Happy Hymen Club

Nyt vissiin pitää kirjoittaa seksistä ollakseen katu-uskottava. Minä kans! Eihän mikään voi kenestäkään olla mukavampaa, kuin viettää yhteistä iltaa äidin kanssa luontevasti seksistä jutustellen.

Kauan sitten ystävättärelläni oli ilmoitustaululleen kiinnitettynä sellofaaniin pakattu ilmapallo. Paketista riippui kortti, jossa luki Happy Hymen Club (tämä tapahtui amerikassa). 70-luvulla kruununhakalaisessa lukiossa ei käsitelty englannintunneilla ihmisen anatomiaa kovin kattavasti. En siksi lainkaan tunnistanut sanaa hymen (vasta jenkkilässä opin tietämään senkin, mitä fuck tarkoittaa. Niin viatonta oli elämä Helsingissä siihen aikaan).

Kysyin siksi ystävättäreltäni, mikä ihmeen ilmapallo hänellä roikkui ilmoitustaululla. Tässä vastaus:

”Luin kahden ystävättäreni kanssa tutkimuksen, jonka mukaan suuri osa amerikkalaisista naisista menettää neitsyytensä alle 18-vuotiaana. Koska me kaikki olimme jo yli kahdenkymmenen ja aina vain impiä, päätimme perustaa Immenkalvo-klubin. Siltä varalta, että houkutus klubin hylkäämiseen joskus tulisi ennalta varoittamatta, päätimme kiinnittää klubimerkkimme käden ulottuville ilmoitustaululle.”

Ei siitä minikokoisesta ilmapallosta paljon hyötyä olisi ollut tosipaikan tullen. Mutta jo ajatus seksiin ennalta varautumisesta oli siihen aikaan melko radikaalia keskilännen kirkkokansan jälkeläisille. Teiniraskaudet olivat silloin kovin yleisiä Yhdysvalloissa. Kunnon tyttö ei voinut ennen treffejä hankkia kortsuja, koska silloin kysymyksessä olisi ollut harkittu teko. Oli moraalisesti huomattavasti vähemmän tuomittavaa, jos naimapuuhiin päätyi hetken hurmasta, melkein kuin vahingossa. Haittapuolena oli, että näille liki viattomille aina silloin tällöin sattui vahinkoja.

Monilta oho!-raskauksilta olisi voitu välttyä, jos jo silloin olisin kertonut mainiosta sukkahousu-niksistäni. Tätä niksiä ei ole julkaistu Pirkassa. Tämä niksi on käytännössä testattu.

Bilettämään kannattaa lähteä sukkahousuissa, joiden haarakiila on valmiiksi rikki. Viettien viemä tulee äkkiä järkiinsä, kun tuntee käden kohoavan reittään pitkin kohden hameenalusta, ja yhtäkkiä muistuu mieleen rikkinäiset sukkahousut! Mikään ei suojele moraalia yhtä tehokkaasti, kuin risojen sukkahousujen häpeäminen (paitsi puuterinväriset punttikalsarit on kanssa aika tehokkaat!).

Ainoa vaan, ettei taitaisi sittenkään toimia nykyteineillä, kun niiden mielestä rikkiraastetut sukkahousut ovat sopiva asuste niin arkeen kuin juhlaankin!

Olen törmännyt ongelmaan…

…jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen oman blogin perustamista. En näet enää osaa päätää, miten liikkuisin blogeissa!

On olemassa blogilistan suosikit, joka näppärästi näyttää, mikä suosikeistani on päivittynyt sitten viimeisen käyntini. Ja on olemassa oma listani tuossa sivupalkissa, liki identtinen edellisen kanssa. Kumpaa kuuluisi käyttää?

Blogilista olisi tavallaan kätevämpi, siitä näkee helposti, milloin on sopiva kyläilyhetki. Oman listan etuna taas on, että sen kautta kulkiessaan jättää jälkensä tutun laskuriin. En tiedä muista, mutta minua ilahduttaa valtavasti, kun näen päivästä toiseen tutut osoitteet kävijöiden joukossa! Eivät ne välttämättä kommentein kerro käynnistään, mutta hiljaa kyläilevät kumminkin. Kiitos teille.

Pinserin aikaan myös Pamauksen kautta tulleista näkyi käyttäjänimi, nykyisin näkyy vain, että 70 on saapunut suosikeista. Tämä tietysti takaa kävijälle intimiteettisuojan, mutta latistaa hiukan yhteisöllisyyttä.

Jollei sinun blogisi kävijäluettelossa näy Sun äitiäs, syynä voi olla, että olen tullut vierailulle blogilistan kautta!

Energiaa

Lapsuudenkodissani siis suosittiin osallistumista, ja sama peli on periytynyt pojilleni. Aina en ole asiasta innoissani.

