Näin sanoi ystäväni 10.3.2020. Hän oli synnyttänyt esikoisensa kesällä 2001 ja asui perheineen Kaliforniassa. Kodin lähellä oli lentokenttä, ja nousevien ja laskeutuvien lentokoneiden jylinästä oli ehtinyt tulla osa kodin äänimaisemaa. Syyskuussa tuli täysi hiljaisuus. Lennot oli peruutettu, maa pidätti hengitystään.
Minun on helppo samaistua noihin pienen vauvan äidin tunteisiin. Oma hengitykseni salpautui samalla tavalla 26.4.1986. Tai oikeastaan pari päivää myöhemmin, kun me Savonlinnan sairaalan juuri synnyttäneet äidit kokoonnuimme televisiohuoneeseen katsomaan Tsernobylin ydinvoimalan savuavia raunioita. Koko sen kesän olin kohmeessa. Vaikka luonto puhkesi ympärillä kauneuteensa, olivat värit himmenneet, kun mielessä myllersi päällimmäisenä tuntematon uhka. Se ei maistunut miltään. Sitä ei voinut nähdä. Silti paha oli läsnä.
Miltä tuntuu olla pienten lasten vanhempi nyt, maaliskuussa 2020? Katson kuvia poikani perheestä metsäretkellä. Kaksivuotias nousee tomerana ja luottavaisena, itseensä uskoen ylös sammalen peittämää kalliota. Taustalla yksivuotias nauraa isänsä sylissä. Mutta aivan kuten huhtikuussa 1986 ja syyskuussa 2001, ympärillä on uhka. Silloin maailma pelastui, entä nyt?
Selitys otsikolle: näin lapsena elokuvan, jossa maapallon viimeiset hengissä olevat ihmiset odottivat Australiassa, milloin ydinlaskeuma saavuttaa heidätkin. Jostain tuli katkonaista sähkötystä. Olisiko sittenkin mahdollista, että muuallakin oli vielä elämää? Ei siellä ketään ollut, vain tuulen näppäimillä pyörittämä tyhjä pullo. Tuon elokuvan painostava tunnelma teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kun nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin kökötän kotonani odottamassa tulevien viikkojen tuhoja, tuo painostava tunne hiipii välillä varkain. Vaikka kuinka ymmärrän, että elämä lopulta voittaa, tiedän samalla, että kaikki eivät selviä. Ja kestää vuosia ennen kuin ihmiskunta on taas noussut jaloilleen.
80-luvun lopulla risteilimme useana syksynä anopin ja yksösvahdin* kanssa Finjetillä Travemündeen. 90-luvun laman aikaan perhelomailimme kansipaikoilla Vaasasta Sundsvalliin tai Georg Otsilla Helsingistä Tallinnaan. Halvalla pääsi, kun pakkasin mukaan omat eväät. Poikieni lapsuusmuistoihin laivamatkat jättivät niin syvän jäljen, että he halusivat juhlistaa 60-vuotispäivääni perheen yhteisellä risteilyllä. Tällä kertaa kuitenkin hiukan kotivesiä kauempana. Koko 11 hengen seurueemme (minä + Gorba**, pojat puolisoineen sekä JCP***:n bonuslapsi) suuntasi siksi Roomaan, josta Jewel of the Seas starttasi itäisen Välimeren risteilylle 10.7. Liput hankittiin Risteilykeskuksesta matkamessujen spessualennuksella. Seitsemän päivän risteily merinäkymähytissä maksoi ruokineen ja pakollisine tippeineen inauksen alle 600 euroa. Hyttiin mahtui parisängyn lisäksi pieni sohva, riittävästi kaappitilaa ja hyvin suunniteltu peilipöytä. Parveketta ja lisätilaa emme kaivanneet, sillä hytissä tuli vietettyä lopulta aika vähän aikaa. Kannella 4 oli hyvä olla sikäli, ettei alhaalla yhtään keikuttanut ja aulabaari oli lähellä, samoin aamiaisravintola.
