Archive for tammikuu 2006

Tarinaa tahdosta

29.1.2006

”Tahdomme olla hyviä, puhtaita, rehellisiä, rauhallisia, rakastaa kaikkia ajatuksissa, sanoissa ja teoissa.”

Noin lausuivat yhteen ääneen Kulmakoulun oppilaat jokaisen koulupäivänsä aluksi. Luin sen tänään Hesarista [€], mutta tunnistin tarinan myös lapsuudestani. Sekä äitini että isäni kävivät Kulmakoulua. Samoin enoni ja tätini sekä liuta lapsena tapaamiani vanhempieni ystäviä.

Kulmakoulussa opetus perustui teosofiaan. Siellä painotettiin henkistä kasvua. Monet opettajat olivat taiteilijoita, jotka itsekin uskoivat jälleensyntymiseen ja siihen, että kaikkien uskontojen ydin on hyvä ja yhtä tärkeä. Ruusu-Ristin aate ilmeni opetuksessa mm. siten, että koulun yhtenä oppiaineena oli sielunelämän terveysoppi.

Kulmakoulu oli akateemisesti ottaen huonon koulun maineessa. Isäni luokalla oli kaksikymmentä oppilaista. Kolmetoista reputti ylioppilaskirjoituksissa. Isä sentään ei. Sai neljä aata.

Miten ihmeessä tulokset olivat niin kehnoja, vaikka opettajakuntaan kuului monia yliopiston opettajia, kuten Krohnin veljekset? Ei huono menestys ainakaan opettajien tiedon puutteesta johtunut! Olen miettinyt, saattoiko syynä olla, että koulu eli arvojensa mukaan ja panosti enemmän oppilaitten kasvuun kuin ylioppilaskirjoituksissa mitattavan tiedon ahtamiseen.

***

Mun äitini isä oli väkivaltainen juoppo, ja mummoni elätti katrastaan yksinhuoltajana pitkää päivää puskien. Lapset pitivät huolen itsestään ja elivät alle kouluikäisistä avainlapsina Hesarilla. Kukaan tuskin olisisi ihmetellyt, jos he noista lähtökohdista olisivat päätyneet elämässäään sivuraiteelle. Vaan eivät päätyneet: tädistäni tuli psykologi, enosta liikevaihtoverotarkastaja ja Mun äidistäni maailman paras äiti.

Kerran kysyin tädiltäni, minkä hän uskoi johtuvan, ettei kukaan sakista syrjäytynyt. Ensin täti muisteli lämmöllä maalla asunutta mammaansa, jonka luona lapset viettivät kesiä ja yhden sotatalvenkin. Sitten hän sanoi:

– Sitäpaitsi siihen aikaan oli vielä hyviä opetajia, jotka välittivät.

Etenkin Sven Krohnia täti arvosti kovasti. Hänessä oli tädistä syvää inhimillisyyttä ja viisautta.

Myös Mun äitini piti Sven Krohnista. Lapsena kuulin moneen kertaan tarinan siitä, miten äiti oli jossain vaiheessa alkanut ajatella, että hän ei ehkä olekaan oikeasti olemassa, vaan onkin vain jonkun toisen ihmisen uni. Ahdistihan se, kun ei voinut tietää, koska se toinen herää ja itse lakkaa olemasta! Sven Krohn oli jutellut asiasta pitkään äidin kanssa koululla ja kutsunut kotiinsakin. Turvallisen aikuisen kanssa puhellessa pelko hellitti. (Voidaan tietysti spekuloida, että rikkinäisissä ja epävarmoissa oloissa kasvaneen lapsen turvattomuutta lisäsi entisestään koulun teosofinen henkihöpinä, mutta ainakaan opettaja ei jättänyt ahdistunutta lasta selviytymään itsekseen!)

***

Äidin puheista minulle on syntynyt mielikuva, että 40-luvun Kulmakoulussa paitsi tuettiin lasta, myös pyrittiin määrätietoisesti kasvattamaan hänen tahtoaan. Alussa siteeraatun tahtomislorun lisäksi tämä konkretisoitui äidinkielen tuntien aloituksessa: yhdessä lausutussa Juhani Siljon runossa Excelsior

Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun.
Sain auringolta käskyn ja määrän
ma kukkuloille nousta elon kirkastetun
ja käydä ohi tien monen väärän.