Kesällä 2002 silloin kaksitoistavuotiaat kaksossällini viettivät kesäkuuta samanikäisten serkkujensa kanssa, kun aikuisempi väki oli töissä. Kundikööri keksi ilmoittautua Red Bull -mäkiautokisaan. Autosta tehtiin piirustukset: lentokoneen mallinen, kaksi pyörää edessä, yksi takana, takapyöräohjaus. Herroja ei yhtään huolettanut, vaikkei heillä ollut rakentamisosaamista, materiaaleja tai rakennuspaikkaa. He olivat vakuuttuneita, että saisivat auton valmiiksi.

Heinäkuussa kuulin hommasta ja stressasin puolitoista kuukautta ihan sikana. Itsestäni ei olisi rakunnuskonsultiksi. Mieheni varaankaan en arvannut paljon laskea (osaamista ehkä löytyisi, mutta löytyisikö aikaa ja viitselystä). Autoa rakentamaan kokoontui lopulta koko suku: yksi eläkkeellä oleva maalaiskansakoulunopettajavaari, kolme diplomi-insinööri-isää, neljä pikkupoikaa ja kannustusjoukoiksi lauma äitejä, sisaria ja isoveljiä.

Hanke oli lopulta ihan hauska. Varsinaisissa ajoissa auto romuttui niin näyttävästi, että lasku ikuistettiin telkkariohjelmaan (josta järjestäjät ystävällisesti lähettivät meille kopion). Silti en olisi halunnut ruljanssia uusintana kesällä 2005!

Ilmoittautuivat ne mokomat silti tänä vuonnakin! Koulusta oli nurkkiin tarttunut periaatteessa käypänen mäkiauton runko. Kopan rakentaminen jäi poikien omalle vastuulle. Kolmessa vuodessa taidot olivat sen verran kasvaneet, että tällä kertaa vain yksi isä joutui auttamaan viimeistelyssä. Ja yksi äiti roudaamisessa.

Isojen tavaroiden ja lukuisten ihmisten kuskaamiseen meillä on 25 vuotta vanha avolavapaku, jossa on pidennetty hytti. Sillä mäkkäri kulkisi kätevästi sukulaisten pihalta Espoosta Tähtitorninmäelle. Ehkä.

Pakuvanhuksen syylari on vuosien saatossa hapertunut niin, ettei jäähdytysripoja juurikaan ole jäljellä. Kesäkeleillä vaunulla voi ajella kymmenisen kilometriä, sitten se alkaa keittää. Jos panee lämmityslaitteen täysille ja ajaa korkeintaan seitsemääkymppiä eikä pysähtele tyhjäkäynnille liikennevaloihin, voi tsäkällä selvitä vielä viisi kilometriä. Eli just ja just oltaisiin kantamalla, jos Espoosta Helsinkiin pitäisi edetä.

Kunhan muistaisi, että tuulettajanhihna alkaa vinkua pahasti, jos joutuu pitämään valot päällä. Koska kiristykset ovat jo tapissa, pitää pidon parantamiseksi sivellä hihna siirapilla.

Nämä ongelmat tiesin, kun lähdin noutotaipaleelle lauantaina. Ihan kuin niissä ei olisi ollut kyllin, jarruvalo alkoi palaa matkalla. Moottoritiellä on paha pyssäillä (tietää sekin saattoautokuski, joka viime viikolla leveää kuljetusta Länsiväylällä opasti). Siksi jatkoin sitkeästi Matinkylän Nesteelle asti. Ostin jarrunestettä ja lorautin sitä johonkin reikään (ohjekirjaa ei löytynyt autosta). Nähtävästi osuin oikeaan, koska valon palaminen siihen loppui. Viiden kilometrin ajan etenin, kuin millä tahansa autolla: ei keittänyt, ei vinkunut, ei valo välkkynyt. Luksusta!

Mäkiautonrotjake saatiin mahtumaan lavalle vain hiukan väkivaltaa käyttäen. Eilen piti toimittaa vekotin Kaivariin. Oli jäädä haaveeksi, sillä kuljetuskalusto ei halunnut käynnistyä kosteassa säässä. Mersumme on sellaista perinteistä mallia oleva diesel, ettei sitä noin vain avaimesta starta, pitää hellävaraisesti hehkuttaa ja irrottaa ja ajoittaa kaasun polkaisu oikein. Viidennellä yrittämällä onnistuin. (Naisten autonpäälle ymmärtämisestä huolestunut Turistikin olisi varmaan ollut ylpeä, kun olisi nähnyt, miten Sun äitis vastoinkäymisistä huolimatta sai kuin saikin mäkiauton Tähtitorninmäelle.)

Itse kisa oli vetinen. Siellä seisoin mutavellissä muiden mukana ja ihailin selostajien uskomatonta puhetulvaa (kuten joku muukin, huomaan) sekä upeita ajopelejä, joiden valmistamisessa oli kulunut jokunenkin tunti. Oma suosikkini oli miehekkäästi ratsunsa takana seisaaltaan laskenut gladiaattori. Autoista kaunein oli pieni mahonkinen vene, jonka viimeistely ja tekniikka olivat upeat.

