Archive for kesäkuu 2007

Luonnollista

28.6.2007

Moni kaipaa luonnonmukaisuutta ja kiireettömyyttä näinä teknistyvinä aikoina. Yksi toteuttaa kaipuutaan elävällä ravinnolla, toinen luonnonkosmetiikalla. Sitten on niitä, jotka vauvan saatuaan päätyvät kestovaippoihin ja pesupähkinöihin ja pohtivat, mikä olisi luonnonmukainen tapa putsata pesukone vaippapyykin jäljeltä. Jotkut haluavat synnyttää kotona.

Minulle luonnollisuudeksi on riittänyt villasukat ja värjäämättömät hiukset. Pidin etuoikeutena päästä synnyttämään sairaalaan. Synnytystapahtuman turvallisuus oli minusta niin tärkeä, että olin siitä hyvästä valmis kestämään synnyttäneen äidin ala-arvoisen kohtelun (toivottavati sellaista simputusta ei enää missään harrasteta!). Kahdella kerralla kolmesta on synnytyksissäni ollut kätilön lisäksi myös lääkäri. Yhdellä lapsella oli napanuora olkapään ympärille kiristyneenä, sydänäänet laskivat ja piti tehdä imukuppisynnytys. Kaksosten maailmaantulo käynnistettiin neljä viikkoa ennen laskettua aikaa yhtenä perjantaiaamuna, kun pikusairaala ei uskaltanut ottaa riskiä, että lapset päättäisivät syntyä viikonloppuna, jolloin päivystävän lääkärin paikalle saaminen voisi kestää liian pitkään. Ei sitä lääkäriä lopulta tarvittu kuin kalvojen puhkaisuun, mutta kun koskaan ei voi tietää ennakolta!

Syntymä ja kuolema ovat luonnollisia asioita, sanotaan. Tässä maassa ei vauvan kuolemaa onneksi enää vuosikymmeniin ole tarvinnut pitää luonnollisena juttuna. Siihen nähden synnytyksen epäluonnollistuminen on sittenkin pieni hinta maksettavaksi.

Kaksosten äitinä olen viime päivinä monta kertaa ajatellut kaksosten äitiä. Sitä surua, mitä menetys on hänelle merkinnyt. Niitä itsesyytöksiä, joita tapahtumaan väkisinkin liittynee. Jaksamista ja voimia toivotan, mitä tässä muutakaan voi.

Synnytys ei ole mikään pikkujuttu. Synnytyksiin kuolee edelleen niin vauvoja kuin äitejäkin. Suomeen on luotu systeemi, jossa synnyttäminen on turvallisinta maailmassa. Elämä on sittenkin vauvalle luonnollisempi olotila kuin kuolema.

Snobi tässä, päivää

26.6.2007

Myönnetään, minulla on elitistinen pikkupoikamaku. En esimerkiksi voi sietää sellaisia noin 12-vuotiaita pojanviikareita, jotka kulkevat laumoissa ja antavat kehittymässä olevan miesenergiansa estoitta purkautua tönimisenä, juoksenteluna ja suuriäänisenä huuteluna julkisislla paikoilla kuten kulkuneuvoissa, ravintoloissa, uimarannoilla ja kaupoissa.

Ei pidä ymmärtää väärin, kyllä minusta on ihan ok, että samaiset sällit mekastavat pallokentillä, metsissä ja omassa mökkirannassa. Minusta vain on niin, että lapset on kasvatettava muut ihmiset huomioon ottaviksi silloinkin, kun ne sattuvat syntymään pojiksi. Jos tytöiltä on lupa edellyttää siivoa käytöstä, miksi poikien törttöilyä pitäisi hymistellä pojat nyt ovat niin energisiä -hokemilla?