Ihan kiva reissu: säilyimme sovussa ja jokaiselle oli riittävästi kykyjensä mukaista tekemistä. Gorba liikkuu nykyään kävelysauvojen kera eikä poistunut laivalta yhdessäkään satamassa. Minä kävin pikaisesti maissa Santorinilla ja Ateenassa, nuoret vierailivat myös Kusadasissa (jonka lähellä ovat Efesoksen rauniot) ja rannalla Haniassa.
Lomaan liittyi viime vuosien pisin netitön aikani! Laivalla satelliittiyhteys olisi maksanut $15 päivä, mikä ei sinänsä olisi ollut kohtuuton hinta, jos yhteys olisi ollut kunnollinen, mutkun ei ollut (miniäke hankki yhteyden toisena meripäivänä, kun nettittömyystuska kävi kestämättömäksi, siksi tiedän, että oli hiiiiiidas!). Tietokatveessa kuulin Nizzan ja Turkin tapahtumista vasta viiveellä (koska tämä on kepeä lomapostaus, ei näistä sen enempää. Paitsi että kyllä opettajana kovasti mietin kollegoiden kohtaloa Turkissa! Just kesäkuussa oli yksi turkkilainen delegaatio työpaikallani, ja esittelimme suomalaista ammatillista opettajankoulutusta ja kartoitimme yhteistyömahdollisuuksia. Hyvästit sille!).
Takaisin lomahömppään: missä sinä olit, kun kuulit ensi kerran Pokemon Gosta? Minä olin roomalaisessa puistossa. Risteilyn aikaisesta tietokatkoksesta johtui, ettemme ollenkaan olleet altistuneet asialle. Siinä sitten istuimme puistossa, ja Gorba alkoi ihmetellä oudosti liikehtiviä ihmisiä, joita lasikopissa istunut puistovahti välillä nousi hätistelemään pillillä vislaamalla. Yhdeltä ohikulkijalta kysyimme, mitä ihmettä oikein puuhaatte, ja hän näytti kuvaa pyydystämästään Pokemonista.
Kotiin tultuani asensin itselleni pelin 19.7. Nyt olen kävellyt tasolle 16. Kertaakaan en ole käynyt salilla, en tosielämässä enkä Pokemon Gossa. Ensin Poke-lysti näytti tyssäävän lyhyeen, kun reppuni tuli täyteen (minulla on kilometrin kauppamatkan varrella 6 stoppia, joista voi ohi mennessään helistellä tavaraa. Lisäksi kävelen joka päivä sen verran, että Polar Flow näyttää 100%, ja kummasti kävely on viime viikkoina suuntautunut mestoille, joista löytyy Pokestop). Pallojen sijasta reppuun alkoi kertyä gym-tappeluja kaihtavalle tarpeetonta sälää, kuten erilaisia elvyttäviä suihkeita. Kesti silti aikansa ennen kuin uskalsin surutta heittää niitä roskiin (olisin uskaltanut aikaisemmin, jos olisin jostain kuullut, että roskiksen klikkaaminen ei tyhjennä koko suihkesatsia, vaan sieltä voi valita, montako heittää pois).
Seuraavaksi tila loppui pokesäiliöstä. Taas meni tovi, ennen kuin hogasin ruveta transformeeraamaan turhia ötököitä professorille, jotta tilaa vapautuisi. Nyt minulla on tallessa vain yksi laatuaan. Paitsi Pidgyjä on läjä, samoin Weedyjä. Niiden evolvaaminen vaati vain vähän karkkia, mutta kartuttaa kokemuspisteitä siinä kuin isompien vonkaleiden evolvaaminenkin. Parhaimmillani olen munien hautojana. Yhteensä olen mittarin mukaan kävellyt yli 50 km Pokemon Go päällä. Harmi, että 10 km munia on osunut kohdalle vai yksi, turhauttavaa jatkuvasti vaihtaa 2 km munia kypsymään!
