Archive for joulukuu 2005

Vastaan haasteeseen

31.12.2005

Tajuuden Lauri haastoi minut miettimään, kenen (uutta) blogia haluaisin lukea vuonna 2006. Aloin miettiä, millaisia blogeja mieluiten luen. Sellaisia, jotka on hyvin kirjoitettu. Aina ei edes asian tarvitse kiinnostaa, jos tapa kirjoittaa on oiva. Mielelläni silmäilen myös omaperäisiä ja snygejä leiskoja. Julkimoiden blogeista en ole kovin kiinnostunut. Yhteisöllisyyteen sitovat blogit vievät minut mukanaan.

Ketä siis toivoisin? Ykköstoiveeni on ehdottomasti Sellistin paluu. Jos John Irving blogaisi, saattaisin seurata (erityisesti pidin Owen Meanystä, Garpin maailma ei niinkään sytyttänyt). Ja jos Hannu Taanila aloittaisi podcastaamisen, kun radiohommat loppuivat, harkitsisin iPodin hankkimista.

Seuraavaksi heitän haasteen Pauliinalle ja Kauralle. Kenens blogia te kaipaatte?

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Häpeänjakajaiset

27.12.2005

Milloin jonkin lajin asiakaspalvelija viimeksi onnistui herättämään sinussa primitiivisen häpeän? Sellaisen, joka saa hien valumaan kainaloista, sydämmen tykyttämään, joka herättää unenpöpperöisenkin?

Minulle käviin niin tänään kello 10.

Tausta
Sun äitis muutti Espooseen lokakuun lopussa. Kukaan perheestä ei saanut aikaiseksi ilmoittaa uutta osoitetta kaikille niille kymmenille tutuille, joiden kanssa on ollut tapana vaihdella joulutervehdyksiä. Niinpä uusi osoite meni tiedoksi vasta joulukorttien myötä.

Häpeätarina
Tänään yksi lähetetyistä korteista tuli bumerangina takaisin. Kuoren päällä oli tarra, josta oli rastittu kohta Muuttanut. Lisäksi paikallinen posteljooni oli liimannut kuoreen keltaisen lapun:

    OHO!
    EIKÖ OMA OSOITEKAAN OLE TIEDOSSA…

Hetken tuijotin tyhmänä kuoreen kirjoittamaani palautusosoitetta ja ihmettelin, mitä postihenkilö pyttyilyllään tarkoitti. Sitten tajusin: vanhan kodin ovinumero oli 39, uuden on 49, mutta kuoreen olin printannut sen vanhan tutun 39. Siis kaikkiin niihin n. viiteenkymmeneen korttiin, jotka lähetimme!

Kun nolotukseltani tokenin, aloin miettiä, miten usein käykään niin, että asiakaspalvelijan kepeäksi ja humoristiseksi puettu viesti laukaisee pahemman häpeäreaktion kuin suora moite konsanaan (esimerkiksi edellä kerrottu ei ollut lainkaan sen suuruusluokan moka, että sen olisi pitänyt aiheuttaa sydämentykytystä!). Ajattelin, että tästähän on esimerkkejä vaikka kuinka. Paitsi en sitten muistanut kuin yhden. Eikä siinäkään ollut varsinaisesti kyse moitteesta, mutta jonkinmoisesta itsensä tyhmäksi tuntemisesta kuitenkin.

Varsinainen häpeätarina
Valmistauduin neitsyyden menettämiseen huolella. Kun alkoi näyttää todennäköiseltä, että hetki on kohta käsillä, menin gynekologille hakemaan pillerireseptiä. Hieman vaivautuneena selitin, että kannattaisi varmaan valita sellaiset pienehköt tutkimusinstrumentit, kun pitäisi ottaa huomioon ehkäisyn etsijälle hieman poikkeuksellinen anatominen yksityiskohta.

Jolloin herra gynekologi alkoi naureskella:

– Vai niin, ja nyt sitten on ilmestynyt Prinssi Uljas valkoisella ratsulla, peitsi ojossa!

Kai tuo kommentti oli tarkoitettu keventämään tunnelmaa. Ei toiminut! Vielä nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, tunnen sen aiheuttaman häpeän vyöryn. Ihan kuin olisin ollut joku friikki, joka kelpaa vain satuhahmolle. Kun kelpaamisesta oikealle miehelle ei ollut mitään fyysistä evidenssiä!