Erityisen karsaasti suhtaudun tilanteisiin, joissa pullukka pikkupoika manipuloi äitiään ostamaan turhanpäiväistä roskaruokaa. Ja sitä en siedä lainkaan, että just ja just videonkatselun YouTubesta hallitseva ja IRC-Galleriaan kuviansa lisäämään kykenevä juippi suhtautuu vanhempiinsa ylemmyydentuntoisen alentuvasti, kun eihän noin vanhat ymmärrä tietotekniikasta enää mitään.

Siksi ei liene yllätys, että ABC-liikenneasemien radiomainonta onnistuu jo toista vuotta peräkkäin vakuuttamaan minulle, etten kuulu kohderyhmäänsä. Viime kesänä mainosten poika mankui äidiltä keksikassia ja lumipanttereita (ja äiti suostui noihin heräteostoksiin osoitettuaan jo sitä ennen arveluttavaa kuluttajakäyttäytymistä julistamalla, että täällä ABC-liikenneasemilla on niin hyvät valikoimat ihan kaupan hinnoilla ja kätevästi matkan varrella, että taidankin keskittää kesäostokset ABC:lle).

Tänä kesänä sama sälli mollaa isäänsä, joka ei osaa edes navigaattoria lausua ja hehkuttaa taukopaikan noutopöydän ja burgereiden perään (sieluni silmin näen hänet lievästi ylipainoisena roikkuvassa jättiteepaidassa, lippalakki päässä ruokapöydässäkin).

ABC:n liikemerkki sai minut aikoinaan karsastamaan koko paikkaa. Lisärasitteeksi en olisi kaivannut tavisperheen rymistelyä mainoksissa. Sääli, itse asemat ovat vaikuttaneet siisteiltä kelpo paikoilta ne kaksi kertaa, kun olen niillä pistäytynyt. Kerran ostin kahvia Karkkilasta Rauma Sea Racen paluumatkalla, kun parin vuorokauden pätkänukkuminen alkoi painaa luomia ja toisen kerran ostin kotiin aamupalatarpeet, kun mökiltäpaluu venyi yön tunteihin. Leipävalikoima oli ok, mutta lankomies päätyi hukareissuun mennessään vaihtamaan kaasupulloa Tuohikotin ABC:lle.

No, rehellisyyden nimissä ABC:n menetys ei ole suuri, vaikkei mainonnallaan onnistunut minua asiakkaakseen houkuttelemaan. Me ollaan sitä sakkia, joka syö eväsleipiä autossa ja pysähtyy pissalle vain tankkaamisen yhteydessä noin viidensadan kilometrin välein. Pääosa lomaruuista hankitaan lähtöpaikasta ja perunat, marjat sun muut lähituotteet mökkipaikan maatilamyynnistä.

***

Tekstin innoittajana toimi kuluttajakysely, johon osallistuin (kuunneltavana oli mm. ABC:n mainoksia) sekä noin neljänsadan kilometrin loma-ajelu Loma-Suomessa (kyseisen matkan aikana radio oli hetkittäin epähuomiossa Novalla, josta kantautui ABC:tä ylistävän ärsyttävän kakaran ääni! Lisäksi ABC-liikenneasemien iloisenoranssit kyltit vilahtelivat ohi säännöllisin väliajoin).

***

Mistä tulikin mieleeni, mikä on sinun arkigrafiikkasuosikkisi?

a) Nesteen timantti, suomalaista suunnittelua kiteytyneimmillään

neste

b) Shellin simpukka, näkinkenkiä metsästävän pikkutytön suosikimuoto

shell

c) Esson pelkistetty ovaali, juuri niin kuin 50-luvullakin

esso

d) ABC:n konstailematon peukku, aidosti tätä aikaa

abc

Eräs päiväni

13.6.2007

– Mä unohdin sen insinööritoimiston osoitteen, voisik sä katsoo sen mulle? sanoi Gorba minulle aamulla puhelimessa.

– Mistä mä sen katon? kysyin olettaen, että jonekin pöydälle oli jäänyt lojumaan joku osoitelappu.