50 km ei kerro läheskään koko totuutta 19.7. jälkeen kävelemistäni kilometreistä, sillä olen myös kykkinyt mustikassa ja hamstrannut vadelmia. Ostin nimittäin synttärilahjarahoilla mehumaijan! PA****:n katse oli merkitsevä kuin Karjakolla, kun hän kuuli ostoksestani.
– Ai, olet tullut mehuntekoikään!
Ehkä niin. Hyvä ikä. Hyvä kesä muutenkin: ensimmäistä kertaa sitten kesän 2008 on ollut vapaus olla lukematta ja kirjoittamatta jotain tutkimukseen liittyvää!
Jos eksyit tänne sattumalta etkä tiedä, keihin tarinassani viittaan, tässä tietoja blogini vuosien takaisista vakihenkilöistä
* yksösvahti = kaksi vanhinta poikaamme, jotka kulkivat tässä blogissa nimillä PA ja JCP
** Gorba = mieheni, neljän poikani isä
*** JCP = Junior Content Provider, nimi, jolla PA blogatessaan kutsui veljeään
**** PA = vanhin poikani, joka aikoinaan blogasi tuolla nimellä
Lisäksi matkalla olivat mukana Spöget, eli kaksosvahti. Nuorimmat poikamme olivat blogin kulta-aikoina kymmenen vuotta sitten kekseliäitä pikkusällejä, nyt parisuhteessa eläviä insinöörejä!
Sen siitä saa, kun ei kuukausiin piipahda blogissaan, kaikki on hukassa! Kesti tovin, ennen kuin löysin tämän perinteisen kirjoitusluukun, kun ensimmäiseksi oli tarjolla kaiken maailman typistettyjä versioita, joissa esim. olisi voinut lisätä tekstin ja kuvan, muttei samaan postaukseen videota, tai sitten olisi voinut lisätä videon ja vähän seliseliä, muttei kunnon merkintää. Ei sillä, että aikoisin jotain suurisuuntaista multimeditatiivista jakaa, mutta periaatteessa kuitenkin olisi kiva kirjoitella sellaisessa ympäristössä, jossa vapausasteet ovat olemassa, jos medianlisäämishimo yllättää.
Asiaan! Poikani Kaizu, toinen Spögeistä siis, on jo pitkään puhunut, että olispas se metkaa, jos joku väsäisi sellaisen sovelluksen, jossa voisi valita jonkin paikan Helsingistä ja sitten voisi katsella tuota samaa paikkaa eri vuosikymmenillä. Nyt hän sitten oli löytänyt Helsinki ilmakuvina 1943–2012 -sivuston, jolla pääsee aikamatkalle, ja eilen leikimme varmaan kolme tuntia katselemalla perhehistoriallisesti merkittävien kohteiden muuntumista aikojen saatossa.
Koska Kukkis on joskus Blogistanian aamunkajossa kutsunut minut kirjoittajaksi Muistojen Helsinki -blogiin, ajattelin nyt viiden vuoden viiveellä korjata tilanteen ja kirjoittaa muiston 60-luvun Herttoniemestä, kun on oikein kuvaevidenssiä tarinaa tukemassa. Tarinan tapahtumat sijoittuvat näihin maisemiin:
Syksyn mittaan minulla on ollut silloin tällöin polte kirjoittaa postaus, mutta sitten ei ole muka ollutkaan aikaa. Nyt sattui tapaus, joka aikapulasta huolimatta sai padon aukeamaan. En vieläkään kirjoita paneutunutta pohdintaa sosionomikoulutuksen soveltuvuudesta sosiaalityöntekijän ammattiin pätevöittämiseen (olen puolesta). En liioin kerro huikein kuvin siitä, miten kapusin Ventspilsissä kahdeksan sentin korkokengillä halkaisijaltaan 32-metriseen radioteleskooppiin. Hyvästijättö vuosimallia -82 olevalle, alkujaan valkealle avolavamersullemme jää niin ikään jättämättä tällä erää (sen voin sanoa, että Espoon ilma on puhdasta, jos jotain voi päätellä siitä, miten paksu kerros jäkälää ehtii kuudessa vuodessa kasvaa auton katolle). Sen sijaan kerron äsken saamastani puhelinsoitosta.