Luovuudesta väitellyt tekniikan tohtori Lasse Kivikko on sanonut, että 70-luvun peruskoulu-uudistuksessa tavoitteeksi otettiin tukea kaikkien mahdollisten inhimillisten ominaisuuksien kehittymistä. Paitsi tahdon. Tahto on kuulemma ollut tabu 40-luvun lopulta lähtien, koska Hitler onnistui sen kehittämisessä liian hyvin! Kivikon mielestä tahtoa kuitenkin tarvitaan uuden luomisessa.

Tarvittaisiinko sitä myös selviytymisessä? Joko siitä natsiajasta olisi niin kauan, että tahtoakin olisi taas lupa kasvattaa? Ei tahdon kaiken valmiina heti, anna tänne -tahtomista, vaan tiedän, mitä tahdon elämältäni ja sitoudun ponnistelemaan sen eteen -tahtomista. Syrjäytymisenestotahtoa (sekä minulta että siltä oppilaalta, jota juuri nyt houkuttaa jättää kesken).

Mainokset

Omissa oloissa kotosalla

28.1.2006

Läpi 80- ja 90-luvun meillä säilyi järjestys: joka päivä perhe kokoontui yhteiseen pöytään syömään kotona valmistettua ruokaa, valot sammutettiin aina, kun lähdettiin huoneesta ja illalla mentiin ajoissa nukkumaan.

Kun Gorba välillä lähti reissuun, elimme lasten kanssa kuin pellossa. Pojat saivat suklaavanukasta ja kaikki mässäilimme paistopisteestä ostetulla tuoreella leivällä ja lihatiskin korppukinkulla. Kukaan ei syönyt oikeeta ruokaa ja valot paloivat kaikkialla. Lasten mentyä nukkumaan join kaksi pulloa keskiolutta ja luin sängyssä liki aamuun.

Mutta sitten tuli uusi vuosituhat, ja meidän suomisenperheessäämme alettiin lipsua. Gorba alkoi katsoa ruoka-aikaan Hotelli Segeriä (!) ja siirtyi lautasineen olohuoneeseen syömään. Maanantaisin Spöget lähtivät Arkkiin ennen kuin ehdin itse töistä kotiin. Keskiviikkoisin oli saunavuoro jo ennen kuutta, ei sitä ennen ehtinyt alkutekijöistä ruokaa valmistaa. Se niistä yhteisistä ruoka-ajoista.

Nukkumaanmenoajatkin alkoivat eriytyä. Gorba vetäytyi vuosi vuodelta varhemmin. Me muut ostimme lisää kuulokkeita ja valvoimme uhmakkaasti laput korvilla milloin television, milloin tietokoneen äärellä.

Pimeys sentään oli pysyvää.

Oikein piti miettiä, teenkö nykyelämässäni mitään arjesta poikkeavaa, jos Gorba lähtee reissuun. Mieleen tuli kolme asiaa. Ja niistäkin ensimmäinen on aika surullinen!

1. Soitan pojille, että lämmittäkää Lidln pitsa pakkasesta ja jään koululle tekemään rästihommia, kun Gorba ei ole kotona valittamassa viipymisestä.

2. Kutsun siskon kylään (ja/tai pojat saavat kutsua serkun kylään).

3. Lähden Ullan kanssa kahville (kolme kuukautta rästissä!)

Innoituksen edelliseen tarjosi Kanslian Mummo.

***
Funktio os. Kukkahattu kysyi vaatetuksestani.

Jalassa minulla on isän vaimon kutomat (niin kuin meillä kotona Länsi-Suomessa sanotaan) raitasukat. Tämän päivän väri on viininpuna-roosa. Minulla on noita sukkia noin kymmenen paria somina väriyhdistelminä ja käytän niitä päivittäin noin kahdeksan kuukautta vuodessa sekä töissä että kotona (loput neljä kuukautta kuljen varpaat paljaina).