– No puhelinluettelosta tietysti, vastasi Gorba, kun olin jo matkalla kohti tietokonettani.

Aloin miettiä orientaatiomme eroa. Milloin minä lakkasin etsimästä tietoa puhelinluettelosta? Koittaisiko koskaan aika, jolloin Gorballekin netti olisi luontevin lähestymistapa osoitetietojen etsimiseen?

Kun osoite oli löytynyt, aloin etsiä ajo-ohjetta. Silloin paljastui joukkoliikennematkaajan sieluni. Sen sijaan että olisin lähtenyt hakemaan karttaa ja reittiä esimerkiksi täältä tai täältä, etsin ajo-ohjeen tätä kautta, siis vaikka Gorba oli etenemässä pikkuautolla kohti itää.

***

Jollei Welho tekisi perusparannustöitä taloyhtiössämme ja varoittelisi sen vuoksi katkoksista yhteyksissä, olisin tänään jäänyt kotiin värkkäämään materiaalia huomista lähipäivää varten. Mutkun tekee, lähdin työpaikalle. Ei olisi kannattanut, en saanut juurikaan mitään tehdyksi, tungin vain nokkani asioihin, jotka eivät minulle pätkääkään kuulu. Kotiin lähtiessäni kuljin niiden atk-luokkien kautta, joissa meidän pitäisi huomenna olla. Ihan vain muodon vuoksi menin tarkastamaan, että kaikki on kunnossa. Ei olisi kannattanut. Havaitsin, että molemmissa on ainaskin kolmannes koneista pimeinä. Jollen olisi mennyt, olisin voinut viettää tämän illan murehtimatta. Huominen on yhtä katastrofaalinen joka tapauksessa.

***

Kotiin tulin kuuden maissa ja huomasin, että siitä kun viimeksi olin ehtinyt miehen sylissä miettiä maailmanmenoa, oli ehtinyt kulua päiviä, viikkoja, sokeita aikakausia, avaruusvuosisatoja… tai ainakin aivan liian kauan. Viimeisten lomanalustyöpäivien angstailu oli nyt kuitenkin sitä luokkaa, että siitä selviäminen vaati järeitä toimia. Tällä kertaa en tullut torjutuksi.

Kellon lähetessä puoli kahdeksaa minun alkoi tulla nälkä. En ollut syönyt edes aamulla, kun kotona ei ollut mitään syötäväksi kelpaavaa. Viimeksi olin käynyt kaupassa viime viikon keskiviikkona ennen Heinolaan lähtemistäni. Sen jälkeen kukaan ei ollut tehnyt mitään hankintoja. Paitsi nyt kyllä valehtelen, olivathan Spöget ostaneet Gigantista eurolla kertakäyttögrillin ja jostain jotain tassuja ja käyneet grillaamassa plantaasillaan jonain päivänä. Mutta sellaiset peruselintarvikkeet kuin maito ja leipä olivat ihan kaput. Piti nousta ylös ja valmistautua kauppaan lähtöön.

***

– Äiti hei, sulle on tullut iso paketti, sanoi toinen Spöge, kun pintauduin makuuhuoneesta olohuoneen puolelle.

Minun paketistani paljastui kirja Kielisten maassa, jonka tilasin joskus keväällä. (Näin sen oikein huomaa, että Australia on kaukana: fyysinen esine reissaa laivapostissa matkaa pari kuukautta, vaikka blogientryt ovat tuoreina luettavissa joka aamu ennen kahvin tippumista ja Hesarin kimpuun ryntäämistä!) Palaan kirjaan, kunhan ehdin lukea sen. Joskus lomalla, joka alkaa jo ensi viikolla, jippii!

