Kynttilä

Iso ja vahva

4.11.1977

Me mentiin Liisan kanssa kahdeksaksi Vekkua vastaan junalle. Se oli aloittanut syksyllä Oulussa lääkiksessä ja jättänyt meidät muut puuta jalostamaan.

Vekku oli velmu mies. Aika pieni, mutta muuten mainio. Se jaksoi joka käänteessä selittää, että jonain päivänä se vielä kohtaisi kauniin naisen ja perustaisi sen kanssa perheen. Niinpä tunsin itseni imarrelluksi, kun se vaikutti vähän ihastuneelta minuun. Muuta en sitten tuntenutkaan. Kiva kaveri, muttei minun miesmakuuni.

Asemalta ajoimme kolmistaan Liisan Datsunilla Mankkaalle. Perillä söimme pakastettuja katkarapuja Vekun vinttikamarissa ja juttelimme yhteisistä tutuista ja syksyn opiskeluista. Minulla tosin ei ollut siitä lajista paljon sanottavaa, kun pidin silloin opiskelupaussia kotikulmilla isän ja pikkuveljen huushollerskana, sillä äidin syöpä oli levinnyt, ja hän oli liki koko syksyn sairaalassa.

Kymmenen aikoihin Liisa sanoi, että nyt alkaa väsyttää, pitää pikku hiljaa häipyä. Vekku oli selvästi vähän pettynyt, muttei varsinaisesti vastustellut, kun lähdimme. Vaan Liisapa ei ollutkaan ihan vilpitön. Sen sijaan että olisimme menneet kotiin nukkumaan, suuntasimme Bottalle.

Joskus yhdentoista aikoihin ne tuli hakeemaan meitä tanssimaan. Jussi oli sanonut kaverilleen:

– Mä haen tota tummaa, hae sä sitä vaaleeta!

Ja kaveri totteli.

Valomerkin jälkeen lähdimme Kaivariin ajelemaan: Liisa tosiaan piti autoilusta. Joskus neljän aikaan aamulla päädyimme kahville Leppäsuon läpi yön auki olevalle Essolle. Taustalla soi Armin ja Dannyn Tahdon olla sulle hellä, kun raapustin puhelinnumeroani Minnesota Kicks -liimamerkin taakse ja ojensin sen tulevalle elämäni miehelle.

***

4.11.2007

Liisa jätti tekniikan opiskelun ja päätyi gynegologiksi ja viiden lapsen äidiksi.

Vekku löysi kauniin naisen, muutti takaisin Helsinkiin ja sai kaksi poikaa, joista vanhempi ystävystyi esikoiseni kanssa. Suomi on pieni.

Jussista en ole kuullut mitään liki neljännesvuosisataan.

Gorban kanssa saimme neljä ihanaa poikaa. Kolmekymmentä vuotta olen sentään harva se päivä miettinyt, miten paljon helpommalla olisin voinut selvitä elämästäni, jos miesmakuni olisi ollut toisenlainen. Tai jos Gorba ei olisi totellut Jussia silloin Bottalla.

Väliaikatiedotus

Ihan vain siltä varalta, että joku epäilee minun kokonaan menettäneen kaikki mielipiteet, kerrottakoon, että olen kyllä paljon mieltä ja monestakin jutusta (niin kuin esimerkiksi professori Wibergin Hesarissa esittämästä näkemyksestä, että opiskelijoiden pitäisi pidättäytyä töistä ja opiskella mahdollisimman nopsaan ja täyspäiväisesti. Arvon profesorista nopeasti opiskellut maisteri olisi valmistuttuaan kultakimpale työnantajalleen. Toinen hyöty tiukasta opiskeluun keskittymisestä olisi Wibergin mukaan siinä, etteivät tulevat maisterit silloin epäreilusti ryöväisi hanttihommapaikkoja niiltä reppanoilta, joista ei kuitenkaan olisi tekemään mitään vaativampaa. Kyllä, tästä minulla tosiaan olisi kovastikin mielipiteitä!).

Mutta en nyt vain saa kirjoitetuksi, sillä energiatasoni ovat melko matalalla syistä, joiden käsittelyn aikojen alussa rajasin tämän blogin ulkopuolelle.