Kuolleistaherättämiseen tähtäävä kooste

En meinannut saada silmiäni auki järkytykseltä, kun tänä aamuna heräsin Tornion rautatieaseman penkiltä.
Jaavalla järisee, Ruotsissa järisee, Italiassa järisee, Komoreilla purkautuu tulivuori, finanssioikeuden proffa murhataan, Porvoon tuomiokirkko palaa…

Jo viime viikolla käväisi mielessä, että onkohan tässä minun hommassani mitään järkeä: Kaksi Hessu Hopon pituista ja yhtä paksua teinityttöä on toistensa kimpussa vuoroin kiroillen vuoroin kikattaen heidän äitinsä tuomaroidessa kimeällä äänellä vieressä, lähinnä ”Irti, irti! IRTIIII!” – varmasti hätkähdyttävä audiovisuaalinen kokemus kenelle tahansa.

Jumalauta millaista porukkaa. Jokin on nyt liikaa.

***

Ja tämähän siis on kautta yhteisömme kulovalkeana leviävä meemi, johon sain haasteen niin Turistilta kuin Minimaaliltakin.

Ohje menee jotenkin noin:

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi.

Kyseiset jatkakoot ja muut myös, jos kiinnostaa. (On muuten ollut aika hauskaa yrittää bongailla näistä kaikkialla sikiävistä minutarinoista tuttuja virkkeitä tai edes tutun kirjoittajan tyyliä!)

***

(Otsikko tietysti liittyy siihen kaipuuseen, jota tunnen Kuulista kohtaan!)

Loppuun asti mennään…

…tekstasi lempiohjaajani hetki sitten. Oli päässyt seuraavastakin karsinnasta jatkoon sinne TAIKin elokuvalinjalle. Nyt kaikki lähettämään myönteisiä ajatuksia siihen suuntaan, jotta pääsy kolmen! onnellisen valitun joukkoon varmistuisi.

(Sain sen esitehtävä-DVD:n. Ääneni ei ollut niin paha kuin pelkäsin. Ohjaaja-leikkaaja oli tosin sensuroinut sen yhden repliikin, jota en perästäkään osannut sanoa toivotusti. Sanat olisivat olleet niinkin vaativat kuin: No just siks. Pitkät, pälyilevät katseeni olivat liki parasta katioutistasoa, mutta asennot ja kävelyt olivat tasan niin kamalia, kuin arvelinkin!)

***

Keskimmäinen sällini sitten meni ja tilasi sen juhlatilan, joten pakko kai tässä on ne synttärit järjestää! Sali on sen verran suuri, että vilpittömästi toivon, jotta joku 237 tilaajastani + muista satunnaisemmista lukijoistani ynnä aveceistaan pääsisi mukaan, vaikka ajankohta on toivoton. Tilan tarkemmat koordinaatit ilmoitetaan sähköpostitse niille, jotka ilmoittautuvat mukaan (kolme viikkoa on aikaa ilmineeraantua osoitteessa sunaitis@gmail.com). Kriisi on jo liki luvannut, joten ei mun ihan oman perheen voimin tarvitse juhlia.

PS Kaljahuolto on pelastettu, poika sai neuvotelluksi kauppaan muutaman jääkaapin käyttöoikeuden.

Juhlamielellä

Isoimman osan aikuista elämääni on yhtä toukokuista lauantaita kutsuttu Kristuksen taivaaseen astumisen päiväksi. Vasta vuodesta 1992 tuo 70-luvulla tuottavuuden nimissä viikonloppuun siirretty tekopyhä palautettiin alkuperäiselle paikalleen torstaiksi.

Meitä lounaissuomalaisia ei yleisesti pidetä kovin huumorintajuisina, mutta mahtoi Manua naurattaa, kun hän presidenttinä vahvisti eduskunnan päätöksen pyhän paikalleen palauttamisesta, muta päätti samalla lykätä voimaantuloa muutamalla vuodella! En ole huomannut mitään poliittista pohdintaa siitä, miksi työväenpuolueesta noussut presidentti ehdointahdoin tahtoi turvata talouselämälle vielä muutamaksi extravuodeksi ehjän tuotantoviikon ilman arkipyhää. Ehkä hän tekin sen ihan vaan siks, kun se oli mahdollista. En tiedä, mutta minua nauratti. Se lounaissuomalaisesta huumorintajusta.