***

Sitten lähdimme Spögejen kanssa kauppaan. Kaikilla kolmella oli silmät ihan lasittuneina ravinnon puutteesta. Minun oli jo parkkipaikalla pakko avata Ruispalat ja nostella tahmaisin käsin päälle vuohenjuuston paloja. Spöget kestivät kotiin asti. Listalla oli viiden minuutin ateria. Kas tässä:

200 g viipaloitua kinkkua (esim. keittokinkkua, korppukinkkua jne.)
100 g Cream Bonjour -valkosipulijuustoa
4 isoa lusikallista Lindahlin turkkilaista jugurttia
1/2 sitruunan mehu
pari valkosipulinkynttä
sopivasti mustapippurirouhetta
silputtua tuoretta basilikaa

250 g (boksillinen) kinkkutäytteisiä tortellineja

Ensin laitoin pikapikaa pannun lämpiämään ja yhtä aikaa litran verran vettä kuumenemaan vedekeittimeen. Napsautin virrat myös pikkulevyyn (Gorba aina kiukuttelee tästä tavastani kuumennella levyä tyhjillään, ja onkin varmaan periaatteessa ihan oikeassa, mutta eihän siitä käytännössä mitään tule, jos vedenkeittimellä kiehuvaksi saatu vesi pitää kaataa kylmään kattilaan ja odottaa, että levy ikuisuuksien päästä lämpenee).

Käytin tähän ruokaan korkeareunaista teflonpaistinpannua. Sitä ei koskaan saa kuumentaa tyhjiltään, joten tujahutin kuumenevaan pannuun pohjan peitteeksi öljyä ja aloin kiivaasti silputa kinkkusiivuleita erinomaisella kiinalaisella kokkiveitselläni. Heitin kinkkusilpun pannulle ja heti perään puolisen paketillista Cream Bonjouria, puolikkaan sitruunan mehun ja silmämääräisesti sopivasti turkkilaista jugurttia. Ripottelin pinnalle rouhittua mustapippuria. Sekoitin sössön tasaiseksi.

Tässä vaiheessa vesi kiehui ja hulautin sen kattilaan, johon lisäsin paketillisen tortellineja (keittoaika 3,5 minuuttia). Väänsin kastikkeen levyn kolmoselle ja ryntäsin hienontamaan valkosipulinkynnet (puristin on jossain hukassa ja nopeammin hienonnan kynnet veitsipelillä kuin etsin eksyneen puristimen). Täräytin silpun kastikkeseen. Sitten pilhoin pieneksi tukullisen basilikaa ja heitin senkin kastikkeen joukkoon.

Kastike on valmiina, pasta samoin. Ja aikaa meni viitisen minuuttia.

(yleensä ihmiset rutisevat siitä, että turkkilainen jugurtti on niin kovin rasvaista. Kaikki on suhteellista, ennen käytin kermaa (rasvaa 35%), nyt jugurttia (rasvaa 10%).

pasta

***

Nonni, nyt se kuvansiirtäjä taas kenkkuilee. Eikä ole aikaa odottaa, kun tänään on keskiviikko ja keskiviikkoisin menen ensin lasteni kanssa saunaan ja sitten katson CSI:n (ei ole mikään vahojen rouvien suosikki, mutta vastavuoroisuus ennen kaikkea: Spöget katsoo minun seuranani Täydelliset naiset, joka tuskin on perinteinen teinipoikien suosikkiohjelma, joten minä vastaavasti uhraudun keskiviikkoisin).

Sen jälken vilkaisen tilanteen. Jos kuvat eivät silloinkaan ole siirtyneet, joudutte kuvittelemaan herkullisen ruokakuvani, sillä pitkän ei ole varaa valvoa: huomiset materiaalit ovat vielä vaiheessa. Riittäisköhän, jos heräisi viideltä?

PS kuva tui lopulta, nyt suoritan julkaisun.

