Minä myös otin pikkasen henkilökohtaisesti

Hei, Jaana!

Olen parasta aikaa itkuinen. Masentuneeksi en sentään itseäni kuvaisi. Mieleni apeus ei ymmärtääkseni johdu sosiaalisen median maailmoissa roikkumisesta. Mielipahaani ei toisaalta helpota käsillä tekeminen. Eheyttävää vaikutusta ei ole ollut edes sillä, että olen parina päivänä tomerin käsin tarttunut siivousvälineisiin (aikomuksenani saada kämppä raivatuksi ennen Spögöjen valmistujaisia). Tämän itkuvirren taustalla ovat ihan fyysisluontoiset sosiaaliset verkostot. Tai oikeastaan tuo yksi lihallinen ydinsuhde. Ja nyt, kuten aiemmissa vastaavissa tapauksissa, olen älyttömän onnellinen, että minulla on virtuaaliystävystö, jonka avulla tuota pikaa tokenen tolkkuihini.

Hyvä Jaana, ihmettelen, millä oikeudella vähättelet minun ystävyyssuhteitteni merkittävyyttä. Ilman sosiaalista mediaa en olisi oppinut tuntemaan monia erittäin läheisiksi kokemiani ihmisiä. Osan heistä olen tavannut kasvokkain, osaa en. Monia olen halannut tavatessani. Nähtävästi aivoni ovat mediavälitteisissä suhteissa riekkuessani näivettyneet jo niin paljon, etten edes osaa tajuta, miten sosiaalisen median käyttö voisi vaikuttaa haitallisesti aivojen rakenteseen.

En itse ole kovin käsillä tekeväinen, joten minun kohdallani kärjistely sosiaalisen median käyttäjä vastakohtanaan käsillä tekijä vielä voikin toimia. Muthei, blogimaailma (vai eikö blogeja lasketa sosiaaliseksi medikasi?) on pulollaan neulovia, virkkaavia, massaavia, tilkkutäkkeileviä, korttiaskartelevia, kakkuaskartelevia jne. tyyppejä. Ei aktiivisuus sosiaalisessa mediassa automaattisesti merkitse, että ihminen on kädetön arjessaan.

Ja mikä muka takaisi, että sosiaalisesta mediasta vapautuva aikani menisi joihinkiin aivojen kannalta parempiin tarkoituksiin? Voihan olla, että alkaisin taas katsella televisiota ja rupeaisin lukemaan naistenlehtiä, puuhia, jotka viime vuosina ovat kutistuneet ihan olemattomiin. Vai onko kiiltävältä paperilta lukeminen jotenkin autuaampaa kuin putkelta lukeminen?

Fyysiset yhteyteni läheisiin ihmisiin vähenivät jo paljon ennen kuin kuulin mitään sosiaalisesta mediasta. Syynä olivat fyysiset etäisyydet. Äitini eläessä, kohta kolmekymmentä vuotta sitten, olivat perheen sisäiset puhelinkulumme yli 1 500 mk (äiti, isä, veli ja me kolme sisarta). En tajua, miksi lankapuhelimeen puhuminen olisi jotenkin jalompaa ja ihmiskunnan tulevaisuuden paremmin säilyttävää kuin skypettely?

Voit tietysti ajatella, että parisuhteeni hetkittäinen tahmaaminen on seurausta sosiaaliseen mediaan syytämästäni ajasta. Että olisin onnellisempi ja tasapainoisempi, jos viettäisin nuo tunnit Gorba käsissäni. Hiukka enempi lähikontaktia voisi tosiaan kummasti priskata päätä. Siinä toivossa minun ei silti kannata hylätä blogeja, sillä Gorba menee kahdeksalta nukkumaan, luin minä illalla blogeja tai en. (Alan salaa epäillä, että seuraavaksi kuulen tutkimusten osoittavan, että aamulla aikaisin herääminen on aivoille parempaa kuin illalla valvominen.)