Melko pitkä johdanto sille, että oikeastaan minua mietityttävät erilasten vapaiden vakiintuneet viettotavat. Johtuneeko tästä Helatorstain poukkoilevasta historiasta, mutta harvalla tuntuu olevan sille mitään tiukkoja traditioita.

Monelle tämä toukokuinen pitkä viikonvaihde saattaa olla virallinen mökki kuntoon -ajankohta. Itse olen Turistin lailla viettänyt viikonloppua ensin sylki poskella nukkuen ja sitten kaikkia mahdollisia rästejä kuumeisesti puurtaen. Ensi vuoden tuntisuunnitelmat ovat viimeistelyä vaille valmiit, opiskelijavalintaan on luotuna näkemys (molemmat edellä mainitut liittyvät tähän nykyisen työpaikkaan), Tieken suoritusrekisterit kun vielä saisi päivitetyksi, opiskelijoiden työssäoppimisen arviointilomakkeet esitäytetyksi ja Fysiikka & kemia -opintojakson arvosanat arvotuksi (ei vaan, ei niitä arvota, kauheesti raportteja ja tehtäviä pitää lukea!), niin sitten voisi tältä keväältä melkein huoahtaa.

No, turha tästä viikonlopusta enempää vuodattaa, kun se on miltei takana. Helluntaitakaan ei enemmälti tarvitse miettiä, kun heila on jo vuosikymmeniä sitten hankittuna. Tropulimaattisempi on juhannus. Minun lapsuudessani ripille päästiin usein juhannuksena. Sittemmin havaittiin, etteivät ihmiset halua pilata juhannustaan rippijuhlissa. Kehitys on kehittynyt niin pitkälle, että ainakin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa konfirmaatiot on siirretty kokonaan syksyyn, kun kansalaiset eivät halua mokomalla juhlinnalla pilata mitään kesäviikonloppuaan!

Häitä sentään vielä juhannuksena järjestetään, mutta vähemmän kuin muina kesäisinä viikonloppuina. Juhannus halutaan pyhittää viralliselle juhannusjuhlinnalle: pitää päästä omalle tai tutun mökille örveltämään tai sitten pitää päästä Raumanmeren festareille mutaan möyrimään.

Ja tässä on se minun henkilökohtainen ongelmani. Nuoruutensa hurmassa vanhempani eivät uhranneet ajatusta sille, milloin heidän esikoistyttärensä tulevaa viisikymmenvuotisjuhlaansa viettää, jos viettää. Ja siihen se sitten pamahtaa, keskelle keskikesän muuhun tarkoitukseen varattua juhlaa!

Ottaisin mielelläni kommenteissa vastaan sivistyneitä arvauksia siitä, montako vierasta vaivautuu paikalle rokkaamaan, jos Sun äitis lähestyy henkilökohtaisin kutsuin naftia sataa lähipiirinsä lihallisesta tuttavaa ja julkistaa sen lisäksi avoimen kutsun virtuaaliystäville täällä blogissa. Päivä olisi sunnuntai 25.6. ja paikka toistaiseksi varaamatta. Ehdolla olevassa kohteessa olisi tilaa hyvinkin parille sadalle pörrääjälle. Musiikin toistamiseen tarvittavat välineet löytyisivät, myös diskopallo. Mutta keittiö ja kylmätilat eivät kuulu diiliin, mikä aiheuttaa paineita tarjoilun suunnitteluun. Virvokkeiden jäähdyttäminenkin olisi haastava tehtävä.

Siksipä otan myös vastaan hyviä ehdotuksia paikoista, joissa keittiöfasiliteetit olisivat kunnossa, jotka sijaitsisivat pääkaupunkiseudulla, olisivat vielä vapaana mattimyöhäiselle ja sallisivat omien tallinnantuliaisten tarjoilemisen.

Terveisin nimimerkki
Hiukka vielä vaiheessa…

Matikkamaa

Hesari [€] kirjoitti tänään kellon ympäri ahertavasta 16-vuotiaasta ylioppilaasta. Poika oli aloittanut koulunkäynnin suoraan toiselta luokalta ja käynyt lukion Päivölän kansanopiston 2-vuotisella matematiikkalinjalla. Siksi lakki tuli pari vuotta nuorempana kuin yleensä. Tarina olisi voinut kertoa keskimmäisestä pojastani. Onneksi ei kertonut.