Heinolan henkeä ja minäminää

11.6.2007

Olen vuosia aloittanut kesän Heinolassa Opekon Taide ja kulttuuri opettajan voimavarana -kurssilla Pilates-jumpaten, ääntä huoltaen, improvisoiden ja tekstejä analysoiden. Niin nytkin. Ihan niin kuin ennenkin nuo neljä päivää Heinolan vanhan seminaarin alueella olivat upeat. Kurssin aikana meitä ohjasivat näyttelijät Salla Aas, Marina Motaleff ja Seela Sella. Illalla saunottiin ja kultturoitiin soittajien, laulajien ja käsotyöntekijöiden kanssa pitkin kampusta. (Tässä kohdassa ilmaisen suruni siitä, että Opeko on luopumasta majoitustiloista. Oleellinen osa kurssista häviää, kun ihmiset lähtevät jatkossa päivän päätteeksi kukin omaan majataloonsa sen sijaan, että pörräisivät yhdessä.)

Joka kolmas vuosi kurssin yhteydessä järjestetään Itämeren alueen opettajien kulttuurikilpailut. Tänä vuonna ruotsalaiset hannasivat ja peruivat tulonsa, joten ulkomainen edustus oli virolaisten varassa.

Kilpailussa oli seuraavat sarjat: soitto, laulu (erikseen musiikinopettajille ja tavallisille harrastajille), kuvataide, käsityö sekä draama/lausunta. Tavallisten opettajien laulusarja oli suosituin, osanottajia taisi olla kolmisenkymmentä. Muissa sarjoissa oli tänä vuonna selvästi osallistujakatoa verrattuna kolmen vuoden takaisiin geimeihin.

Vetoomus mahdolisille opettajalukijoilleni: merkatkaapas valmiiksi kalenteriin kesäkuun toinen viikonvaihde 2010, että muistatte osallistua seuraaviin kisoihin, jos nämä jäivät väliin.

Huipputarjous käsitöistä kiinnostuneille mahdollisille lukijoilleni: katsaus tämän vuoden käsityötrendeihin niin kuin ne Heinolassa näytäytyivät.

ryijy

Voittajatyössä on yhdistetty maalattua taustaa, jännästi lankaa patukoiden päälle pyörittämällä tehtyjä koivunrunkoja, kirjomalla tehtyjä kuusia ja ryijytekniikalla tehtyä nurmea. Langat ovat tekijän värjäämiä ja koko komeus syntyi yhdeksässätoista tunnissa. (ja tämä minun selostukseni on likimain yhtä asiantunteva kuin jos Kyllönen selostaisi taitoluistelua!)

sukutaulu

Jaetun toisen sijan sai tilkkutyönä tehty sukutaulu, jonka voi ripustaa seinälle tai taitella kangaskirjaksi (tämä työ oli tehty ennakkoon kotona) ja saman tekijän toinen työ oli paikanpäällä tehty ikkunataulu. Pikku taulussa käytettiin jotain jännää ranskalaista tekniikkaa: kaksi ohutta valkoista pellavakangasta ommeltiin yhteen ja niihin ommeltiin käsin naisen profiili. Pää koostui monista osioista, jotka täytettiin valkoisella villalangalla. Valoa vasten katsottuna taulussa näkyi kuva monessa valkoisen sävyssä. (Jos mahdollista tämä on vielä edellistäkin selostusta huonompi kuvaus! Taulu oli kuitenkin soma ja tekijän päällä ollut pusero, johon oli toteutettu kaulus samalla tekniikalla, oli upea!)

sekametsa

Sen toisen jaetun toisen sijan sai kämppikseni, joka oli ymmärtänyt kurssikirjeen tarkoittavan kilpailuohjetta (hän osallistui sekä kisaan että kurssiin). Siksi vapaavalintaisen kotona tehdyn työn sijasta matkassa oli kurssilaisille tarkoitettu etukäteistehtävä, valokuvan perusteella tehty muotokuva. Siinä oli maalattua kangasta, vanutäytettä ja mainioita kirjottuja ryppyjä ja uurteita. Kilpailussa tehty työ oli erittäin huoliteltu moderni tilkkutyö. Tilkut ovat alcataraa, osa alueista on maalattu tekstiiliväreillä sopivan sävyisiksi ja puunrunkojen sisuksissa on vanutäyte.