Mun pojat ovat nähtävästi erikoistuneet show-puoleen: taas meni auto romuksi. Jään odottamaaan tämän vuoden videota.

Max 20

Perjantain Hesarin mukaan Inkeri Ruokonen on väitöskirjassaan todennut saman, mikä blogiväelle on ollut selviö jo pitkään: lapsen lahjakkuus kehittyy vuorovaikutuksessa. Tutkimuksessa havaittiin, että lahjakkailla lapsilla on turvallinen kotiympäristö ja hyvä kiintymyssuhde vanhempiinsa. ”Kotona on opittu kaikki tärkeimmät taidot”.

Samasta asiasta ovat kirjoittivat vähän aikaa sitten ainakin Kaura, Sedis, Katri ja PA (laiskuuttani en jaksa lähteä kaivelemaan juuri kyseisten merkintöjen linkkejä). He kaikki ovat kertoneet tulleensa sellaisiksi kuin ovat, koska kotona luettiin paljon, keskusteltiin paljon ja tehtiin paljon. Epäilyksettä he myös ovat lahjakkaita.

Oma lapsuudenkotini ei ollut erityisen lukevainen koti, mutta sitäkin osallistuvaisempi. Meidän perheen mukulat osallistuivat turkulaisen kenkäkaupan piirustuskilpailuun, Aamulehden kirjoituskilpailuun, Kylli-tädin ohjelman käsinukkien nimeämiseen ja näytelmän kirjoittamiseen nukeille, itsenäisyysjuhlan lausuntaesityksiin, jääkiekkokaukalon rakentamistalkoisiin, Punaisen Ristin nukenvaatekilpailuun… muutamia mainitakseni. En tiedä, miten lahjakkaita meistä tuli, mutta ainakin opimme aktiivisiksi ja hankkeistamme kokonaisvastuun ottaviksi.

Jos kaikki tärkeimmät taidot opitaan kotona, mikä silloin jää koulun osuudeksi? Millainen kohtalo on niillä lapsilla, joilla olisi edellytykset kehittää lahjojaan, mutta joiden kodeilla ei ole voimia antaa tukea? Pisa-kehutun peruskoulumme erityinen ansio on, että tasoerot parhaiden ja huonoimpien suoritusten välillä ja koulusta toiseen ovat pienet. Miten tällainen koulu venyy ääripäiden tukemiseen?

Minulla ei ole heittää peliin tieteellistä näyttöä, vain kokemukseni peruskoululaisten äitinä. Meidän perheessämme on käyty peruskoulua vuodesta 1990. Liian monta kouluvuotta kului laman ja säästöjen varjossa. Neljästä lapsestani kolmella oli ala-asteen ajan luokalla 33 – 35 oppilasta. Kuka vakavissaan uskoo, että pätevinkään opettaja kykenisi tuollaisessa laumassa ottamaan huomioon oppilaan yksilölliset tarpeet?

Jättiluokissa kärsijöinä ovat lahjakkaiden lisäksi myös ne lapset, joilla syystä tai toisesta olisi tarvetta erityiseen tukeen oppimisessa. Torstain Helsingin Sanomat kertoo, että Vantaalla erityisoppilaiden määrä on kolminkertaistunut vuodesta 1998. Apulaiskaupunginjohtaja Aulis Pitkälän mukaan jatkossa erityisopetuksen ryhmiä voidaan lisätä vain kasvattamalla tavallisten ryhmien luokkakokoa.

Varsinaista hölmöläisten peitonjatkamista! Isoista perusopetuksen luokista yhä useammat tipahtavat erityisopetuksen ryhmiin, ja taas pitää kasvattaa luokkakokoa, että pudokkaille saadaan perustettua erityisryhmä.

Kaikille lapsille, niin lahjakkaille, ”tavallisille” kuin erityisillekin, olisi parasta opiskella yhdessä inhimillisenkokoisissa luokissa. Ammatillisena erityisopettajana olen kokenut, ettei mitään varsinaisia erityisopetustemppuja tarvita, kunhan ryhmäkoko on niin pieni, että opettaja oppii tuntemaan oppilaansa ja hänen erityispiirteensä ja oppilaalla on tarvittaessa mahdollisuus esim. osa-aikaiseen luki-opetukseen ja tukiopetukseen. En usko, että tilanne peruskoulussa voisi olla niin kovin erilainen (Tällä viittaan niihin lapsiin, joilla erityiopetukseen siirtämisen taustalla ovat esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen vaikeudet, sosiaaliset syyt tai tarkaavaisuushäiriöt. Dysfaattiset, autistiset tai kehitysvammaiset lapset tietysti tarvitsevat omanlaistaan opetusta.)