Meiän sälli luiskahti kolmivuotiaana puolipäiväiseen eskariryhmään. Ei sitä sinne preppaustarkoituksessa lähetetty, vaan hoitojärjestelyjen vuoksi. Olin itse ensin muutaman kuukauden sivutoimisena opettajana, sitten pari kuukautta päätoimisena kaksosten odottajana ja loppukevään kaksosten kotihoitajana. Siinä elämäntilanteessa oli oivaa, että molemmat isot pojat pääsivät samaan puolipäiväryhmään tarhaan.

Muutimme uudelle paikkakunnalle, kun keskimmäinen oli viisivuotias. Keväällä emme vielä olleet ko. paikkakunnalla kirjoilla emmäkä siksi voineet anoa päiväkotipaikkaa, vaikka tiesimme muuttavamme kesän aikana. Kun lapsi oli jo pari vuotta ehtinyt tottua eskarissa käyntiin, niin jotain ohjattua toimintaahan sille piti järjestää, vaikei tarhapaikkaa saatu. Seurakunnan kerhoon siis. Ei ollut meidän juttu! Kerhossa harrastettiin tiukkaa ikärasismia, jollet ollut kuusivuotias, et saanut tehdä isojen kanssa tehtäviä, vaan jouduit leikkimään pienten ryhmään.

Poika turhautui. Hän ei ollut niitä lapsia, jotka osaavat viihdyttää itseään mielikuvitusleikeissä. Hän halusi pelata korttia ja laskea. Alle kouluikäisenä hän alkoi ruokapöydässä miettiä, montakohan kirjainta on Asterix-lehdessä (lukemisesta hän ei ollut pätkääkään kiinnostunut). Ajattelu meni jotensakin näin: yhdessä ruudussa on keskimäärin 2 puhekuplaa ja joka puhekuplassa ehkä kuusi sanaa. Sanassa on jotain viisi kirjainta. Siinä on jo 60 kirjainta. Jos joka sivulla olisi kymmenen ruutua, kirjaimia olisi 600. Jos sivuja olisi sata, niin kirjaimia olisi 6000, mutkun niitä on vain 47, siis vähän alla puolet sadasta, niin ei siinä Asterixissa ole edes 3000 kirjainta.

Äitijärkeni sanoi, että pojan paikka olisi seuraavana vuonna koulussa, ei eskarissa. Koulukypsyystestit hän teki huhtikuussa, vähän ennen kuin täytti kuusi vuotta. Psykologitkin suosittelivat koulun aloittamista, ja niin pojan koulutaival alkoi 6 vuoden ja kolmen kuukauden iässä.

Olen edelleen sitä mieltä, että tuo ratkaisu oli oikea. Ei koulu silti ongelmitta sujunut. Poika oli matemaattisesti lahjakas ja loogisesti ajatteleva, mutta oppi hitaasti lukemaan eikä todellakaan ollut mikään sosiaalisten suhteiden sankari.

Yläasteella hän oli valtakunnallisessa matikkakilpailussa Helsingin paras ja sijoittui kansallisessa loppukilpailussa kuudenneksi. Fysiikkakilpailussa sijoitus oli viiden parhaan joukossa. Silloin meille alkoi sataa Päivölän esitteitä. Luimme ne tarkkaan. Poika oli sitä mieltä, että ei kiitos. Samoin minä.

Pojan perusteluja:

• emmä haluu olla kaiket päivät yhdessä pelkästään matikasta kiinnostuneiden kanssa

• miks siellä pitää olla lomatkin?

• kauheen vähän kieliä ja valinnaisia

Minäkin ihmettelin, mihin kummaan niillä siellä Päivölässä on niin kova kiire. Miksi lukio pitää suorittaa kahdessa vuodessa? Eikö olisi parempi, että nuoret viettäisivät koululla vain viikot, mutta voisivat kesällä ja viikonloppuisin pitää yllä suhteita oman paikkakunnan kavereihin ja läheisiin? Mitä hyötyä lopulta on insinööreistä, jotka 15-vuotiaasta lähtien seurustelevat vain kaltaistensa kanssa eivätkä kohtaa arjessaan lainkaan toisella tavalla ajattelevia, toisenlaisten arvojen pohjalta valintojaan tekeviä?

Sekin minua hämmästytti, että Päivölässä opiskeltiin vain aikuislukion ops (tähän on lehden mukaan tulossa muutos ensi vuonna). Nörttinuorten ei siis katsottu tarvitsevan sen paremmin liikuntaa, musiikkia, kuvallista ilmaisua kuin valinnaisia kieliä tai filosofiaa.