kasitoita

Kisassa palkittiin muitakin töitä. Tuo värikkäämpi taisi tulla kolmanneksi ja vaalea kenties neljänneksi, mutta ihan varma en enää noista järjestyksistä ole. Yhteenvetona: käsityösarjaan osallistuneet puursivat tunteja laskematta ja väliin liki syömättä. Porukalla oli hyvä yhteishenki: ompelukoneita lainailtiin, kilpailevaan työhön ideoitiin kimpassa viimeitelytapoja, omia niksejä ja tekniikoita jaettiin auliisti.

Lausunta/draama -sarjassa tuli kakkoseksi yhden naisen mini-nukketeatteriesitys Oopperan kummituksesta. Minä ihastuin vielä enemmän saman esittäjän vapaa-ajalla meille esitelemään sälliin:

poro

Se oli aivan hulvaton! Elukkaa ohjattiin yhdellä puukepillä, jossa oli kaksi siimaa. Silti se osasi tanssia vaikka mitä! George Michaelin tahtiin se pyöritteli pyllyään ja klopotteli kavioillaan (niissä oli kivet painona), mutta parasta oli kyllä, kun pianistipoika alkoi illalla improvisoiga saunanvintillä ja poro pisteli menemään keskilattialla! Onnellisia ne hyvinkääläislapset, jotka pääsevät päiväkodissa nauttimaan tarhantätinsä luovuudesta!

Sitten se minäminä: minä voitin sen lausunta/draama-sarjan mummostani ja äidistäni kertovalla esityksellä, jossa enimmän aikaa olin äänessä itse, mutta johon oli yhdistty pätkät äitini ja mummoni lausuntaa. Palkintoakin arvokkaampaa oli sentään Seela Sellan ja Marina Motaleffin antama myönteinen palaute!

Synnytyspuuhissa, taas

6.6.2007

”…Nyt olen äiti vasta,
kun jo toista poikalasta
kohotan valoon päin,
ilosta nyyhkyttäin…”

Tai jotain sen suuntaista kirjoitti muuallakin siteerattu Laura Latvala Aamusignaalissa. (en voi nyt tarkastaa tarkkaa sanamuotoa, kun kirja on lainassa)

Nuo säkeet ovat pyörineet mielessäni, sillä olen viime aikoina viihtynyt synnytyspuuhissa. Verkkopainotteinen opettajankoulutustoteutuksemme starttasi toissaviikolla, ja siitä pitäen illat ovat menneet tiiviisti uusien opeblogien pintaanpulpahtelua seuratessa ja tarvittaessa alkuohjeita antaessa. Touhu on lähtenyt vilinällä liikkeelle. Alkuun kuului pelkkää myönteistä hyrinää, mutta äsken sain lukea ekat pyyhkeet. Ehkä terveellistä, kun tässähän olisi muuten voinut vallan ylpistyä!

Toinen synnytysseikka on liittynyt ohjelman värkkäämiseen. Lähden huomenna Heinolaan opettajien perinteisiin kulttuurikisoihin ja kilpailun jälkeen ääntäni ja mieltäni kurssittamaan. Ihan menneiden kesien kaltaista rentoutumisrupeamaa tästä ei tule, kun lauantaina pitää piipahtaa hetkeksi Helsinkiin. Työkaveri nimittäin viettää tohtorikaronkkaa, ja sinne on päästävä, varsinkin, kun muutaman vuorikankaan sauman ratkomalla onnistuin laajentamaan nykymuotoihini liian niukan juhlavaatteen ihan sopivaksi.

Loma alkaa 18.6., viimeistään silloin ehdin lukea kaikki rästit! Nyt tuli tällainen minäminäjuttu. Ensi kerralla vuorovaikutteisempaa.