Kai minä olen huumorintajuton tosikko, mutta inhoan sydämestäni viestintää, jossa ystävällisten tai neutraalien sanojen taakse katketään liuta muita merkityksiä. Kuten noissa edellisissä esimerkeissä.

Tai siinä lastentarhanopettajan makealla äänellä sanomassa:

– Voi Mikko-kulta, miten näppärä sinä olet!

Kun Mikko-kulta juuri on onnistunut häseltämän naapurin mehumukin kumoon.

Tai opettajan:

– Simo se vasta on varsinainen matikkanero!

Kun Simolla ei ole harmainta hajua yhtälön ratkaisemisesta.

Tai

– Riitta, olet notkea kuin nuori puuma!

Kun Riitta-parka ei millään onnistu taivuttamaan sormenpäitä varpaisiin.

Haaste
Kerro häpeäsi ja vapaudu siitä! Jaa tilanne, jossa ulkopuolisen mielestä kepeä kommentti laukaisi sinussa sisäisen nolotuksen. Sillä tavalla me kaikki voimme asiakaspalvelijoina (postimiehinä, lääkäreinä, opettajina, vanhempina, myyjinä, bussikuskeina, vakuutusvirkailijoina, pankkitoimihenkilöinä…) tulla tietoisemmiksi siitä, miten sanomisiamme saatetaan tulkita ja millaista ahdistusta voimme tuplamerkityksellisellä viestinnällämme aiheuttaa.

Oi kuusipuu!

25.12.2005

Joulun traditioista kuusiin on meillä aina liittynyt eniten dramatiikkaa. Paitsi ensimmäisenä yhteisenä joulunamme, kun kiersimme joulupukin ja tontun hahmoissa pitkin Rajakylää. Gorba liimasi silloin partaan sointuvat pellavaviikset lennokkiliimalla omien viiksiensä päälle (kun Erikeeper oli pari päivää aikaisemmin lastenkerhon joulujuhlissa pettänyt aiheuttaen kiusallisen tilanteen).

Hiukan kiinnittäessä kirpaisi, mutta viikset pysyivät esimerkillisesti läpi koko kiertueen. Keikan jälkeen kotona paljastui, että pysyisivät vielä pitkään tämän jälkeenkin! Tavallisella asetonilla liima ei liuennut, joten ensin leikattiin päällimmäiset pellavat pois ja sitten odotettiin pari päivää, että omat viikset (ja liima+pellava) kasvoivat sen verran irti ihosta, että loput lainahahtuvat pääsi nirhimään irti.

Sen joulun kuusiepisodi oli, että kahdesta ristikkäin naulatusta laudanpalasta kyhätty kuusenjalkamme piti naulata lattiaan, jottei kuusi kaatuisi. Gorba lohdutti, ettei vuokraemäntä huomaa mitään, kun lyödään naula ravistuneeseen mäntylautalattiaan sauman kohdalta sisään. Eikä huomannutkaan.

Yhtenä vuonna kuusen oksat olivat jäätyneet niin pahasti suppuun yläasentoon, että jouduimme ripustamaan nille monta kiloa oikeita omenoita, että oksat olisivat väkisin vääntyneet alaspäin.

Savonlinnassa piti kerran hakea kuusi omalta tontilta, eli vanhalta telakka-alueelta, jolla asuimme. Koko tontilta ei löytynyt yhtään ainutta kuusta, pelkkiä mäntyjä. Kuusikauppiaat olivat jo hukinsa lopettaneet, kun tämän tajusimme, mutta yhden kaupan takaa löysin läjän myymättä jääneitä raakkipuita, joten kuusetta ei sinäkään jouluna tarvinnut olla.

Monta vuotta meni aika ongelmitta: kuusi ostettiin lähimmätä kuusenmyyjältä ja kannettiin loppiaiseen mennessä ulos. Ei erityisiä episodeja. Mutta sitten jossain vaiheessa Gorbaan iski hillitön himo käydä kuusivarkaissa. Ja lastenkin muka olisi pitänyt innostua tästä kiehtovasta miestenpuuhasta. Myönnetään: onnistuin piilovaikuttamaan niin, että kaikista neljästä pojasta tuli mammareita, joiden mielestä kuusen nyysiminen on typerää.

