Mietin, milloin tunsin samanlaista epämääräistä ahdistusta. Se oli syyskuun yhdennentoista päivän jälkitunnelmissa!
Näin sanoi ystäväni 10.3.2020. Hän oli synnyttänyt esikoisensa kesällä 2001 ja asui perheineen Kaliforniassa. Kodin lähellä oli lentokenttä, ja nousevien ja laskeutuvien lentokoneiden jylinästä oli ehtinyt tulla osa kodin äänimaisemaa. Syyskuussa tuli täysi hiljaisuus. Lennot oli peruutettu, maa pidätti hengitystään.
Minun on helppo samaistua noihin pienen vauvan äidin tunteisiin. Oma hengitykseni salpautui samalla tavalla 26.4.1986. Tai oikeastaan pari päivää myöhemmin, kun me Savonlinnan sairaalan juuri synnyttäneet äidit kokoonnuimme televisiohuoneeseen katsomaan Tsernobylin ydinvoimalan savuavia raunioita. Koko sen kesän olin kohmeessa. Vaikka luonto puhkesi ympärillä kauneuteensa, olivat värit himmenneet, kun mielessä myllersi päällimmäisenä tuntematon uhka. Se ei maistunut miltään. Sitä ei voinut nähdä. Silti paha oli läsnä.
Miltä tuntuu olla pienten lasten vanhempi nyt, maaliskuussa 2020? Katson kuvia poikani perheestä metsäretkellä. Kaksivuotias nousee tomerana ja luottavaisena, itseensä uskoen ylös sammalen peittämää kalliota. Taustalla yksivuotias nauraa isänsä sylissä. Mutta aivan kuten huhtikuussa 1986 ja syyskuussa 2001, ympärillä on uhka. Silloin maailma pelastui, entä nyt?
Selitys otsikolle: näin lapsena elokuvan, jossa maapallon viimeiset hengissä olevat ihmiset odottivat Australiassa, milloin ydinlaskeuma saavuttaa heidätkin. Jostain tuli katkonaista sähkötystä. Olisiko sittenkin mahdollista, että muuallakin oli vielä elämää? Ei siellä ketään ollut, vain tuulen näppäimillä pyörittämä tyhjä pullo. Tuon elokuvan painostava tunnelma teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kun nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin kökötän kotonani odottamassa tulevien viikkojen tuhoja, tuo painostava tunne hiipii välillä varkain. Vaikka kuinka ymmärrän, että elämä lopulta voittaa, tiedän samalla, että kaikki eivät selviä. Ja kestää vuosia ennen kuin ihmiskunta on taas noussut jaloilleen.
Sun äitis 