***

Minäkin katselin Voimalan. Annen, Mediksen ja Virven lailla olin aika hämmentynyt Jaana Venkulan kommenteista. Edit 26.5. Myös Tarmo kirjoittaa Voimalasta.

Ei hän ehkä sanonut, ettei kukaan sosiaalisessa mediassa pyörivä tee mitään käsillään, ja siitä hyvästä heidän kaikkien aivot muhjuuntuvat (hän sanoikin kenties, että käsillä tekemättömyys tai ylipäätään vähäinen kropallisuus uhkaa aivoja, ja tällainen tilanne voi olla edessä, jos ihminen ainoastaan notkuu netissä näpyttelemässä eikä tee juttuja oikeasti). Mut kun ohjelmaa kuunteli itteensä ottavalla mielellä (ja minähän kuuntelin), niin sellaisenkin vaikutelman saattoi saada.

Ehkei Venkula liioin halunnut viestiä, että kaikki sosiaalisessa mediassa solmitut suhteet ovat huonompia kuin reaalimaailmassa syntynsä saaneet. Mutta siltä se kuulosti. Olen luonut sosiaalisessa mediassa niin yksityiselämäni kuin ammattini kannalta korvaamattoman merkittäviä suhteita – hyvänen aika, saatan jopa päätyä nettituttuni anopiksi! Kukaan älköön noita suhteita vähätelkö.

Kuvittelinko senkin, että Venkulasta sosiaalinen media aiheuttaa masennusta? Oma kokemukseni on, että moni masentunut saa netin vertaisyhteisöistä tukea, jota vaille muuten kokonaan jäisi.

Aikoinaan Blogipersoonablogiin blogaajia listatessani hämmästyin, kun monet minulle blogeissaan ekstrovertteinä tutuiksi tulleet ilmoittivat persoonallisuustyypikseen introvertin. Voimalassa yhtenä haastateltavana ollut Mika Tuomola puhui minusta just samasta sanoessaan, että monille reaalimaailmassa aroille ihmisille sosiaalisen median yhteisöt voivat olla voimaannuttavia paikkoja. Kun niissä kokee tulevansa kuulluksi ja hyväksytyksi, uskaltaa kenties kotinurkillakin tulla rohkeammin ulos muiden joukkoon. Myös Tuijan kommentissa – kaikkien ihmisten työ ja arki eivät ole antoisia ja henkisesti rikastavia, ja silloin on kyllä aika kiva olla välillä menestyvä laivueen päällikkö virtuaalimaailmassa – puhuttiin mielestäni virtuaaliyhteisöissä voimaantumisen mahdollisuudesta.

Myös ohjelmassa esiintynyt nuori tulevaisuudentutkija, Jarno, teki minuun huomattavasti kiihkottomamman, sovittelevamman ja laaja-alaiseman vaikutuksen kuin Jaana Venkula. Olenkohan jotenkin asenteellinen?

PS Siinä kyllä olen Jaanan Venkulan kanssa samaa mieltä, että sähköposti on viestintävälineenä ihan toivoton. Oma ratkaisuni gradunteko-ohjeiden tulvasta selviämiseen olisi ollut graduohjauksen organisoiminen pienryhmissä jollain alustalla. Siinä ohjeet olisivat kohdanneet kerralla useamman lukijan (tuoreemmin ja henkilökohtaisemmin kuin sähköpostiviestiä copypastaamalla), mutta mikä vieläkin tärkeämpää, mukaan olisi saatu vertaisryhmän tuki (esim. Turun opettajankoulutuspalautteissa pienryhmän tuki oli se juttu, joka sai korkeimmat pisteet ja eniten kiittävää avointa palauteta).

Muuten: miten pitäisi suhtautua opettajaan, jolle oma luova työ on niin paljon arvokkaampaa kuin opiskelijoiden ohjaaminen, että hän sulkee sähköpostinsa, ettei tulisi häirityksi?