Suomen kokoisessa maassa ei ole varaa hukata lahjakkuuksia tai kasvattaa syrjäytyneiden joukkoa. On kohtalaisen elitististä ajatella, että oikeus oman lahjakkuuspotentiaalin hyödyntämiseen pitäisi olla vain niillä lapsilla, joiden kodit jaksavat ottaa kantaakseen myös koulun tehtävät. Tai että syrjäytymiseltä tulisi säästyä vain niiden, joiden perhe osaa kannatella erityisen tuen tarpeessa olevaa nuortaan. Siksi nykyinen lyhytnäköinen säästäminen opetusryhmien kokoa kasvattamalla pitäisi ajoissa ymmärtää lopettaa.

PS Edellisestä huolimatta on edelleen suotavaa lukea, keskustella, tehdä ja osallistua koko perheen voimin!

Onko kiltti kirosana?

Nyt kannattaa kipinkapin käydä Marginaalissa seuraamassa keskustelua teemasta Kiltteys, hyvyys ja liian kiltit ihmiset!

Vastenmielistä ruikutusta

Avasin silmäni tänä aamuna kello 6.15. Keittiön tietokoneen avasin kello 6.20 ja silmäsin pikaisesti lävitse yön satoa. Olin töissä tietokoneellani puoli kahdeksalta. Oppilaat tulivat 8.15. Opetin kahdeksan tuntia putkeen. Viimeiset viisi tuntia hyörin väkkäränä piirissä, jossa neljällä oli menossa Access, kahdella sähköposti ja Internet, kahdella PowerPoint ja yhdellä Excel.

Ruokatunnilla en ehtinyt kahvihuoneeseen asti, kun kolmella kollegalla oli tietoteknisiä pulmia (=ei löytänyt tiedostojaan, ei onnistunut tulostamaan yms. muuta tosi vaativaa).

Töiden jälkeen olin kotona viideltä. Tein ruuan perheelle ja söin ensimmäistä kertaa koko päivänä. Kuudelta istahdin tietokoneen viereen muokkaamaan miehen merikilpailutehtäviä. Ensimmäisen osakilpailun tehtävät, valvojan ohjeet ja laskupohjat tuomaristolle olivat valmiina klo 00:12. Otin ehtooksi siitä hommasta ja siirryin tänne keittiön koneelle viettämään vapaa-aikaa.

Tässä ei taida olla mitään järkeä! Ei kai kenenkään ole terveellistä istua viittätoista tuntia vuorokaudessa näytön loimussa!

Tämän ei ole tarkoitus olla valitusvirsi. En liioin pidä itseäni minään työläissankarina saavutukseni vuoksi. Tämä on päivittelyä: miten tyhmä sitä ihminen voikaan olla, että tuollaiseen ryhtyy! Ja avunpyyntö. Miten teillä muilla on tapana selvitä järjissänne vaikkapa seuraavissa tilanteissa?

Tilanne 1
Henkilö 1:llä on kotona tietokone, johon on kytketty tulostin. Hän tottuu tulostamaan print-nappulaa painamalla. Sitten henkilö 1 tulee työyhteisöön, jossa on sata tietokonetta ja joitakin verkkotulostimia. Hän tulostaa edelleen print-nappulasta eikä vaivaudu tarkastamaan, mille tulostimelle työnsä ohjaa. Kun lähimmältä koneelta ei ala syyhkiä mitään, henkilö 1 painaa varmuuden vuoksi uudestaan print-nappia. Ja sitten uudestaan jne. Sitten henkilö todenteolla suuttuu, kun vieläkään ei tapahdu mitään.

Samaan aikaan toisaalla tulostin suoltaa satoja sivuja proosaa, ja henkilö 2 alkaa ravata pitkin taloa löytääkseen lähettäjän. Henkilöt kohtaavat. Henkilö 1 on sitä mieltä, että hänen pitäisi saada oma tietokone ja tulostin. Henkilö 2 on sitä mieltä, että jonkinlaista perusoppimista voisi olettaa tapahtuvan viidessä vuodessa. Eroaminen ei tapahdu hilpeissä tunnelmissa.

Tarinan variaatio on henkilö, joka kyllä tietää, minne on tulostamassa, mutta ei tiedä mitä. Esimerkiksi yrittämällä tulostaa Letter- tai A5-kokoisia tulosteita, henkilö 3 saa tulostimen harmittavasti jumiin, josta ei selviydy omin avuin, vaan hakee apuun henkilön 2. Ja taas jäi syömättä!