Minulla on tapana, Gorban kauhuksi, tilata yhtä naistenlehteä kerrallaan. Se on vuoronperään pruukannut olla Kodin Kuvalehti tai Me Naiset. Nyt on taas meneillään se vaihe, että olen totaalisesti kyllästynyt Kodin Kuvalehteen, joten olen taipuvainen tarttumaan Me Naisiin, jos joku sitä minulle kaupittelee. Näin tapahtui hetki sitten. Puhelinmyyjätäti aloitti kertomalla, että minulla on niin valtavasti kertyneitä pisteitä, että kustantaja haluaa tarjota ihan ilmaiseksi Me Naiset. Sanoin olevani periaatteessa kiinnostunut ja pyysin hyppäämään yli myyntilevyn perustelut sille, miksi minun kannattaa tutustua juuri Me Naiset -lehteen ja mennä suoraan asiaan: paljonko tilaus maksaisi sen jälkeen, kun olisin saanut ilmaiset 7 kk. Hän jatkoi valmiin tekstin lukemista: ”tilaajalahjana saatte lisäksi makeanveden korusetin…” Keskeytin sanomalla, etten nyt ehdi kuunnella koko levyä, kerro, mitä tilaus maksaa. Täti jatkoi sitkeästi: ”Nyt varmaan mietitte, mikä ehto näin anteliaaseen tarjoukseen liittyy.” Minä siihen, että jollet heti hyppää levyllä siihen kohtaan, jossa kerrotaan tilauksen hinta, katkaisen puhelun, vaikka haluaisin tilata. Täti luki lapultaan seuraavan rivin. Suljin puhelimen.
En tiedä minkä puhelinmyyntifirman palveluksessä kyseinen myyjä on. En tiedä, johtuiko hänen jääräpäinen valmiissa tekstissä pitäytymisensä ammattitaidottomuudesta vai siitä, että firma kieltää improvisoinnin ja määrää, että koko litania on luettava. Sen tiedän, että noin toimien hän menetti varman tilauksen. Sääli!
Niin Gorballa oli tapana sanoa ja viitata viikkoon numero 33, siihen elokuun puolivälin paikkeille. Tuo viikko oli vuodesta toiseen tuotannollisissa yrityksissä kiivasta aikaa, kun kesälomien jälkeen oli saatu täysi höökä päälle.
Vuonna 1979 sanonta ei vielä ollut pesiytynyt perheeseeni, eikä elokuussa vielä ollut perhettäkään. Oli kyllä ollut puhetta, että 4.8. voisi olla hyvä päivä, kun omat vanhempani viettivät hopeahäitään 1.8. ja appivanhemmat 7.8. Ei siitä kuitenkaan mitään tullut, koska siinä viikonvaihteessa oli jotkut SM-kisat, joihin Gorba* meni Ykän varttitonnariin gastiksi. Repivät spinnunsa jo torstain lähdössä ja keskeyttivät, joten olisi se lauantai lopulta ollut joutilaana, mutta siihen mennessä oli ehditty sopia muusta.
15.9. oli lauantai myös kolmekymmentäkolme vuotta sitten. Silloinkin oli kaunis syyspäivä. Minä näytän kuvissa mielestäni aika aikuiselta, mutta Gorba kyllä oli näköjään ihan pikkukloppi!