Kannatan lämpimästi sitä, että oppilaan erityisyys otetaan huomioon. Lahjakkailla pitää olla oikeus saada edellytystensä mukaista opetusta siinä kuin lukitukea kaipaavilla. Mutta ajatus eristämisestä omaan tiukkatahtiseen matikkamaailmaan tuntuu oudolta.

Heurekassa näin pari viikkoa sitten Päivölän opiskelijoiden upeita Tutki, kokeile, kehitä -töitä. Kyllä minä noiden nuorten osaamista arvostan ja nostan hattua myös opettajille, jotka ovat töitä ohjanneet. Samalla kuitenkin mietin, miten paljosta matemaattisesti lahjakkaat nuoret jäävät paitsi paiskiessaan Päivölässä lukiota läpi kahdessa vuodessa. Toivon, että se Hesarin kellon ympäri ahertava 16-vuotias on tyytyväinen valintaansa nyt ja myöhemminkin. Samaa toivon omasta pojastani, joka valitsi toisin.

***

Ja tämän korkealentoisen vuodatuksen päätteeksi ilmoitan lähteväni Kauppatorille, kun Gorba tahtoo nähdä, miten paljolta 50 000 – 100 000 ihmistä näyttää!

Viikonloppuvitonen 20 -06

via Skrubu

Ainahan minä ne luen, mutta ikinä en vastaa. Paitsi nyt taidan (niin kova on tarve lykätä jonkin hupaisan ohjelmanumeron kehittelemistä huomisiin kekkereihin).

1. Kumpi seuraavista on mielestäsi ärsyttävämpi ilmaisu: “De va kiva juttu de” vai “Mä seivaan tän failin usbitikulle”. Miksi? Saako kieliä sekoittaa?

Ensimmäinen. Hullua kyllä, minua ärsyttää enemmän, kun ruotsinkieliset tärvelevät kieltään kuin kuin se, että suomenkieliset tekevät saman omalleen. Ei kai sais, mutta totuus on, että omakin puheeni on täynnä noita faileja ka usbitikkuja.

2. In how many languages do you find yourself to be able to communicate in such a way that you get your message through to the reciever in a correct way?

I guess I could claim fluency in Finnish, English and Swedish, but I have almost totally forgotten all the French I learned thirty some years ago. I understand a little German and even less Italian. But I have an excellent command of body language and a very expressive face, so, I am certain I could get my message through most everywhere. Does that count for a correct way?

3. Kuuluuko puheestasi mistäpäin olet kotoisin? Viännätkö murretta tai bamlaatko slangia vai onko kielesi neutraalia kirjakieltä? Ymmärretäänkö sinua vai joudutko muutamaan puhetyyliäsi viestin perillesaamiseksi?

Puheessani on selkeä läntinen intonaatio. Sanat lienevät kokolailla yleiskielisiä, mutta joukossa on niin 40-luvun, 70-luvun kuin tämän vuosikymmenenkin slangisanoja (peruna isältä ja äidiltä, Gorbalta sekä muksuiltani). Lisäksi joukossa vilahtelee äidin mummon lounaissuomalaisia sanontoja. Savonlinnassa asuessamme oppilaillani oli hieman ymmärtämisvaikeuksia. Puhetyyliäni en sentään joutunut vaihtamaan. Tehostin kokonaisilmaisua.

4. För många finskspråkiga är svenskan i skolan tvångsvenska, men överraskande många kan svenska riktigt bra, trots att det varit en pina att lära sig det. Hur är din svenska och vad har du för ett förhållande till språket?

När jag var på fjärde klassen skickade min mamma mig till Åland för att lära mig svenska (allt jag kunde då, var: Hevonen är häst, pappi är präst, suola är salt, mallas är malt, kaikki allt). Många somrar var jag också i Sverige för samma syfte. Mitt förhållande till svenska språket är varmt. Men jag har inte haft tillfälle att använda de på länge, och nu är det rätt rostigt (fast jag påstod i jobbintervjun, att jag klarar mig på svenska. Akta ni, som jobbar på Yrkeshögkolan Sydväst och tänker delta lärarstudier nästa år…)

5. Ajattelitko katsoa Euroviisut?

Ehkä ne kuuluvat tuossa taustalla. Tällä epämusikkaalisuudella paneudun harvoin katselemaan musiikkiohjelmia.