Tilanne 2
Ihmisen miehen mielestä Excelin soluihin voi kätevästi kirjoitella sinne tänne ja sijoitella kaavoja vielä tuonne. Ihmisen mies ei hyväksy sellaista nägätystä, jota ihminen pitää kun asettelu ei tyydytä. Ihmisen mies ei ymmärrä sitäkään, miten paljon vaivaa säästyisi, jos taulukon suunnittelisi alun perin sellaiseksi, että samasta pohjasta saisi näppärästi tulosteet kolmelle erilaiselle käyttäjäryhmälle (sanotaan ihan esimerkin vuoksi vaikka kilpailijoille, valvojolle ja tuomareille). Sitä varten ihminen ja ihmisen mies fragaavat tietokoneen vieressä kuukaudesta toiseen.

Olen aina olut luonnoltani sellainen ylhäältä-alaspäin-amelias-auttaja, että kunhan joku nöyränä ja kiitollisena lähestyy ja vähänkin ilmeellä osoittaa olevansa avusta onnellinen, niin jaksan vaikka mitä. Mutkun nää tilanteiden miehet ja naiset eivät ole nöyriä avunpyyntäjiä, vaan katsovat olevansa oikeutettuja vaatimaan palvelua. Ja silloin minulla hirttää primitiivireaktio päälle.

Seuraavalla kerralla puran kaunaani ihmisiin, jotka sanovat: ”Tee sinä, kun sinulta se käy niin helposti.” Multa mikään helposti käy, minä vaan puurran niin pitkään, että saan paikattua hommelin alkuun sijoittamani mokat!

Katkos yhteydessä

Jäi sitten eilen kirjoittelematta.

Syynä ei ollut taloyhtiöseikka, johon kiiruhdin hetikohta töiden jälkeen. Ei valtaisia peltiruhmukasa Länsiväylällä, jonka väistin niukasti. Ei saunavuoro, joka nappaa ison osan keskiviikkoillasta. Vaan herra Blogsome, joka ei halunnut palvella.

Lupasin Elmalle, että lähetän näytille kuvan vanhan koulumme entisistä opettajista. Tähän se tulee, jos satun osaamaan kuvan liittämisen.

(Huh! Onpas huono laatu. Pitäis varmaan skannata uusiksi.)

Tänä iltana olen luvannut leikkiä mieheni kanssa. Tarkoitus on laatia rataa isojen poikien meriseikkailuun. Voi olla, että jää viestit vähiin tänäänkin!

Tänään olin toisaalla

Tuli taas luuhattua muitten nurkissa ja jäi oma juttu kirjoittamatta!

Jäädykepiirikunnassa keskustellaan lapsuuden lukukokemuksista.

Sun äitis kommentoi
Minä en erityisemmin pitänyt Eemelistä (vaikka olinkin lapsena maksettuna vieraana kieltä oppimassa perheessä, jonka puutyötehtaalla valmistettiin Eemeli-elokuvan verstasvaja). Etenkään en pitänyt siitä järkyttävästä suomennoksesta, jossa smålannin murre on väännetty joksikin savo-karjalaksi!

Veljeni Leijonamieli on aina ollut minulle aivan liian syvällinen.

Mutta Katto-Kassisesta pidin! Kaikkien 80-luvun alussa tyrkyllä olleiden Monna menee lääkäriin, Sari vierailee sosiaalihoitajalla, Päiväkodin pirteä päivä yms. ällötysopettavaisten kirjojen rinnalla Katto-Kassinen oli ihanan anarkistinen ääneenluettava. Lapsen on hyvä jo pienenä kuulla, että aikuisetkin voivat syödä lapsen viimeisen toffeen ja valehdella kaiken aikaa.

Narnian vaikutteita on kieltämättä kuultavissa Jäädykepiirikunnan kaikuvissa saleissa (minä aina luen itselleni ääneen Piirikunnan hulppeimmat tarinat, sillä tavalla ne ovat vielä tehokkaampia kuin silmäiltyinä).

Lapsuuteni kenties oudoimpia lempikirjoja olivat amerikkalaisen James Fenimore Cooperin intiaanikirjat. Yhden nimi oli Preeria ja toinen oli Viimeinen mohikaani, mutta oli kai niitä muitakin. Kirjojen innoittamana kudoin (meillä lännessä kudotaan, ei neulota) itselleni mokkasiinit ja harjoittelin luokaneteisessä päkiä edellä hiipimistä. (En kouluaikaan, vaan oppilaiden mentyä koteihinsa. Asuin lapsuuteni maalaiskansakoululla.)

Lapsilleni lukemistani kirjoista pidin eniten Suvi Kinoksesta. Jollet vielä ole lukenut, niin hopihopi kirjastoon!

Marinadi miettii tekniikan vetovoimattomuutta ja muistelee lämmöllä entistä opettajaansa.

Sun äitis täydentää
Minun käyntikortissani ei lue DI, minulla ei ole käyntikorttia. 

Aina välillä hiukan kirpaisee, kun ei sitten isona koskaan ”päässytkään oikeisiin töihin”, vaan päätyi opettajaksi. 