Meidän oli tarkoitus lähteä hääpäivän viettoon mökille, mutta sitten piti muka tulla myrsky ja päätimmekin suunnata Sirpalesaareen merta katsomaan ja syömään. Paitsi nyt taas näyttääkin tulevan nätti viikonloppu. Ehkä sittenkin mökille. On tämä yhtä rock’n rollia!
* Jos olet uusi täällä ja haluat tietää Gorba-sanan etymologian, voit lukea sen merkinnästä Gorba soittaa.
PS Zepa, unohda kaikki, mitä tähän mennessä olen sekoillut worpress appista! Tämä toimii oikein oivasti nyt, kun oli alusta asti tuorein versio ohjelmasta ja huomasin kynän vierestä mutterista vaihtaa tilaksi draft ja vasta valmiin merkinnän kohdalla published.
Zepa kaipaili mahdollisuutta kuvien lisäilyyn iPadilla, ja pitihän sitä sitten testata.
Ensimmäinen yritys on kiertotiekokeilu: klikkaan code ja liitän sinne Skitchiin uppimani kuvan koodin. (Tuollaisen teeman ympärillä pyöriskelen nyt, kun ensi viikolla alkaa some-kurssi Arcadassa. Kuvan olen modifioinut Harton linkkaaman Oulun yliopiston tuottaman julkaisun innoittamana).
Sitten varsinainen kuvan lisäystoiminto (jota jo kokeilin, mutta silloin sain vastaukseksi fail). WordPress appissa lymyilee virtuaalinäppiksen alla oikeassa alakulmassa kuvan lisäämiseen tarkoitettu painike. Siitä pääsee selaamaan iPadin kuvakirjaston kuvia tai ottamaan kuvan iPadin kameroilla. Periaattessa pitäisi pystyä liittämään valitsemassaan koossa, mutta eka yritykseni ei onnistunut, ans kattoo, onnistuuko seuraava!
No eipä onnistunut. Luin sitten läjän ohjeita aiheesta, viisastumatta (en minä tiedä, minne liimaisin ne ohjeissa kerrotut lisärivit). Yritin myös julkaista merkintäraakileen ilman lisättyä kuvaa, siinäkään onnistumatta. Tuli herja, että salasana ei stemmaa. Siinä oli päässyt käymään niin, että appi oli ollut aukinaisena iPadilla, kun olin selaimessa tietokoneella vaihtanut salasanan. Niin törppö olin, etten mistään onnistunut appilta löytämään, mistä voisin vaihtaa salasanani myös sinne. En lopulta keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin heittää roskiin koko appi ja ladata se uusiksi App Storesta. No, tuli samalla uudempi versio, joka on selkeydeltään entistä ehompi.
Jollen vieläkään onnistu lisäämään kuvaa, oli tämän harjoituskierroksen satona edes se, että sain päivitettyä appin ( onkos kellään muulla sellainen tilanne, että ahdistus iskee, kun katsoo AppStore-kuvakkeessa punaisena loistavaa lukua, joka kertoo laataamattomien päivitysten määrän? Minulla luvut saavat aikaan totaalisen lamaannuksen enkä jaksa lopulta päivittää yhtikäs mitään!)
Edit 1
Oho, nyt se kuva sittenkin ilmestyi, vaikka taas väitti, että upload failed. Jotenkin vissiin tulin vahingossa tökkässeeksi kuvaa uudestaan, jolloin aukesi luukku, jossa saattoi valita, sijoitetaanko kuva ennen vai jälkeen tekstin. Sikäli tämä kuvan liittäminen on urpoa, että tarjolla on vain Publish, ei lainkaan Save draft tai sensellaista. Nyt merkintä humpsahtaa julkiseksi sillä siunaamalla, kun kuvan on liittänyt. Nämä jälkikaneetit piti sitten tulla lisäämään Editin kautta. Sitä vain mietin, minkä version syötteenlukija nappaa, jos vaiks aiko vielä pitkäänkin editointinaputella sen jälkeen, kun merkintä jo luiskahti julkiseksi.
