Hesari [€] kirjoitti tänään kellon ympäri ahertavasta 16-vuotiaasta ylioppilaasta. Poika oli aloittanut koulunkäynnin suoraan toiselta luokalta ja käynyt lukion Päivölän kansanopiston 2-vuotisella matematiikkalinjalla. Siksi lakki tuli pari vuotta nuorempana kuin yleensä. Tarina olisi voinut kertoa keskimmäisestä pojastani. Onneksi ei kertonut.
Meiän sälli luiskahti kolmivuotiaana puolipäiväiseen eskariryhmään. Ei sitä sinne preppaustarkoituksessa lähetetty, vaan hoitojärjestelyjen vuoksi. Olin itse ensin muutaman kuukauden sivutoimisena opettajana, sitten pari kuukautta päätoimisena kaksosten odottajana ja loppukevään kaksosten kotihoitajana. Siinä elämäntilanteessa oli oivaa, että molemmat isot pojat pääsivät samaan puolipäiväryhmään tarhaan.
Muutimme uudelle paikkakunnalle, kun keskimmäinen oli viisivuotias. Keväällä emme vielä olleet ko. paikkakunnalla kirjoilla emmäkä siksi voineet anoa päiväkotipaikkaa, vaikka tiesimme muuttavamme kesän aikana. Kun lapsi oli jo pari vuotta ehtinyt tottua eskarissa käyntiin, niin jotain ohjattua toimintaahan sille piti järjestää, vaikei tarhapaikkaa saatu. Seurakunnan kerhoon siis. Ei ollut meidän juttu! Kerhossa harrastettiin tiukkaa ikärasismia, jollet ollut kuusivuotias, et saanut tehdä isojen kanssa tehtäviä, vaan jouduit leikkimään pienten ryhmään.
Poika turhautui. Hän ei ollut niitä lapsia, jotka osaavat viihdyttää itseään mielikuvitusleikeissä. Hän halusi pelata korttia ja laskea. Alle kouluikäisenä hän alkoi ruokapöydässä miettiä, montakohan kirjainta on Asterix-lehdessä (lukemisesta hän ei ollut pätkääkään kiinnostunut). Ajattelu meni jotensakin näin: yhdessä ruudussa on keskimäärin 2 puhekuplaa ja joka puhekuplassa ehkä kuusi sanaa. Sanassa on jotain viisi kirjainta. Siinä on jo 60 kirjainta. Jos joka sivulla olisi kymmenen ruutua, kirjaimia olisi 600. Jos sivuja olisi sata, niin kirjaimia olisi 6000, mutkun niitä on vain 47, siis vähän alla puolet sadasta, niin ei siinä Asterixissa ole edes 3000 kirjainta.
Äitijärkeni sanoi, että pojan paikka olisi seuraavana vuonna koulussa, ei eskarissa. Koulukypsyystestit hän teki huhtikuussa, vähän ennen kuin täytti kuusi vuotta. Psykologitkin suosittelivat koulun aloittamista, ja niin pojan koulutaival alkoi 6 vuoden ja kolmen kuukauden iässä.
Olen edelleen sitä mieltä, että tuo ratkaisu oli oikea. Ei koulu silti ongelmitta sujunut. Poika oli matemaattisesti lahjakas ja loogisesti ajatteleva, mutta oppi hitaasti lukemaan eikä todellakaan ollut mikään sosiaalisten suhteiden sankari.
Yläasteella hän oli valtakunnallisessa matikkakilpailussa Helsingin paras ja sijoittui kansallisessa loppukilpailussa kuudenneksi. Fysiikkakilpailussa sijoitus oli viiden parhaan joukossa. Silloin meille alkoi sataa Päivölän esitteitä. Luimme ne tarkkaan. Poika oli sitä mieltä, että ei kiitos. Samoin minä.
Pojan perusteluja:
- emmä haluu olla kaiket päivät yhdessä pelkästään matikasta kiinnostuneiden kanssa
- miks siellä pitää olla lomatkin?
- kauheen vähän kieliä ja valinnaisia
Minäkin ihmettelin, mihin kummaan niillä siellä Päivölässä on niin kova kiire. Miksi lukio pitää suorittaa kahdessa vuodessa? Eikö olisi parempi, että nuoret viettäisivät koululla vain viikot, mutta voisivat kesällä ja viikonloppuisin pitää yllä suhteita oman paikkakunnan kavereihin ja läheisiin? Mitä hyötyä lopulta on insinööreistä, jotka 15-vuotiaasta lähtien seurustelevat vain kaltaistensa kanssa eivätkä kohtaa arjessaan lainkaan toisella tavalla ajattelevia, toisenlaisten arvojen pohjalta valintojaan tekeviä?
Sekin minua hämmästytti, että Päivölässä opiskeltiin vain aikuislukion ops (tähän on lehden mukaan tulossa muutos ensi vuonna). Nörttinuorten ei siis katsottu tarvitsevan sen paremmin liikuntaa, musiikkia, kuvallista ilmaisua kuin valinnaisia kieliä tai filosofiaa.
Kannatan lämpimästi sitä, että oppilaan erityisyys otetaan huomioon. Lahjakkailla pitää olla oikeus saada edellytystensä mukaista opetusta siinä kuin lukitukea kaipaavilla. Mutta ajatus eristämisestä omaan tiukkatahtiseen matikkamaailmaan tuntuu oudolta.
Heurekassa näin pari viikkoa sitten Päivölän opiskelijoiden upeita Tutki, kokeile, kehitä -töitä. Kyllä minä noiden nuorten osaamista arvostan ja nostan hattua myös opettajille, jotka ovat töitä ohjanneet. Samalla kuitenkin mietin, miten paljosta matemaattisesti lahjakkaat nuoret jäävät paitsi paiskiessaan Päivölässä lukiota läpi kahdessa vuodessa. Toivon, että se Hesarin kellon ympäri ahertava 16-vuotias on tyytyväinen valintaansa nyt ja myöhemminkin. Samaa toivon omasta pojastani, joka valitsi toisin.
***
Ja tämän korkealentoisen vuodatuksen päätteeksi ilmoitan lähteväni Kauppatorille, kun Gorba tahtoo nähdä, miten paljolta 50 000 – 100 000 ihmistä näyttää!