Muun kropan olen verhonnut kesällä 1989 Chesterin Marks and Spenceriltä ostamaani vihreään aamutakkiin kokoa 46 (odotin silloin kaksosia). Vaikka olen useiden muuttojen ajan vannonut hävittäväni kyseisen vaatekappaleen, en ole sittenkään raaskinut. Ulkonäöltään vaate on ihan kulamastunut, mutta edelleen lämmin ja mukava!

Ohjelmointia ja omaa aikaa

26.1.2006

Minusta ei ole ohjelmoijaksi. Sen opin Otaniemessä vuonna 1976. Samalla vakuutuin, ettei kaltaisellani tyhmällä naisella ole mitään asiaa tietokoneiden läheisyyteen.

Kului yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin pääsin kammostani. Vieläkään en osaa ohjelmoida, mutta olen haka opettamaan Officea ja taloushallinnon ohjelmia + jotenkuten koulun verkkokin pysyy pystyssä minun ja Kanslian Mummon ponnistuksin . Suurin huvini ja mieluisin vapaa-ajanviettotapani on blogeissa notkuminen. Itsetuntoni tietoyhteiskunnan kansalaisena on varsin hyvä.

Siksi minua suuresti raivostutti OECD:n tietotekniikan käyttöä koskevan tutkimuksen uutisointi.

”Sukupuolten välisiä eroja löytyi etenkin siinä kuinka itsevarmasti suhtauduttiin vaikeimpien tehtävien suorittamiseen. Suomessakin tytöt luottivat esimerkiksi ohjelmointitaitoihinsa vähemmän kuin pojat.” HS

”Suuri enemmistö tutkimukseen osallistuneista nuorista osasi käyttää tietokoneen perustoimintoja sujuvasti. Kuitenkin esimerkiksi ohjelmoinnin taisi vain harva. Erityisesti tytöille tietokoneen edistyksellisempi käyttö oli harvinaista.” Metro

Tytöt osaavat sähköpostilla ja chataten hoitaa vuorovaikutusta, hallitsevat internetin käytön tiedonhankinnassa, käyttävät tekstinkäsittelyohjelmaa oikeaoppisesti (päinvastoin kuin isänsä), tekevät tietokonegrafiikkaa ja nettisivuja siinä kuin pojatkin. Mutta eivät ohjelmoi. Eivät siis hallitse tietokoneen edistyksellisempää käyttöä? Ja katinkontit!

Ohjelmointia tarvitsevat ne, jotka aikovat työkseen ohjelmoida (myönnetään, joku harva voi tehdä sitä myös huvikseen). Muita tietoteknisiä taitoja tarvitsevat kaikki riippumatta siitä, mitä aikovat työkseen tehdä. Tytöt, turha lannistua!

***

Ja sitten toiseen osioon. Ystäväni Kanslian Mummo lähetti minulle seuraavan viestin, jonka luvallansa julkaisen:

moro,

eksyin taas blogimaailmaan. mutta miksei löydy sellaista meemiä jossa parisuhteessa elävät ihmiset listaisivat asioita, mitä tekevät kun saavat olla yksin kotona? Minä nääs täällä nauroin itselleni (mies on reissussa), kun iltojen parhaat (ja yleensä kielletyt) puuhat ovat olleet
1. karkin syönti suu auki niin että maisku raikaa
2. kakkaaminen vessan ovi auki
3. riehakas tanssiminen olohuoneessa
4. istuminen sohvalla suihkun jälkeen tyystin ilman housuja
5. piereminen peiton alla

Olenkohan mä ainoa joka todella ottaa yksinolosta kaiken irti? 😀

Parisuhteiset, vastatkaa ihmeessä Mummolle! (Minä vastasin jo, naamakkain)

Pyykkiparty

22.1.2006

Kymmenen vuotta vanha Asea-Skandia Cylindani päätti viikko sitten tehdä lakon. Löysin vaatteet epämääräisen, vaahtoisen likaveden keskeltä, kun vaalituloksen selvittyä muistin mennä tyhjentämään pesukonetta. Vedet oli pakko laskea nukkasihdin kautta lattialle, että sai avattua etuluukun. Likavesivyöryn jäljeltä lattia piti huuhdella huolellisesti, pesuaine näet teki siitä älyttömän liukkaan. Sitten piti huuhtoa käsin koneeseen unohtuneet huono-onniset vaatteet. Tämän jälkeen kello oli jo paljon, ja uni jäi vähiin.