Vielä seuraavakin edit
Vilkaisin, miltä näyttää selaimen puolella. Ei hyvältä näytä: linkit puuttuvat (oho, nyt taas näkyvät!) ja Tallinnan tv-tornilta otetun kuvan perään tehdyt lisäykset puuttuvat, vaikka huolella täppäsin Update. Sitäpaitsi, nyt täällä appin puolella taas lukee Failed! Hiukka on siis vielä epävakautta joko minun tai appin puuhissa tai molemmissa
Edit 3
Todella mystistä! Yritin copy-pastata nämä alkujaan appissa tehdyt editit kivikuvan perään selaimessa. Ei onnistunut (vaikka siinä ne kai nyt kuitenkin ovat!) Seuraavaksi liimasin ne kuvan edelle ja kas, humsahtivat ainakin täällä editorissa kuvan jälkeen! Jotain kummallista tuossa kuvanlisäämistoiminnossa selvästi on!
”Todellinen tasa-arvo mitataan silloin, kun ottaa vaimon kanssa puheeksi perimmäisen kysymyksen, huussin tyhjennyksen. En tunne yhtään naista, joka tässä puuhassa vaatisi pää punaisena töiden tasapuolista jakamista sukupuolten kesken.”
Jarmo, sinulla on suppea tuttavapiiri! Ei sillä, että olisin pää punaisena joutunut taistelemaan oikeudestani huussin tyhjentämiseen, Gorba on taistelutta antanut minun hoitaa homman menestyksellisesti jo vuosikymmenien ajan.
Perikunnan mökin huussiratkaisu oli edellisen sukupolven miehen kehittämä. Juuri sellainen Jarmon kuvaama hirvitys, jossa kaikki tavara lillui oksettavasti samassa saavissa. Helppo se oli miesten mokomaa kestää, kun joutuivat koppiin asti asialle huomattavasti naisia harvemmin, sillä miehen anatomia on rakennettu erinomaisesti puskapissailuun soveltuvaksi. Minusta ratkaisu oli niin kuvottava, että jotain piti tehdä.
Päädyin seuraavaan rakenteeseen:
pohjalla on laakea muovilaatikko, jossa on kuiviketta (kuivikekokeiluista lisää tuonnempana) ja kaksi tiiliskiveä
päällä muoviastia, jossa on pohjassa reikiä
reiän peittona tiivis styroksinen istuin
alakerrassa kunnollinen tuuletus mustan muoviputken avulla
Näin yksinkertainen kohennustoimi paransi vessaviihtyvyyttä oleellisesti ja teki tyhjennyspuuhasta varsin siedettävän. Joku voi ihmetellä, miksi tungen tiiliä huussinpohjaan. Asettelen ylimmän, reiällisen astian tiilien varaan, niin että sen ja laakean pohjalaatikon väliin jää ilmatila. Silloin päällimmäisen pytyn nesteet pääsevät kunnolla lorisemaan reikien kautta pohja-astiaan, mistä ne osittain haihtuvat ilmanvaihdon ansiosta, osittain imeytyvät kuivikkeeseen.
Kuivikkeena olen kokeillut vähän kaikkea: puuvajan maalattialta kaavittua kaarnasilppua, pöllien katkonnasta talteen kerättyä moottorisahanpurua, jotain kaupasta ostettua vessaturvetta ja suosta nostettua pehkua. Helpoin ja tehokkain on minusta ollut astian pohjalle levitetty rahkasammal. Tämä tietysti edellyttää tonttia, jolla rahkasammalta kasvaa valtoimenaan (silloin tällöin olen törmännyt näkemyksiin, ettei mitään sammalta sovi irrottaa, koska: ”Sammal kasvaa niin hitaasti, että sille pitää antaa kasvurauha.” Uskon, että tuossa on kysymys väärinkäsityksestä, se on jäkälä, joka kasvaa hitaasti. Sammalta syntyy ihan silmissä, voit vaikka kokeeksi kaataa piimää kalliolle ja katsoa kauanko kestää, että paikka alkaa vihertää.)