Kun muutimme Helsinkiin, Gorba otti tavakseen hakea kuusen mökiltä Tammisaaresta. Poikaparkojen piti taas uhrautua mukaan hakuseuraksi. Välillä piti hytistä pakkasessa, välillä möyriä polveen ulottuvassa nuoskalumessa ja palella märsissä kamppeissa. Yhtenä vuonna minusta liki tuli lapseton leski noiden kuusikeikkojen vuoksi.

Perheen miesväki oli taas lähtenyt kuusireissulleen, ja minä olin jäänyt kotiin raivaamaan ja hankkimaan syötävää. Kuskiksi oli määrätty vanhin poikamme, jotta hän saisi maantieajokokemusta. Seisoin juuri Seston kassalla kaksitoista kiloa jäistä lihaa Ikea-kasissani, kun puhelin soi. Gorba kertoi, että kestäisi melko pitkään ennen kuin heitä sopi odottaa kotiin. Paluumatkalla poika oli ajanut mökkitietä ensimmäiseen isoon mäkeen, muttei ollut päässyt ylös. Isänsä oli tarttunut rattiin ja huomannut mäen päälle päästyään, ettei autossa ollut lainkaan jarruja. Jarruputki oli haljennut ja kaikki nesteet olivat valuneet maahan. Jos putki olisi haljennut jo menomatkalla, olisi kokemattomalla kuskilla ollut niukat mahdollisuudet välttää ulosajo mutkaisella ja mäkisellä pikkutiellä!

Tarina jatkui niin, että sukulaismies tuli lavettiautollaan poimimaan minut matkaoppaaksi ja lastasi Skodani lavalle. Perillä palelevat lapset siirtyivät Skodaan ja jarruvikainen paku, kuusi lavallaan, pakitettiin kuormauton lavetille. Sitten ajoimme peräperää Helsinkiin. Pelkät löpöt maksoivat yli sata euroa. Sukulaismiehen ajotunteja ei korvattu. Silti ehdottomasti kallein kuusemme.

Ja yhtä järkyttävä kuin kaikki muutkin Gorban valitsemat! Hänellä nimittäin on omituisesti kehittynyt kuusimaku. Hoikan sijasta hän suosii sikaleveitä kuusia. Niistä on tullut vuosi vuodelta muhkeampia. Viimevuotinen olisi erinomaisesti sopinut Temppeliaukion kirkkoon, siellä olisi ollut riittävästi korkeutta eikä lainkaan häiritseviä pylväitä rajoittamassa sivuttaislevittäytymistä. Tavallisen ihmisen kotiin tuollaiselle ympärysmitaltaan yli kymmenmetriselle kuuselle on vaikea löytää sijoituspaikkaa.

Tänä vuonna oli joulunalusviikolla pakkasta ja meidän Mersua on tunnetusti ollut vaikea saada startaamaan edes lämpimään aikaan. Niinpä kuusenhakureissu onneksi peruuntui. Ongelmaksi vain tuli, että kaikki tarjolla olleet kuuset olivat maatuskakuusiin mieltyneen Gorban mielestä ihan rupaleita ja lisäksi aivan liian kalliita.

Niskoja nakellen lähdin kaksosvahtini kanssa aatonaattona kello kuusi hakemaan kuusta. Olarin postin edestä bongasimme leveälanteisen kuusimamman ja kannoimme sen kotiin. Tuli haukut. Isot pojat ihmettelivät, miksen rahallakaan onnistunut hankkimaan meille tyylikästä kapeaa mutta tuuheaa kuusta. Gorban mielestä maksoin puusta aivan liikaa.

Suurin ongelma oli saada kuusi edes jotenkuten suoraan. Onneksi meillä on rutiinia. Kun metallisen kuusenjalan ankkuroi hallinosturiin, eivät pienet painopistepulmat haittaa ja hankalankin mallinen kuusi pysyy kaatumatta pystyssä.

kuusi2005
Sun äitis Tiku ja Taku -kuusi 2005

***
En muuten ollenkaan pitänyt sävystä, jolla Nyt-liitteen juttu Katri Mannisesta oli kirjoitettu.

Sikavahti

22.12.2005

Lukijani pitävät hiljaisuudesta. Miten muuten olisi tulkittava, että aina pitemmän päivityspaussin aikaan lukijamäärä nousee vähetäkseen muutamalla välittömästi, kun päivitän?

Kadon uhallakin…
***
Eläin on uunissa ja kalat laitettuna graavaantumaan. Sain tupaantuliaislahjaksi goumetsuolaa, ja nyt kokeilen, onko sen tavallista merisuolaa korkeampi hinta maistettavissa lopputuloksesta.