Viikon mittaan oli kaikenlaista kotoa poistumista edellyttävää puuhailua, joten koneen kimppuun kävimme kahden insinöörin voimin vasta lauantaina. Todennäköinen vika paikallistettiin, mutta varaosaliike oli siihen mennessä jo sulkenut ovensa. Kääk! Jotkut käyttävät pikkuhousuja nurinperin, etteivät saumat hankaisi, mutta jollei pyykkikoneongelma olisi ratkennut, meillä olisi jouduttu kääntelemään kalsareita ympäri puhtaan pinnan toivossa (nyrkkipyykistä kieltäydyn). Onneksi on ystäviä.

Ensin lähdin parin koneellisen kanssa yhteen kylään ja tänään ahnehduin vielä kierroksen toisessa kyläpaikassa. Oli kivaa! Kun olen saanut oman koneeni korjatuksi, kutsun ystävät vastavierailulle. Voidaan järjestää pikaisia hienopyykkikahvituksia tai jopa monen ruokalajin valkopyykkipartyjä. Pyykki, mikä ihana tekosyy tavata (vaikkei kone olisikaan rikki)! Suosittelen.

Tapansa

22.1.2006

Lupasin Ainailonalle laajentaa tapakartoitusta puolison suuntaan. Tässä päällimmäisiä.

1. Kotona kalsarisillaan
Gorba on kotiasukysymyksessä kuin ilmetty Resurssin kopio. Eteisen naulakossa on housupuu, jolle päälimmäinen kerros hakeutuu välittömästi, kun ovi sulkeutuu takana. Välillä housupuun kutsua on mahdotonta vastustaa silloinkin, kun askeleet suuntautuvat olohuoneesta eteiseen päin. Syntymäpäiväkahvituksen ajan Gorba malttoi esiintyä sivistyneesti housut päällä, mutta kun vieraita lähdettiin hyvästelemään, hän riisui omat housunsa tutulle puulle ennen kuin alkoi auttaa takkia vierailulla olleen rouvan päälle. Rouva hieman hämmentyi, Gorba ei huomannut tilanteessa mitään outoa.

2. Nukkumaan varhain

Olen ennenkin maininnut, että Gorba vetäytyy yöpuulle aikaisin. Eilen minulle tuli yllätyskyläilijä kello kahdeksalta. Isäntä oli jo vetäytynyt eikä lainkaan noteerannut, että rouvat käpisivät keittiössä pari tuntia.

3. Kenkien huoltaminen
Tämä tapa on kunnioitettava, mutta sittenkin ehkä hieman poikkeuksellinen. Joka aamu ennen kenkien pukemista Gorba pyyhkii ne huolellisesti pyyheliinalla ja Hulluilta päiviltä hankitulla keltaisella hoitosienellä. En tunne ketään, jolla kengät kestäisivät päivittäisessä käytössä yhtä monta vuotta kuin Gorballa!

4. Mieltymys varpaisiini

Minulla on talviaikaan tapana heti herättyäni sujauttaa jalkaan villasukat. Tästä tavastani Gorba ei pidä. Hänestä minun pitäisi jatkuvasti tepsutella somat varpaat paljaina. Hän pitää henkilökohtaisena suosionosoituksena sitä, kun lakkaan varpaankynnet.

5. Läheisten ihmisten kohtelu

Gorballa on liuta raivostuttavia tapoja, joiden vuoksi lähipiiri joutuu olemaan jatkuvasti varuillaan. Vastapainona on ehdoton kiintymys ja uskollisuus niille, jotka hän laumaksensa laskee.

En haasta ketään, mutta sikautelias olisin tietämään tarkemmin Marin parista.

Tapani

19.1.2006

Ensin asiasta mainitsi Maurelita, sitten sen otti puheeksi Hallattareksi muuttunut Allu ja lopulta jonoon ilmoittautui myös Ammu. Olisin minä aiemminkin vastannut, mutta harmittavasti tällä viikolla on ollut ylenpalttisesti reaalielämää. Sitäpaitsi eilen oli blogsomen ovat kiinni.