Ensin kysymyksessä oli sattuma: teki sitä työtä, mitä sattui saamaan. Sitten taustalla taisi olla jonkinmoinen arvovalinta: neljän pojan äitinä halusin enemmän olla äiti kuin uraohjus. Ja sitten ei enää ollut valinnan mahdollisuutta: pelkällä opettajankokemuksella on vaikea olla uskottava työmarkkinoilla.


Olisi muuten aika hienoa, jos jossain joku entinen oppilaani ajattelisi minusta yhtä kauniisti kuin sinä ajattelet entisestä opettajastasi!

Pääaukio on open uupunut,

niin Sun äitiskin välillä
Vasta kaiken oltua ohitse ymmärsin, että olin open uupunut

Luvallasi lanseeraan tämän laajempaan käyttöön työyhteisössäni.

Elman käkätyskerhossa teemana ovat Liza Marklund, autismi ja patarumpu.

Sun äitis ehtii mukaan viime tingassa
Hyvä kun kysyit, Perso, ja hyvä kun vastasit Kukkis. Koko ajan mietitytti, mistä toi nimi on niin tuttu. Toissa vuonna hiihtolamlla lukaisin muutaman Marklundin, muttei Annika B. enää jaksanut olla ihan aktiivikerroksessa.

Minulta jäi väliin niin autismidokkari, kuin leffakin. Luotan korkeimman tuntemani autismiasiantuntijan antamaan arvioon. (Vähänks sua on vaikeeta tunnistaa, Kaura, kun kätkeydyt noiden nimimerkkien taakse!)

Kirsti epäilee satakuntalaisten kulttuuritahtoa,

Sun äitis on armollisempi
Siitä Huittisten läheltä kun olen kotoisin, niin tunnistan nuo perunat ja klapit. Mutta kesäteatteria siellä sentään minun mielestäni harrastetaan ihan kiitettävällä tarmolla. Sukuloidessani jaksan aina hämmästyä, kun huomaan, miten innolla isännät itsensä pakkaavat oman kylän kesäteatterin penkkiin. Emännät tietenkin myös, mutta siinä ei ole niin suurta ihmettelemistä, naisethan usein käyvät teatterissa.

Kukkamaasta löytyi tuttu ja saksankielinen runo.

Sun äitis ei oo taitoinen
Kyllähän minä Kukkiksen tunnen, Elmalla on nähty useasti ja minun luonanikin kävit tupareilla. Mutta en minä tiennyt, että blogisi on Kukkamaa!

En ymmärrä valitettavasti lainkaan saksaa, mutta tilaan hetikohta välittömästi runosta käännöksen lempikonsultiltani.

kun lähdin aikoinani ummikkona Sveitsiin, osasin sanoa vain ”ich liebe dich, auf wiedersehen”.

Itse lähdin kymmenvuotiaana ummikkona Ahvenanmaalle ja osasin sanoa vain: Hevonen e häst, pappi e prest, suola e salt, mallas e malt, kaikki alt. Jotenkin tuo sinun sanavarostosi sittenkin tuntuu monikäyttöisemmältä!

Lopuksi uskomaton tiedotus: teitä on yli sata!

Huomisen ja eilisen Alina Ilomielet

Helsingin Sanomat kertoo WomenIT-projektista, jonka tarkoituksena on murtaa työelämän sukupuolisidonnaisuutta ja houkuttaa tyttöjä tekniikan pariin jo päiväkodissa. Olen niitä tyttöjä, joita ei 70-luvulla tarvinnut projektein houkutella insinööriopintoihin. Mieli teki miesvaltaiselle alalle hoivahommien sijaan. Sitä paitsi kun pitkän matikan oli kunnialla selvittänyt, niin Polillehan sitä haettiin tai lääkikseen. Teekkarina sai tupsulakin ja pääsi myymään Äpyä, valintaa ei edes kummemmin tarvinnut miettiä.

Aika pian huomasin, että olin kelpo teekkari, mutta huono tekniikan ylioppilas. Ensin akateeminen vapaus houkutti valvomaan liian myöhään ja nukkumaan sopimattoman pitkään. Sitten huomasin järkytyksekseni, etten ymmärrä mistään mitään! Tämä havainto aiheutti aikamoista ahdistusta, sillä olin aina ollut nopea oppimaan ja herkkä oivaltamaan.

Mikä Otaniemessä meni pieleen, kun ennen ja jälkeen insinööriopintojeni olen ollut oiva oppija, mutta siellä makasin rähmälläni yhdeksän vuotta (ennen kuin omaksi ja ympäristöni hämmästykseksi valmistuin)? Paljon tapahtui koulun ulkopuolella: äiti sairastui syöpään ja kuoli, riiasin, rakastuin, avioiduin, muutin miehen perässä 250 kilometrin päähän koulusta, synnytin esikoiseni. Vaikka näillä tapahtumilla oli vaikutuksensa, eivät ne kovin poikkeuksellisia opiskelun esteitä olleet. Noita nyt sattuu useimmille 20 – 30-vuotiaille.