Lahjoja en edelleenkään ole ostanut, mutta kämpän ehdin päällisinpuolin sukia päivällä. Kaivoin jopa esille anoppivainaan mankelin ja surruttelin pesueelle juhlan kunniaksi siloiset lakanat.

Lahjojen hankinta on sikälikin järkevää jättää huomiseen, että vielä ei osallistujakokoonpano ole lopullisesti vahvistunut. Isäni piti tulla vaimoineen meille (ja muutaman kilometrin päässä asuville siskoilleni) joulunviettoon ensimmäistä kertaa vuosiin. Eilen se soittelu sitten alkoi.

– On luvattu huonoa keliä aatoksi.

– No, eikös olekin hyvä, että oli muutenkin päätetty, että tulette bussilla!

– Eikun ei niintä busseja varmaan edes kulje silloin aatona kuin muutama. Ovat varmaan aikia täysiä. Ei niihin taida mahtua.

– Tunnin välein niitä tulee aamupäivällä niin kuin tavallisestikin. Varmasti mahdutte mukaan. Ja josmahtuminen arveluttaa, niin vielähän tässä on kolme päivää aikaa hankkia paikkalippu.

– Kun minä olen ollut vähän huonossa kunnossa. Ripulia.

(Opettajana tiedän, että kun oppilas pyrkii vakuuttamaan, ettei poissaolo ole luvaton, hän arpoo esiin ripulikortin. Eihän kukaan voi epäillä perustetta, kun se on noin nolo?)

– Vielä ehtii parantua! Ei ne vatsaflunssat ylensä kestä kuin pari päivää.

– Mutta tämä on sitkeää sorttia, alkoi jo viime viikolla.

– Sen varmemmin ehtii parantua jouluksi

– Mutta kun minä en pidä bussissa matkustamisesta!

– Kunhan selität, aina olet ollut tyytyväinen perillä. Lähteminen se vain on niin vaikeaa. Niin kuulemma käy vanhemmiten.

– Vaimoa ei huvittaisi lähteä, kun sillä on työviikko juuri ennen joulua ja heti siinä välipäivinä. Tarvitsisi surkeesti ne pari hengähdyspäivää kotona omissa oloissa.

(vaimo on osa-aikaeläkkeellä, 2 viikkoa töitä, 2 viikkoa eläkettä.)

En sitten viitsinyt keskustella tuon pidempään. Kyllä minä isäni tunnen, hän on maailman huonoin lähtijä. Gorba oli sitkeämpi. Minun kaupassa ollessani hän soitti suoraan vaimolle, joka ei kättelyssä tyrmännyt ehdotusta joulukyläilystä. Odottelemme huomiseen.

Kävi niin taikka näin, niin hyvin käy. Olen pyytänyt, en ole hylännyt vanhaa miestä käpertymällä pelkästään omaan ydinperheeseeni. Jos häntä ei huvita, oma asiansa. Kyllä ihmisen itsenäistä päätöstä pitää kunnioittaa!
***
Seuraavaksi minun piti kirjoittaa Väestöliiton äititutkimuksesta ja Hesarin jutusta, jossa puhuttiin Mannerheimin lastensuojeluliiton keikkailevista lastenhoitajista. Mutta en sittenkään millään jaksa, pakko päästä nukkumaan. Muistuttakaa joskus noista mainitsemistani aiheista. Ne ovat tärkeitä!

Pikkujoulun jälkeen

18.12.2005

Olisin kyllä ehtinyt perille paljon aiemmin, mutta matkalla bussipysäkille muistin, että rauta jäi päälle. Piti palata. Olisi ollut aika noloa, jos makuulle vetäytynyt Gorba olisi menehtynyt savukaasuihin sillä välin, kun itse olin sisäpiirin pikkujouluissa.

Näin valtavasti tuttuja, joista olin aiemmin tavannut naamakkain vain noin neljä. Ensinnä istahdin Marinadin pöytään. Ja uskokaa minua, neiti ei ole lainkaan mieto, vaan paljon räväkämpi, kuin osasin odottaa! Kaiken maailman miehet ovat kuulemma toivoneet, että Marinadi palauttaisi sivulle sen alkuperäisen hymykuvan. Nyt livetapaamisen jäljeltä en suosittele paluuta entiseen: särmikäs on aina mielenkiintoisempi kuin turhan kiltti.