Kysymys on siis tästä Tapanista:

Kirjoitan merkinnän, jossa paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Paitsi että Maurelita kyllä puhui hassuista tavoista omituisten sijasta. Niinpä vietin maanantain-tiistain välisen yön miettien kuumeisesti, onko minussa mitään hassua vai ovatko tapani pelkästään tarkoituksenmukaisia ja arkisia. Pari keksin, loppuihin pyysin apua konsulteilta.

1. Kävelytapani

Ponnistan joka askeleella melko voimallisesti ylöspäin, samalla ylävartaloni heiluu edestakaisin ja lantio vatkaa tarmokkaasi puolelta toiselle. Kolmen akselin suhteen heilumisen huono puoli: soveltuu huonosti käsikynkkää kulkemiseen. Tavan ansio: hukkaliikehdinnän aiheuttama energiankulutus auttaa pysymään solakkana.

2. Autoilijoiden loitsinta
Jos eteeni tupsahtaa tasan kahdeksaakymppiä ajeleva, kun itse ajattelisin riskeerata ylinopeutta noin 10 km/h, en useinkaan uskaltaudu ohittamaan. Kas kun nopeusero olisi turvalliseen ohitukseen aivan liian pieni. Sen sijaan alan mielessäni loitsia edellä ajavaa kääntymään seuraavasta risteyksestä.

Jos siis joskus olet esimerkiksi Forssan kohdalla tuntenut voittamatonta halua kääntyä Lahteen, vaikka alunperin olit matkalla Raumalta Helsinkiin, saattaa syynä olla, että ajelin takanasi loitsimassa. Tämä tapa näet on paitsi omituinen myös tehokas.

3. Kahvihuonetarinointi
Oli keskustelunaihe mikä tahansa, sitä voi mielestäni kommentoida perinpohjaisella tarinalla, joka yleensä polveilee usean sivutarinan kautta (yhdellä tietyllä kansakoululla pistäydytään usein) läpi vuosikymmenten tähän hetkeen. Ainakin mikäli Kanslian Mummoon on uskominen.

4. Kolikoiden, seteleiden, korttien yms. säilytyspaikka

– Onks sulla lompakkoa?
– On tietenkin.
– Mitä siellä on, kun noi lompakossa tavallisesti säilytettävät tavarat on aina pitkin laukkua?

Kysyy samainen KM.

5. Lopputipat
Suvussamme on jo vuosikymmenten ajan oltu kykenemättömiä juomaan kuppia tyhjäksi. Enollani syynä saattoi olla se, että hän joi pannukahvia ja siinä kupin pohjalle painuu inhottavia hitusia. Isälläni (huom! lopputippageeni periytyy minulle sekä äidin että isän puolelta) taipumus ilmenee etenkin puolentoistalitran Light Cokiksen nautinnassa, hyvinkin puoli desilitraa lopputippoja jää aina pullon pohjalle.

Kahvilopputippani ovat perinteisesti olleet n. neljännesmukillisen, viime aikoina toinen mokoma on jäänyt pannun pohjalle.

Tamän viidennen omituisuuteni muistuttivat mieleeni kaksoseni (joista tästä eteenpäin käytän nimitystä Spöget*)

Saadakseni lukea todella hassuista tavoista, haluan haastaa kisaan liudan hurmaavia nuoria miehiä.

Vt:n (kakkoshaastajana)

Lammikon (Myöhästyin, vastasi jo toiseen haasteeseen)

Kuuliksen (Myöhästyin, ehti vastata kahdesti haastettuna ennen kuin ehdin omine haasteineni areenoille. Sitäpaitsi, onko Kuulis mies? Kysyn vaan.)

Just sopivastin (Myöhästyin taas. Justin ehti vastata ennen kuin kukaan ehti haastaa!)

Eino Vastarannan

Toisinaanajattelijan

Ai miten niin niitä tuli jo kuusi? Kuka laskee!