Kun iän myötä olen noussut häpeäni herraksi, olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi, että Teknillisen korkeakoulun tavassa opettaa oli jotain pahasti pielessä. Siellä assaripojat opettivat laskareissa teekkaripojille miestenjuttuja. Ne olivat kaikki samanlaisia, samat lapsuuden rakenteluleikit ja murrosiän mopot. Naisena tulin ulkopuolelta, eri kokemusmaailmasta. En minä tiennyt mitään jarrun toimintaperiaatteista, mutta silti minun piti mitoittaa jarru. Ja mitoitinkin, koko jutusta mitään ymmärtämättä, suoraan kaavaan sijoittaen, arvosanalla 4/5. Kaikki kurssit eivät menneet yhtä hyvin, monista ykkönen oli työvoitto. Mutta olipa arvosana 1 tai 4, useimmille kursseille oli yhteistä nolo osaamattomuuden tunne.

Pitkään on virallisesti rummutettu, että teknillisiin korkeakouluihin tarvitaan lisää erilaisia ihmisiä. Putkiaivojen lisäksi kaivataan monipuolisesti lahjakkaita, laaja-alaisia osaajia. Siinä kohdassa kimeä ääni sisälläni huutaa, että helkkari, sellaisenhan te minussa saitte, mutta mitä te minulle annoitte?

Joku näppärä kohta sanoo, että opetus on muuttunut kolmessa vuosikymmenessä. On, muttei tarpeeksi (likat on kertonu!). On turha houkutella sisään kukkaisteekkareita, joiden eteen sitten roiskaistaan mukauttamaton perussetti opetusta. Kukaan ei hyödy siitä, että nuori, lahjakas ihminen syyttä suotta joutuu tuntemaan itsensä tyhmäksityhmäksi.

Ihmiset ovat valmistuneet diplomi-insinööriksi minua huonommillakin arvosanoilla ja silti päätyneet oikeisiin insinööritöihin. Minusta siihen ei koskaan ollut, niin voimakasta huonouden kokemusta kannoin sisälläni. Toivottavasti teknillinen korkeakoulu ei samalla tavalla rampauta niitä pikku Alina Ilomieliä, jotka tällä hetkellä ovat päiväkodeissa WomenIt-projektin valistettavina.

[On ne muut naiset tekniikan opiskelijoina pärjänneet. Et vaan selvinnyt, kun olit laiska ja huono. Oma vika kuitenkin ja muita pitää silti syyttää!]

PS Tarina Messengeristä ja Blogilistasta
Pojalla on tunnukset Meseen. Ohjelma pomppaa auki aina, kun tietokoneeseen kirjaudutaan. Eräänä päivänä poika on serkkujensa pihalla rakentamassa mäkiautoa. Samaan aikaan pojan isoveli on kotona ja käynnistää tietokoneen.

Yhtäkkiä serkkujen talosta pelmahtaa pihalle serkkutyttö, joka kysyy :”Poika, miten ihmeessä sä tulit just Meseen, kun sä olet täällä pihalla?”

Blogilistan päivittymistä katsellessani tunnen ajoittain oloni serkkutytöksi. Miten ihmeessä Sun äitis saattoi päivittää, kun minä olin mökillä?

(Kommentitkaan eivät selitä kaikkia haamuja. Esim. tänään klo 17.01 kukaan ei päivittänyt tai kommentoinut blogiani, silti lista väitti Sun äitis päivittyneen.)

Halu, tahto, rakenne

Tänä iltana ajattelen Tätiä viidakon reunalla. Mrs Ruu Morbid kammoaa ylhäältä tulevaa sormenheristelyä ja tosikkoja. Ruu suhtautuu hellällä huumorilla itseensä ja muihin ja kirjoittaa hurmastuttavia kuvauksia kirjallisuuskurssilta.

Legendaarinen äidinkielenopettajani Kaisu Pohto julisti meille 70-luvulla: ”Teistä ei tule kirjailijoita tai toimittajia. Teistä tulee opettajia, lakimiehiä, insinöörejä ja merkonomeja. Teidän ei tarvitse koskaan kirjoittaa novelleja, pakinoita, näytelmiä tai romaaneja, mutta te jokainen joudutte työssänne kirjoittamaan sujuvaa asiaprosaa. Niin että lopettakaa tuo napina ja alkakaa jäsentää aihetta Peruna, hyödyllinen viljelyskasvi.

Kun en itse oppinut koskaan kirjoittamaan kuin paneutunutta pohdintaa, ihailen suunnattomasti ihmistä, joka osaa kuljettaa tarinaa dialogin avulla. Ruun tarinat etenevät repliikein. Missään välissä ei ole tarvetta jaaritella kuvauksia luokkahuonesta ja ihmisten ulkonäöstä. Ja silti niistä syntyy lukijalle selkeä mielikuva.

