolle ja katsoa kauanko kestää, että paikka alkaa vihertää.)

Varsinainen tyhjennyshomma hoituu niin, että kippaan pönttöjen sisällöt kompostikekoon (en siis kaiva maahan), ripottelen möykyn päälle kaarnasilppua ja sahanpurua ja maisemoin homman peittämällä kaiken sananjalan lehdillä (viimemainitulla ei ole mitään varsinaista merkitystä, kunhan olen sellaisen tavan ottanut!). Jostain luin, että tyhjennys kannattaa ajoittaa kevääseen, jolloin satsi on ehtinyt esikompostoitua pöntössä talven yli ja on hajuttomampaa kuin tuoreeltaan. Tähän pyrin, mutta käytännössä joinain kesinä on tarpeen tehdä välityhjennyksiä, sillä käyttämieni säiliöitten vetoisuus on melko pieni, kun en halua, että joudun nostelemaan sikapainavia paskalaareja.

Näin se on sujunut jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta nyt on edessä muutos. Minun kompostikekoni ei täytä tulevia määräyksiä: ei ole elukan menon estävää pohjaa ja reunoja (kutsutaanko muuten reunatonta kekoa tunkioksi silloinkin, kun maatuminen tapahtuu hapekkaasti, ei mätänemällä?) . Nykyistä läjää on helppo kääntää ja pöyhiä, jotta satsi saa ilmaa. Tulevan kompostin rakenne mietityttää. Ainakin pitäisi olla avattava portti päädyssä, että pääsee kävelemään sisään kippaamaan pytyt ja kääntämään kasaa. Joku muovikompostoritsydeemi hirvittää jo ajatuksena: pitäisi nostella saaveja korkealle, että saisi kaadettua sisällön säiliön uumeniin ja kääntämisen sijaan pitäisi tyytyä hämmentelemään sisältöä jollain kepillä.

Ehkä tässä käy niin, että Biolan tulee tällekin mökille. Lankomies jo vuosia sitten hankki sellaisen toiselle mökille. Sen jälkeen en ole osannut siellä omatoimisesti huussihuollosta vastata.  Nämä toisen mökin pytyt osaan kipata ja huuhdella ja homma hoituu vartissa. Biolanin kompostikäymälän tyhjennys (lapio ja kottikärryt) ja nestekanisterin tyhjennys (kanisteri näyttää kuvassa todella isolta ja painavalta) vaikuttaa voimaa vaativalta miestentyöltä. Videolla näytetään, miten nesteenerotusritilän voi huuhdella, mutta mitens niitten muitten osien putsaaminen? Pahaa pelkään, että minustakin lopulta tulee Jarmon kavahtama feministi, joka ei osallistu huussin tyhjennykseen. Syytän siitä jätelakia.

PS Kotiini tuli sisävessa, kun olin 4-vuotias. Monien kavereitteni kotona oli vielä pitkään ulkohuussi. Jotkut kutsuivat sitä pikkulaksi. Minusta se oli ihan tyhmä sana. Tiedoksi Jarmolle: olen edelleen sitä mieltä, että pikkula on sievistelevä ja epämiehekäs ilmaisu.

Mojoa ja mustikoita

Ystävä kävi Kanarialla ja toi tuliaisiksi mausteseosta. Jonain jouluna työnantajan lahjapaketissa oli oliiviöljyä. Kaapista löytyi balsamicoa. Enää tarvittiin kala, sillä paketissa luvattiin, että edellä mainituista aineksista syntyy kalakastiketta. Gorba on konservatiivi ja söi oman annoksensa mieluummin keittona, mutta minä päätin kokeilla uunikalaa uuden kastikkeen kera.

Ongelmani on, etten ole koskaan ollut Kanarialla, joten minulla ei ole mitään mielikuvaa, millaista kastikkeen kuuluisi olla. Summassa sotkin vettä, öljyä, etikkaa ja mausteseosta ja holahutin tuotoksen kalan päälle. Hyvää oli. Paitsi että valkosipulin maku tarttui suuhun niin, että jälkkäriksi syöty mustikkapiirakka maistui hiukan oudolta.

PS Mustikat poimin Olarista koirapuistoa vastapäätä olevasta metsiköstä (en ihan polun vierestä, jottei lisämausteena olisi koiranpissaa). Ei todellakaan ole tarpeen lähteä Nuuksioon asti, jos tahtoo poimia kaupunkilaismustikoita (vrt. Hesarin vinkki)!

Onko pakko?

…kysyttiin Kodin Kuvalehdessä. Noitten vakiopakkojen, jäikö hella tai silitysrauta päälle, lisäksi minulla on yksi pakkomielle ylitse muiden: kahvipensaani on pysyttävä hengissä! Ja just nyt näyttää hiukka huonolta.