Varsinainen tyhjennyshomma hoituu niin, että kippaan pönttöjen sisällöt kompostikekoon (en siis kaiva maahan), ripottelen möykyn päälle kaarnasilppua ja sahanpurua ja maisemoin homman peittämällä kaiken sananjalan lehdillä (viimemainitulla ei ole mitään varsinaista merkitystä, kunhan olen sellaisen tavan ottanut!). Jostain luin, että tyhjennys kannattaa ajoittaa kevääseen, jolloin satsi on ehtinyt esikompostoitua pöntössä talven yli ja on hajuttomampaa kuin tuoreeltaan. Tähän pyrin, mutta käytännössä joinain kesinä on tarpeen tehdä välityhjennyksiä, sillä käyttämieni säiliöitten vetoisuus on melko pieni, kun en halua, että joudun nostelemaan sikapainavia paskalaareja.
Näin se on sujunut jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta nyt on edessä muutos. Minun kompostikekoni ei täytä tulevia määräyksiä: ei ole elukan menon estävää pohjaa ja reunoja (kutsutaanko muuten reunatonta kekoa tunkioksi silloinkin, kun maatuminen tapahtuu hapekkaasti, ei mätänemällä?) . Nykyistä läjää on helppo kääntää ja pöyhiä, jotta satsi saa ilmaa. Tulevan kompostin rakenne mietityttää. Ainakin pitäisi olla avattava portti päädyssä, että pääsee kävelemään sisään kippaamaan pytyt ja kääntämään kasaa. Joku muovikompostoritsydeemi hirvittää jo ajatuksena: pitäisi nostella saaveja korkealle, että saisi kaadettua sisällön säiliön uumeniin ja kääntämisen sijaan pitäisi tyytyä hämmentelemään sisältöä jollain kepillä.
Ehkä tässä käy niin, että Biolan tulee tällekin mökille. Lankomies jo vuosia sitten hankki sellaisen toiselle mökille. Sen jälkeen en ole osannut siellä omatoimisesti huussihuollosta vastata. Nämä toisen mökin pytyt osaan kipata ja huuhdella ja homma hoituu vartissa. Biolanin kompostikäymälän tyhjennys (lapio ja kottikärryt) ja nestekanisterin tyhjennys (kanisteri näyttää kuvassa todella isolta ja painavalta) vaikuttaa voimaa vaativalta miestentyöltä. Videolla näytetään, miten nesteenerotusritilän voi huuhdella, mutta mitens niitten muitten osien putsaaminen? Pahaa pelkään, että minustakin lopulta tulee Jarmon kavahtama feministi, joka ei osallistu huussin tyhjennykseen. Syytän siitä jätelakia.
PS Kotiini tuli sisävessa, kun olin 4-vuotias. Monien kavereitteni kotona oli vielä pitkään ulkohuussi. Jotkut kutsuivat sitä pikkulaksi. Minusta se oli ihan tyhmä sana. Tiedoksi Jarmolle: olen edelleen sitä mieltä, että pikkula on sievistelevä ja epämiehekäs ilmaisu.
Ystävä kävi Kanarialla ja toi tuliaisiksi mausteseosta. Jonain jouluna työnantajan lahjapaketissa oli oliiviöljyä. Kaapista löytyi balsamicoa. Enää tarvittiin kala, sillä paketissa luvattiin, että edellä mainituista aineksista syntyy kalakastiketta. Gorba on konservatiivi ja söi oman annoksensa mieluummin keittona, mutta minä päätin kokeilla uunikalaa uuden kastikkeen kera.