Myönteistä ajattelua

Jos nyt jotain myönteistä pitäisi sanoa, niin eipä sotke Suomi-Ruotsi-matsi mun isän huomisia 75-vuotisjuhlia! Samperi!

Työntekijän pöytä

Ainakin Jani, PA, Skrubu, Kuraattori ja Charni ovat esitelleet työpöytäänsä. Minä myös.

Työläintä oli ensin löytää työpöytä! Päällä lojui aukinaisena läjäpäin ikkunoita: Skype, Safari ja Firefox (joissa kummassakin auki useita välilehtiä, ei onneksi erillisiin ikkunoihin avattuna), pinoittain Word-dokumentteja ja pari Exceliä, noin alkajaisiksi.

Kaiken alla lymyili tämä

Minulla ei koskaan ole ollut mitään omaperäistä taustakuvaa (Vaikka sijoituin kerran palkinnoille fiMUGin taustakuvakilpailussa. Siinä kuvassa oli kokoelma silloisen Mac-käyttiksen näppäinoikoteistä. Toteutuksesta taisivat todellisuudessa vastata kaksi vanhinta poikaani). Mitä olemattomammaksi näkökyky menee, sen vähemmän kaipaan valokuvaa tai muuta kivaa röpellystä taustakuvaksi, eivät siitä silloin erottuisi mitkään pöydällä lojuvat paperit.

Taas niitä on ehtinyt kertyä, vaikken itse yleensä tallenna edes temppejä työpöydälle. Kaikki toi roina on tullut joko sähköpostin liitetiedostoina tai muina latauksina netistä. Paitsi kuva 1, kuva 2 jne., ne ovat kuvaruutukaappauksia, jotka Mac oletusarvoisesti tallentaa työpöydälle. Kertyneitä katsellessa tuli taas mieleen, että pitäisi tutkia, mistä latausten ja kuvaruutukaappausten oletustallennuspaikkaa muutetaan. Heti näyttäisi pöytä tyylikkäämmältä.

Mitä muuta kuvasta voi päätellä? Joskus olen näköjään komentanut kuvakkeet järjestykseen, eivät ne muuten noin suorissa riveissä pönöttäisi. Pienen järjestyksenpitoefortin jälkeen on taas alkanut kertyä uutta tauhkaa. Jostain syystä se läjittyy tuonne oikeaan yläkulmaan. Joitain tyhjiä paikkoja rivistöissä on. Olisiko poistettujen tiedostojen nimi paljastanut jotain liian henkilökohtaista? Siksikö ne nappasin veks. Vai nolottiko minua nähdä työpöydällä esim. kaksi päällekkäistä Flash-playerin asentajaa. Ihan kuin siellä netissä olisi liikkunut joku toistaitoinen, joka ei ymmärrä, että ohjelma alkoi jo lataantua, ei enää tarvitse tökkiä kuvatetta.

Pieni kuolema, kolme minuuttia tai niillä main

Minulta siihen meni kaksitoista tuntia, ohjaajalta enemmän. Lisäksi jouduin taiteen vuoksi leikkuuttamaan hiukseni, mutta se ei ollut suuri menetys, koska lyhyttä lookiani on yleisesti pidetty entisiä hapsuja parempana.

Tarina kertoo avioparista, jonka lapsi on muuttanut muualle. Siinä sitten vaimo huomaa, ettei tässä taida enää olla miehen kanssa paljon yhteistä. Muutamaan minuuttiin mahtuu pakkaseen jäätyneitä Rhodoja, sänkykamarikohtaus ja loittonevan taksin valot talviyössä.

Muuten minulla oli keski-käisen naisen garderoobi omasta takaa, mutta yöpaita piti hankkia, kun sellaista en omista. Samat kohtaukset kuvattiin sen seitsemästä eri kulmasta läheltä ja kaukaa ja siltä väliltä. Varmaan jotain kolme tuntia putkeen pujahdin sänkyyn, käänsin selän mieheen päin ja sammutin valot. Ja sitten petasin sängyn takaisin alkutilaan ja sama uusiksi.

Vaan enpä sentään suotta! Ohjaajanuorukaisemme pääsi jatkoon TAIKin opiskelijavalinnassa!! Onnea! Juhannuksen tienoilla selviää, miten seuraavilla kierroksilla käy.