***

Spöget-sanan etymologiaa

Kuvitelkaa mielessänne kaksi lattialla puuhakkaasti eteenpäin matavaa vauvaa. Niistä kuuluu innostunut, riemastunut (ehkä hieman hengästynytkin) ääni. Jotenkin: Höööööh, hööööh.

Siksi Gorba alkoi kutsua kasosia Höököiksi. Kun muutimme Helsinkiin, tuntui nimitys jotenkin maalaiselta ja taipui muotoon Höget. Mutta jotta kaikki eivät heti tunnistaisi, kenestä on kysymys, olen lasten intimitettisuojan säilyttämiseksi päättänyt omaksua blogikäyttöön salanimen Spöget.

Presidentinvaaleja

15.1.2006

– Siihen ei saa koskea, taikka isä joutuu vankilaan, sanoi äitini ja osoitti kummaa peltihökötystä. Siihen aikaan vaalit olivat kaksipäiväiset, ja yöksi vaaliuurna nostettiin luokan puolelta meidän keittiön pöydälle. Vähemmästäkin ymmärsin, että vaalit olivat merkittävä asia.

Myöhempinä vuosina matkustimme vaaliviikonlopuksi Helsinkiin mummolle, että vanhemmat saattoivat äänestää ote-äänellä. Äidin mielestä niin oli parasta. Hän halusi säilyttää vaalisalaisuuden ja oli sitä mieltä, että meidän kylällä oli niin pienet piirit, ettei salaisuudesta olisi ollut tietoakaan. Vaalivirkailijat olisivat helposti pystyneet päättelemään, ketä kukakin oli äänestänyt.

Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat ensimmäiset, joissa pääsin äänestämään. Siitä vaalikampanjasta jäi mieleeni perjantai 6.1., jolloin muutama kuukausi aiemmin tapaamani poikaystävä palasi joululomaltaan Kanadasta ja sammui otaniemeläiseen opiskelija-asuntooni. Tunsin häntä silloin vielä sen verran vähän, etten tarkaan tiennyt, oliko kysymyksessä aikaerosta johtuva väsymys vai lentokoneessa ryypiskely. Vähin äänin kuitenkin hiivin kämppiksen puolelle katsomaan Ahti M. Salosen vaalitenttiä. Seuraavana päivänä ajattelin sanoa sankarille, ettei seurustelu sittenkään tuntunut minusta hyvältä ajatukselta. Päädyin kuitenkin lykkäämään julkistusta parilla viikolla. Enkä sittenkään saanut aikaiseksi, joten nykyään tunnette kyseisen hyväunisen herran nimellä Gorba.

En muista, ketä äänestin. Ainakaan se ei ollut Kekkonen. Eikä Ahti M. Salonen.

Vuoden 1982 vaalit olivat merkittävät kaltaiselleni ikänsä kekkosmaassa asuneelle. Minulle henkilökohtaisesti tuo tammikuu oli merkittävä myös siksi, että äitini eli silloin viimeisiä viikkojaan. Hän äänesti varmuuden vuoksi ennakkoon, jos vaikka sattuisi kuolemaan ennen varsinaista vaalipäivää. Ei olisi tarvinnut. Äiti kuoli 27.1. ja 28.1. maassa liputettiin Mauno Koiviston virkaanastujaisten kunniaksi.

1988 asuimme Savonlinnassa. Silloin oli käytössä omituinen kahden lipun vaali. Nelivuotias esikoisemmekin osasi hokea:

– Ruskealla presidenttiä, valkoisella valitsijamiestä.

Koivistosta ei sitten tullut ensimmäistä suoralla kansanvaalilla valittua presidenttiä. Koska hänelle kertyi ruskeilla lapuilla alle 50% äänistä, tekivät lopullisen valinnan valitsijamiehet.

Vuoden 1994 valeissa äänestin kolmesti. Ensimmäinen vaali oli Keskustan esivaali, johon osallistuin Gorban kanssa Tampereella. Emme niinkään äänestäneet Hannele Pokan puolesta kuin Paavo Väyrystä vastaan. Huonolla menestyksellä. Varsinaisesta vaalista innostuin enemmän kuin yksistäkään presidentinvaaleista sitä ennen tai sittemmin. Vaalin jälkeen lapseni kysyivät:

– Tuliks meille nyt naispresidentti?

ja minä vastasin:

– Ei tullut, tuli pelkkä mies.