Ongelmani on, etten ole koskaan ollut Kanarialla, joten minulla ei ole mitään mielikuvaa, millaista kastikkeen kuuluisi olla. Summassa sotkin vettä, öljyä, etikkaa ja mausteseosta ja holahutin tuotoksen kalan päälle. Hyvää oli. Paitsi että valkosipulin maku tarttui suuhun niin, että jälkkäriksi syöty mustikkapiirakka maistui hiukan oudolta.
PS Mustikat poimin Olarista koirapuistoa vastapäätä olevasta metsiköstä (en ihan polun vierestä, jottei lisämausteena olisi koiranpissaa). Ei todellakaan ole tarpeen lähteä Nuuksioon asti, jos tahtoo poimia kaupunkilaismustikoita (vrt. Hesarin vinkki)!
…kysyttiin Kodin Kuvalehdessä. Noitten vakiopakkojen, jäikö hella tai silitysrauta päälle, lisäksi minulla on yksi pakkomielle ylitse muiden: kahvipensaani on pysyttävä hengissä! Ja just nyt näyttää hiukka huonolta.
Sain pikkuruisen kahvintaimen ensimmäisen Vespa-ryhmän Juhalta toukokuussa 2008. Ihan pian tuon jälkeen Spögen jalasta löydettiin epäilyttävä luutuumori, joka lopulta paljastui kondroblastoomaksi (joka leikattiin, mistä toivuttiin). Sen hermojaraastavan kesän aikana kehitin älyttömän pakkomielteen, että pojalla on kaikki hyvin niin kauan kuin kahvipensas voi hyvin. En ole mikään viherpeukalo, kotini kukkaloistosta vastaavat kaksi pääsiäiskaktusta, neljä vanhapoikaa ja yksi liuska-aralia tämän kahvipensaan lisäksi, joten laitoin kaiken tarmoni ja energiani kahvivauvan hengissä pitämiseen.
Tammikuussa 2010 lähdin neljäksi päiväksi Turkuun lähijaksolle ja opetusharjoitteluja seuraamaan. Sinä aikana kahvipensas ehti kuivahtaa ja pudotti liki kaikki lehtensä. Vain kaksi vaivaista jäi jäljelle. Spögöjen kanssa onnistuimme tekohengittämään kasvin kuntoon ja vuosien saatossa siitä kasvoi melko terhakka pikku pensas.
Tänä kesänä kahvipensas on taas alkanut kärsiä! Olen yrittänyt kastella sitä säännöllisesti. Tarjota valoa, mutta silti suojata suoralta auringonpaisteelta. Laittaa purkkiin tuoretta multaa. Tökätä joukkoon jopa Substral-tikun. Silti kasvi roikottaa lehtiään alakuloisesti ja muutamissa lehdissä on isoja, kuivia, ruskeita laikkuja. Koska minulla on se pakkomielle (että tämä kasvi suojaa kasvaimien leviämiseltä – poikaa kesällä 2008, minua kesällä 2010), haluaisin hirmuisen mielelläni kuulla osaavammilta viherihmisiltä hoitovinkkejä! Kiitos!
Saatu (tässä oli aikoinaan Kuulikselta saadun Kultaisen megafonin kuva, mutta kymmenessä vuodessa palveluita on syntynyt ja kadonnut -> kuva on kadonnut nettiavaruuteen. Myös ystävältäni Ruu Morbidilta ja Auringonkukkametsä-blogista sain tunnustuksen. Kuvat kadonneet.
Sun äitis suosittelee
Tässä suosittelin orkkisversiossa Pajatzoa, jonka Rahis sittemmin söi. Jos saisi aikaiseksi, voisi tähän askarrella jatkumoksi Woltin kuvan!
*Blogipersoonablogissa joukko 2005 bloganneita jakoi persoonallisuustestituloksiaan. Valitettavasti tämäkin blogi on aikojen saatossa hävinnyt Prinsessan palvelimelta. Sääli, olisi ollut kiva käydä fiilistelemässä Blogistanin aamunkoiton blogaajia!
Sun äitis 