***
Oli hienoa seurata kuvausryhmän työtä. Suurin osa sakista on tehnyt yhdessä elokuvia jo vuosia (vaikkei sälleillä vieläkään ole ikää kuin pikkasen päälle 20). Tällaiselle äkkitempperamenttiselle oli kasvattavaa nähdä, miten hermostumatta ne suhtautuivat satunnaisiin vastoinkäymisiin ja aikataulun venymiseen!

***

Saan DVD:n tässä joku päivä. Kauhistuttaa jo ennakkoon. Kaikkihan tietävät, miten kamalaa on kuulla omaa ääntään nauhalta. Kun oma outo ääni yrittää teennäisesti vääntää toisen kirjoittamia reploja, on kokemus potenssiin korotetun kamala. Sitkun lisätään vielä räppäävät silmät, jännityksestä kankeat hartiat, kummallisella mutkalla oleva kaula ja muut iljettävät yksityiskohdat, vaati luonnetta katsoa tuotosta!

***

Aiheesta käsikirjoittaja-ohjaaja kertoi, että tilanne on varsin yleinen hänen tuttavapiirissään. Kun viimeinen lapsi on muuttanut kotoa, ovat vanhemmat eronneet. Tunnistan tunteen. Meidän tutuille näin ei silti toistaiseksi ole käynyt. Ja Gorballakin taitaa olla armonaikaa ainakin kolme vuotta, sillä Spöget tuskin muuttavat kotoa kesken ammatikoulun.

BlogiBiqniq

Ensimmäiseksi bongasin keväänkeltaisen Marinadin (kiitos koollekutsumisesta!). Sitten vaihdoin asuntokuulumisia Oopan kaa (hällä uudet rillit, mustat pokat on out, nyt kaikki aikaansa seuraavat, mars hankkimaan läpinäkyvät sangat). Helen oli leiponut muffinssiseikkoja, joita en melkein kehdannut ottaa, kun itse tulin nyyttäreihin tarjoomuksitta. Kuulin, että hänen kevään opiskelurumbansa on loppurutistusta vaille valmis.

Just sopivasti paikalle saapui pyöräilevä Justin hiukset hulmuten. Suoritimme halaus-pussaus-operaation, hän maailmanmiehen tyylikkyydellä, minä pohjoisen aidosti moiskauttamalla. Opin, että Cybbis äännetään koolla, ei ässällä, kuten mielessäni olin kuvitellut. Tiina Kaarelaa tuntematon mies kadulla oli maininnut visuaalisesti figuratiiviseksi (Vai oliko se sittenkin jokin muu hienolta kuulostava ilmaisu? Niin äkkiä asiat tällä iällä unohtuvat). Ihmissuhde oli myös paikalla.

Turisti viihtyi koko perheen voimin: mukana niin henkilö hänen blogistaan kuin Kakkelsson. Pörrö oli ottanut mukaan virkkuutyön, jotta voisi uskottavsti raportoida biqniqistä neuleblogipiireihin (ei sitten kuitenkaan kaivanut käsityötä näkösälle). Veeran veli oli nähnyt Tampereella Bill Clintonin. Tästä Raparperiblogin Raisa alkoi muistella Summitia, jonne äiti lähetti hänet kumisaappaat jalassa katsomaan Gorbatshovia (nuoremmille tiedoksi: Summitilla viitataan vuoden 1990 Helsingin miittingiin sen vanhemman Bushin ja alkuperäisen Gorban välillä).

Vähätelmä kertoi vihjanneensa puheterapeutti-äidilleen, että ihan jo ammatin vuoksi kannattaisi seurata Kauran blogia. Ja minä vastasin, että ensi vuonna, kun vietän vuoden virkavapaatani opettajankouluttajana, aion sisällyttää ViPin erityisopettajan erikoistumisopintojen kurssikirjallisuuteen.

Viime tingassa ehti paikalle myös Jude, joka oli matkalla yövuoroon ratin taakse.

Sitten on vielä mainittava, että puistossa parveili sankoin joukoin trikoisiin tälläytyneitä hemmoja numerolaput rinnassaan. Useimmilla oli reppu selässä ja monilla lisäksi pyöräilykypärä (ei päässä, vaan selässä). Kannustimme heitä raivoisasti ja jokuset jaksoivatkin juosta jyrkän päkkärän ylös asti. Yhdessä klungassa Justin oli bongaavinaan Sellistin, mutta ei kai nyt sentään…

Arvokonflikti

Spöget sai edellisestä uskonnonkokeesta kaksi pistettä kahdestatoista. Lestadiolaisuuden erityispiirteistä osasivat mainita paljot lapset ja yhden pisteen edestä tiesivät myös luterilaisuuden juurruttamisesta Suomeen. Niinpä lupasin hiukka jeesata tällä kertaa. Opettaja oli antanut 12 kysymystä valmisteltavaksi. Niistä kaksi kysytään huomisessa kokeessa.