Sain pikkuruisen kahvintaimen ensimmäisen Vespa-ryhmän Juhalta toukokuussa 2008. Ihan pian tuon jälkeen Spögen jalasta löydettiin epäilyttävä luutuumori, joka lopulta paljastui kondroblastoomaksi (joka leikattiin, mistä toivuttiin). Sen hermojaraastavan kesän aikana kehitin älyttömän pakkomielteen, että pojalla on kaikki hyvin niin kauan kuin kahvipensas voi hyvin. En ole mikään viherpeukalo, kotini kukkaloistosta vastaavat kaksi pääsiäiskaktusta, neljä vanhapoikaa ja yksi liuska-aralia tämän kahvipensaan lisäksi, joten laitoin kaiken tarmoni ja energiani kahvivauvan hengissä pitämiseen.

Tammikuussa 2010 lähdin neljäksi päiväksi Turkuun lähijaksolle ja opetusharjoitteluja seuraamaan. Sinä aikana kahvipensas ehti kuivahtaa ja pudotti liki kaikki lehtensä. Vain kaksi vaivaista jäi jäljelle. Spögöjen kanssa onnistuimme tekohengittämään kasvin kuntoon ja vuosien saatossa siitä kasvoi melko terhakka pikku pensas.

Tänä kesänä kahvipensas on taas alkanut kärsiä! Olen yrittänyt kastella sitä säännöllisesti. Tarjota valoa, mutta silti suojata suoralta auringonpaisteelta. Laittaa purkkiin tuoretta multaa. Tökätä joukkoon jopa  Substral-tikun. Silti kasvi roikottaa lehtiään alakuloisesti ja muutamissa lehdissä on isoja, kuivia, ruskeita laikkuja. Koska minulla on se pakkomielle (että tämä kasvi suojaa kasvaimien leviämiseltä – poikaa kesällä 2008, minua kesällä 2010), haluaisin hirmuisen mielelläni kuulla osaavammilta viherihmisiltä hoitovinkkejä! Kiitos!

”Isoin riski on, että kaikki on keskisävyä, kunnollista ja varmaa”…

…kirjoittaa siskontyttöni Linda Liukas Olivian blogissaan. Siihen minun oli tarkoitus tarttua jo aikapäiviä sitten, mutta ei  tämä blogaaminen kylmiltään niin helppoa ole! Periaatteessahan toki olen täysillä elämisen ja yrittämisen kannalla enkä kaipaa varmistelevaa nysväämistä. Ja nuorena jos milloin pitää olla intoa ja uskoa, kyllä sitä kerkiää kyynistyä keski-ikäisenä. Jäin kuitenkin miettimään Lindan blogissa kommentoineen Pionin ajatusta. Onko niin, että lapsi kaipaa kunnollista ja varmaa lapsuutta voidakseen kasvaa Lindan hehkuttamaksi itseensä luottavaksi, riskejä kaihtamattomaksi aikuiseksi?  Antaako ehjä beessi lapsuus paremmat lähtökohdat värikkääseen aikuisuuteen kuin säröilevä oranssi lapsuus?

Tämän syvällisemmäksi en tänään kykene heittäytymään, vaan kerron sen sijaan omasta keskisävyjen, kunnollisuuden ja varmuuden välttelystäni: Chie Miharan kengistä. Keväällä 2008 löysin tuon kenkämerkin Fredrikinkadun Tizzianasta, kun päätin törsätä päivärahat ostamalla kengät, joista ikuisesti muistaisin Turun toteutuksen 2007 opiskelijat (heiltä saadussa opettajaopettajan kevättodistuksessa oli arvosananani kenkämuodin kohdalla erikoinen, siitä syntyi kenkämuistoajatus).

Ensimmäiset Chie Miharani ovat kuvassa oikealla. Niiden vieressä keskellä viime vuoden luottokenkäni. Korot auttavat kummasti hankalissa tilanteissa selviytymisessä ja tuhannenkirjava väritys on sopivan ilkikurinen häätämään pönötysmielikuvan. Siksi en millään malttanut olla hankkimatta edellisten kaveriksi nettialesta noita vasemman reunan pitsisöpöläisiä, vaikka jo tilatessani tiesin, että koko on puoli numeroa liian iso. Kai sen jollain geelitsydeemillä saa fyllatuksi?

Chie Miharan kenkien lesti on erinomainen: sopivan leveä räpyläjaloilleni ja korkean koron ja piilossa olevan korokkeen suhde niin hyvin tasapainossa, että näillä kestää kävellä koko päivän. Kengissä on kauttaaltaan nahkavuori ja ulkopohjakin on nahkaa, lukuun ottamatta pitoa parantavaa ja tärinää vaimentavaa kumiseikkaa päkiän alla. Nyt tiedän lisäksi, että nettikauppa toimii hienosti. Tilasin kengät myöhään torstaina ja UPS tiputti ne kotiovelleni maanantaina kymmenen paikkeilla. Kaupassa voi maksaa luottokortilla (Visa & Mastercard) tai nettipankissa (jolloin kuvaruutukaappaus maksusta pitää lähettää sähköpostilla).

Tähän on tultu: suvun nuoret hääräävät startuppareina maailmanparannuspuuhissa, mutta vanharouva välttää beessiä elämää kuluttamalla! Ei varsinaisesti aihetta ylpeilyyn!