(Muutamaa viikkoa myöhemmin kaksoset näkivät Ahtisaaren uutisissa ja huusivat:

– Äiti, tuu kattoon, telkkarissa on pelkkä mies!)

Vuoden 2000 vaalien alla demarityökaveri sujautti pöydälleni Tarja Halosen vaalimainoksen evästyksellä:

– Olisi siellä parempiakin ollut, mutta tuohon ne nyt päätyivät…

Äänestyksen jälkeen meillä on ollut traditiona mennä vaalilounaalle ravintolaan, niin silloinkin. Gorba halusi Savannaan syömään läskisoosia, mutta paikka aukesi vasta iltasella, joten menimme muksujen kanssa odotusajaksi sotamuseoon katsomaan talvisota-näyttelyä. Varsin isänmaallinen vaalipäivä siis.

Tänäänkin kävimme äänestämässä. Otettiin paluumatkalla mukaan pitsat ja päätettettiin mennä vasta toisen kierroksen jälkeen ravintolaan.

yks vee

11.1.2006

Koko ilta on mennyt kolmosella aikuisviihdettä seuratessa. Oli siinä presidenttipelatessa vallan unohtua mainita: tänään on synttärit. Sun äitis ilmaantui skeneen 11.1.2005 PA:n kommenttilaatikossa. Ja nyt kun katson tuota tuotosta, huomaan, etten pitkälle ole edennyt. Jo silloin vastustin kauniiseen kaapuun piilotettua ilkeilyä.

Alunperin olin kommenttieläjä ja paluuta juurille edustaa Janin aloitteesta ja avulla syntynyt uusi blogini Sun äitis kommentoi, jossa on linkit blogeihin, joissa olen käynyt kommentoimassa.

Taisi olla Helen, joka aikoinaan ihmetteli, miten niistä kommentoimistaan kohteista onnistuu pitämään lukua. No en minä ennen onnistunutkaan, mutta nyt onnistun. Jos omien kommenttiketjujen tallennus kiinnostaa, niin kääntykää ihmeessä Janin puoleen!

Läksiäismeemi

10.1.2006

Tilanne on sitten viime postauksen normalisoitunut, mistä syystä pyhä pyrkimykseni oli kirjoittaa tähän jotain kepeää, ei yhtään itkuista. Mutta sitten törmäsin Pauliinalla Janilta ja Carmabalilta napattuun hautajaismeemiin enkä voinut vastustaa kiusausta!

1 Mitä tahdot maalliselle tomumajallesi tehtävän, kun aika sinusta jättää ja heität keyboardin nurkkaan?
2 Mihin haluat, että sinut haudataan / sirotellaan? Miksi?
3 Missä tahdot muistotilaisuuden pidettävän?
4 Mikä teksti hautakiveesi tulee?

Oikeastaan minulla on vahvoja näkemyksiä vain kohdasta 3. Vuosi 1997 oli meidän suvussamme kamala vuosi, koko ajan hautajaisia. Siinä talviliukkaalla hautajaisista toisiin sukkuloidessa ja oman sakin ynnä muiden suvun läheisten puolesta pelätessä kiteytyi ajatukseni, että minun muistojuhlassani on kyllä kelivaraus. Eli lumisateen sattuessa ei tule järjestää kokoontumisajoja.

Jos kuitenkin satun kuolemaan hyvän sään aikana, niin muistotilaisuudessa voisi soittaa Kari Tikan Armolaulun Esa Ruuttusen tulkintana. Jos olisin itse mukana muistojuhlassani, lukisin tilaisuudessa Toivo Pekkasen runon Lähtö (Eikä kukaan arvaisi, miksi! Ihan totta.)

Jonakin aamuna, jonakin kevätaamuna
auringon kohotessa taivaalle
nousen ratsuni selkään.
Maan kätkettyihin lakeihin sidottu ruumiini nukkuu,
rauhattomat ajatukseni harhailevat unien hämärillä niityillä,
tuhat totuutta tunteva henkeni ei kuule äänettömiä askeleitani
eikä hevoseni kavioitten riemuitsevaa töminää.