Ruun laihdututtajalle kerron seuraavaksi selkeällä asiaproosalla otteita luennosta, jolle äskettäin osallistuin (palasia aiheesta olen tiputellut jo Kauran ja Ammun kommenteissa).

Antti Särkelän (Tervalammen kuntoutuskeskuksen johtaja) luennon aiheena oli Voimaantuminen. Sana on tuttuakin tutumpi meille, jotka jotenkin puuhastelemme vammaisten tai syrjäytymisvaarassa olevien kanssa. Siinä missä monet voimaantumisesta puhuvat näkevät koko asian vain yksilön pään sisällä tapahtuvana prosessina, Särkelä tarkasteli voimaantumista toiminnan teorian näkövinkkelistä. Hänen pointtinsa oli, että ihminen tulee toiminnan kautta siksi, mitä on.

Koko esitys oli rakennettu kolmen avainsanan ympärille, PowerPoint-esitystä ei tarvittu asian perille saamiseen! Alla sanat ovat Särkelän, esimerkit olen keksinyt omasta päästä Ruun kertomaan laihdutusongelmaan istuviksi.

Halu
Kun tukeva ihminen katsoo itseään peilistä eikä ole kuvaansa tyytyväinen tai kun hän hengästyy kävellessään tai ei mahdu vaatteisiinsa, hänelle tulee halu laihtua ja hän päättää aloittaa dieetin. Tuolla hetkellä halu on totta riippumatta siitä, mitä mahdollisesti jatkossa tapahtuu. Saattaa nimittäin käydä niin, että hetikohta laihdutuspäätöksen jälkeen joku tarjoaa herkullista piirakkaa. Silloin halu saada syödä hyvää voi voittaa halun laihtua. Halua on tilanneriippuvainen eikä kuuntele järjen ääntä.

Tahto
Siksi tarvitaan tahtoa. Tahto on tietoista sitoutumista. Tahto on sitä, että kykenee tarvittaessa toimimaan halunsa vastaisesti! (Ei kuulemma ole sattumaa, että vihkikaavassa kysytään Tahdotko rakastaa?, se on eri asia kuin Haluatko rakastaa? Tahto kestää paremmin vastoinkäymisiä kuin halu)

Rakenne
Vaikka rautainen tahto laulun mukaan vie läpi harmaan kallion, on silti hyvä, jos rakenne tukee päätöstä. Vaikka laihduttajalla olisi halu laihtua ja tahtoa päätöksen pitämiseen, ei silti kannata riskeerata hankkiutumalla jatkuvasti tilanteisiin, joissa repsahtaminen uhkaa. Jos kaiken aikaa kuljeskelee reittejä, joiden varrella on herkullisa tuoksuja tai kyläilee tutuilla, joiden kanssa on ollut tapana nauttia leivoksia, on laihtuminen epätodennäköistä.

Päihdekuntoutujia kehotetaan välttämään kaveripiiriä, jossa päihteiden käyttö on ollut osa rakennetta. Tupakkalakkolainen tietää, että tiukimmilla lopettamispäätös on tilanteissa, joissa aina on ollut tapana panna tupakaksi.

Kun aiempaa toimintaansa, vaikkapa liiallista syömistä, haluaa muuttaa, pitää elämä saneerata sellaiseksi, että rakenne tukee päätöksessä pysymistä.

Toimimalla laihtumista edistävästi laihtuu. Tällainen toiminta pitää saada osaksi rakennetta. Ensin uusi rakenne tuntuu vieraalta. Puolessa vuodessa siihen kuulemma tottuu. Kaikkiin muutoksiin pitää varata aikaa. Nopeasti laihdutettu läski palaa, mutta jos omaksuu vähitellen uuden elämäntavan, rakenne kantaa ja muutokset ovat pysyviä.

Särkelä väitti, että jos puoli vuotta käy lenkillä, käy lopulta niin, että lenkin väliin jättäminen (=rakenteen vastainen teko) on vaikeampaa kuin lenkillee lähtö, silloinkin kun taivaasta sataa akkoja äkeet selässä! (Äitini ei puhunut mitään puolesta vuodesta, mutta suunnilleen samaa tarkoitti hänen virkkeensä:”Jos viikon pitää jääpuikkoa pyllyreiässän, niin toisena jo kaipaa!”)

Särkelän mukaan on hyvä hakea toiminnan tueksi myönteisä mielikuvia. Laihduttajan ei kuulu liimata jääkaapin oveen pelottelukuvia, vaan kannustuskuvia.

Niin tekee Ruunkin laihduttaja: kuvittelee itsensä hoikaksi lakinaiseksi harmaassa jakkupuvussa. Sen mielikuvan voimin sitten jaksaa laihduttaa.

Pitäisiköhän minun aloittaa mielikuvaharjoitukset, joissa kotini on siisti? Halua olisi, löytyykö tahto ja toiminta?