Mitä teille tulisi mieleen kysymyksestä Mitä ymmärretään etiikalla? Määritä siihen liittyvänä käsitteet moraali, normi ja arvo? Tai tällaisesta Itsemurhan eettiset ristiriitaisuudet elämän kunnioituksen, läheisten ihmisten ja kristillisyyden näkökulmasta katsottuna. Voin kertoa, että 16-vuotiailla Spögeillä pyöri hedelmäpelit silmissä eikä mieleen tullut mitään.

Parista teemasta ehdimme jutella, mutta puolet kysymyksistä oli edelleen pohtimatta, kun Gorba innoissaan kutsui minut kanssaan konserttiin. Just tänään, kun etiikkaa piti miettiä huomiseksi. Just minut, joka, kuten täällä ennen käyneet hyvin tietävät, on täysin kykenemätön nauttimaan musiikista.

Pieni ristiriitatilanne tarjolla. Parisuhde voitti tällä kertaa, sillä olisihan ollut epähienoa kieltäytyä, kun mies joka 22 vuotta sitten sanoi äitienpäivän aamuna: Et sinä mun äiti ole, ja jätti noteeraamatta suvunjatkamissaavutukseni ensimmäisen kerran ja sen jälkeen joka vuosi seuraavien 21 vuoden ajan, nyt vihdoin kutsui äitienpäiväkonserttiin! (Mari, sinä olet sentään suomen kielen opiskelija, neuvo, miten tuo äskeinen olisi pitänyt välimerkittää!, että siitä saisi tolkun!) Sitä paitsi meillä on ollut hiukan kivikkoista viime aikoina. Silloin pitää noteerata lähestymisponnistelut. Sanoo nimimerkki Ei tässä kohta vietettäisi 28-vuotiskihlajaispäivää, jollei välillä olisi osattu priorisoida.

Niinpä siis menimme Kanneltalolle nauttimaan Jason Big Band -musiikista. Gorba oli ihan innoissaan. Hytkyi ja huojui niin, että penkkirivi tutisi. Musiikki oli siksens oivaa swingiä. Kappaleista tunnistin kaksi: American patrollin ilman sanojakin ja sit tämän Sinatran My wayn lähinnä sanoista. Nimistä tunnistin enemmän: Raimo Henriksson, Esa Pethman, Arto Alaspää (johon muuten en ole erityisen mielistynyt, olenhan rikollinen, mutta joka trumpetistina oli ihan metka).

Olis siinä konsertissa toki kokemista tällaiselle epämusikalisellekin. Kapellimestari Henrikssonin välispiikkejä oli kiva kuunnella ja herran koreografia oli oiva. Eniten pidin kuitenkin takarivin trumpetisteista. Siellä ne seisoivat niin rehvakkaina, vaikka torvet olivat paljon pienemmät kuin muilla. Kun oli puhaltelupaussi ne virnuilivat toisilleen ihan kuin olisivat nauttineet olostaan koko ajan. Välillä ne puuhakkaina vaihtoivat erilaisia tötteröitä trumpettiinsa. Sitä puuhailua oli ilo seurata.

Hauska oli myös se soolo, jonka Esa Pethman saksofoneineen vetasi niin pitkäksi, että pasunisti jo kahdesti ehti nousta, kun luuli, että oma vuoro oli tullut.

Tarkkailin itseäni huolellisesti, jos vaikka jalka kuin varkain alkaisi vatkata rytmiä. 73 minuutin kohdalla tapahtui ensimmäinen aristava päkiän kääntely, mutta vasta encoressa huomasin tamppaavani ihan kunnolla. Ei minusta sittenkään taida olla epätieteellisen seuran jäseneksi (tai ainakin pitää vaihtaa tentittävä aihe)!

Gorba, kiits! Oli mulla kivaa (vaikka palelsi kyllä).

(Yksi alitajuinen peruste tehdyille valinnoille voisi olla, että huomenna on helpompi lähteä BlogiBiqniqiin, kun on tänään leikkinyt Gorban kaa!)