Ratsun selkään nousee ahdistettu, kauan piinattu, tuhat kertaa rangaistu,
mutta vihassa ja rakkaudessa, jäässä ja tulessa murtumaton,
ikuisesti elävä,
hän jota mään päälle jäävät eivät tunne.

Minä yksin tunnen tämän aamun salaisuuden.
Minun kutsuani yksin hevoseni tottelee.
Minä yksin näen portailtani alkavan lunastuksen tien,
joka leveänä ja tasaisena, auringon valaisemana nousee pilviin.
Ikuisuuden hopeoimana se jättää taakseen kaiken,
mitä olen nähnyt ja mistä olen kuullut
ja katoaa tietojeni rajojen tuolle puolen , aavistusteni tasangoille.

Siis ylpeään juoksuun, uskoni kultainen ratsu.
Vain hetken kumisevat kaviot kattojen yllä,
vain silmänräpäyksen välähtää varjoni taivaan pilviä vasten.
Silloin olen jo kaukana, vapautettu.

Koska kuitenkaan en ole paikalla lukukunnossa, niin saa sen joku muukin vetasta. (Mummoni suunnitteli omiin hautajaisiinsa tarkan ruokalistan. Piimäjuuston hän lopulta karsi pois, kun kukaan jälkeenjääneistä ei olisi osannut tehdä yhtä hyvää kuin hän itse. En ole yhtä niuho, luotan myös muiden tulkintaan runosta).

(Onkos muuten runon sanoja lupa kirjoittaa blogiin? Vai olenkohan minä nyt rikollinen? Pitää muistaa kysäistä Kemppiseltä)

Raakalauta ja tuhkaus kuulostavat hyvältä yhdistelmältä. Mutta mieluummin muualla kuin Hietaniemen krematoriossa, se kiskoila liukuva kirstu on etenkin lapsikatsojia ajatellen aivan liian karmiva juttu! Nimetön muistolehto voisi sijoituspaikkana olla kätevin, niin ei tulisi kiviprobleemaa.

Tänään olen itkenyt

8.1.2006

Kaksi kotona asuvaa lastani menivät eilen illaksi isoveljelleen tanssimaan DDR:ää. Sanoin, että tänään tarjoaisin lomanlopettajaisiksi pihvit, joten isoveljen voisi kutsua käymään.

Kaikki kolme tulivat siinä kymmenen paikkeilla illalla. Menimme vielä pikasaunaan ja seurustelimme hetken. Olin valtavan onnellinen, kun hiljaisen iltapäivän jälkeen sain jutella niin mukavien tyyppien kanssa (Nättejä, sano sammakko nutipäistä!*)

Aamulla luin Hesaria ja join kahvia. Taustalta kuului mukuloitten kähinää. Vähitellen äänet voimistuivat. Kolme sälliä pelasi yhdessä jotain ikivanhaa tietokonepeliä, Wormsia vissiin. Isoveli alkoi ärsyttää keskimmäistä aina, kun tämä tähtäsi. Keskimmäinen suuttui ja alkoi huitoa. Isoveli suuttui takaisin ja tarttui keskimmäistä kraiveleista kiinni. Keskimmäinen ryntäsi viuruten, kaula punaisena olohuoneeseen.

Gorba ryntäsi haukkumaan isoveljen pienemmän kimppuun käymisestä. Huusi sitten naama punaisena, että pojan sopi lähteä omaan kotiinsa, tässä osoitteessa hänelle ei ruokaa tarjota! Minulla ei ollut sanan sijaa mihinkään, vaikka olin pojan kutsunut!

Poika lähti kotiinsa (sujautin pihvilihat mukaan). Sen jälkeen olen vain itkenyt. Tunteja. Miten mun huushollissani voi sattua jotain noin typerää noin typerän syyn vuoksi? Miten miehet saattavat hirttää itsensä äkkipikaistuksissa huudettuihin komentoihin, joista eivät sitten voi pakittaa?

Näin käy kaikkialla maailmassa. Ja kaikkialla maailmassa naiset itkevät.

*Mun äitini käyttämä sanonta, jolla viitataan lapsistaan ylpeään äitiin.