Seuraavaksi kättelin keväisestä Kuukeli-gaalasta tuttua Siguraattoria, jonka tiesin löytyvän myös Ikuisuushetkesi-blogin taustalta. Siinä illan mittaan sitten paljastui, että Sigu on lisäksi Perso kaikelle! Perso taas kulkee välillä Keskisormiblogi pystyssä, joten enää pitäisi keksiä, mitkä ovat ne kaksi muuta blogia, joita tämä toimen nainen toimittaa.

Edit tähän väliin
Hitsit! Vanhempana muisti pätkii. Siinä heti alussa moikkasin myös Pörröä ja Kriisipuuroa

Monen blogin mies on myös nillittävä Jude Vihervaara, jonka kanssa juttelin hetken. Jeps, meillä kummallakin kuluu blogeissa enemmän akaa kuin kunnon ihmisten mielestä on sopivaa!

Lähistölläni istuskeli paljon ihquja nuoriamiehiä, ainakin Saksasta joulukotiutunut PA, pintaliitävä Oopa (joka kyseli suosituksistani. Ja jolle vastasin, että jahka saan aikaiseksi päivittää linkit, mikä on ollut puutelistallani n. vähintään kaksi kuukautta, niin sitten tulee lisää suositeltavia) sekä maailman lutuisin Justin.

Turistin nimettömässä kimalteli uudenuusi kihlasormus. Edes Sen äiti ei vielä tiedä, vaikka Sun äitis ja jo tietää! Viimeksi, kun tapasin Prinsessan päädyin epä-äitimäisesti kommentoimaan timmiä kroppaansa. Tällä kertaa hämmästyin siitä, miten pitkät hiukset Prinsessalla on. Helenillä taas olisi ollut aihetta, muttei aikaa hair-cut-blogaukseen. Lopputulos oli varsin pirtsakka. Matkailevaa Marjutia moikkasin myös.

Yhden vanhan trauman sain poistettua historiaan: en enää pelkää Visukinttua. Ja yhden haaveen toteutettua: hipaisin Mitvitin poskea.

Tietenkin tapasin myös Sen Jannen, jonka nimeä en osaa kirjoittaa (kiitos aktivistille mainion pikkujoulun koollekutsumisesta!) Myös My typon Leenan treffasin ja tulin esitellyksi sivaltavasta huumoristaan tunnetulle Soopalle.

Fabulan Jaakko kertoi innostuneesti päätoimittamastaan Vahtikoirasta. Tarkoituksena on seurata eduskunnan äänestyskäyttäytymistä. Erityisinä mielenkiinnon aiheina ovat perustuslaki ja sananvapaus. Tällaisena enempi kansalaissurinalismiin taipuvaisena blogaajanakin ymmärrän, että Vahtikoirassa voisi olla ainesta kaivatuksi kansalaisjournalistiseksi blogiksi. Mistä tulikin mieleeni, että juttelinhan minä myös Kari Haakanan kanssa.

Edit tähän väliin
Pahus! Monta vakkariani jäi jututtamatta. Just nyt jurppii eniten, etten ehtinyt tavata pni:tä.

Mutta sitten Gorba soitti. Tavoillen uskollisena hän oli jo vetäytynyt levolle, kun läksin kotoa. Mutta tavoistaan poiketen hän pintautui myöhemmin illalla ja soitti kysyäkseen, mistä minut löytää. Olimme sopineet, että tämän Manalan-keikan kylkiäisenä voisimme käydä fiilistelemässä Bottalla (kahden viisikymppisen ei muuten oikein tule lähdetyksi sinne!).

On näet niin, että juuri Bottalla tapasimme ensimmäisen kerran 4.11.1977 (en minä sitä muistiin merkinnyt eikä hänkään, vaan ystäväni Liisa). Tilanteen kulku oli seuraava: istuin Liisan kanssa höpöttelemässä, kun Gorba ja sen kaveri Jussi tulivat paikalle. Jussi sanoi:”Mä haen tota tummaa, hae sä tota vaaleeta”. Ja Gorba totteli. Että siinä mielessä tämä on vähän sellainen järjestetty avioliitto.

No, Gorba saapui Manalaan ja viihtyi yhden kaljan verran. Sitten Mitvit ystävällisesti näytti meille passage wayn, jota pitkin pääsi tanssikerroksiin. Kävimme nuuhkimassa paikat (jotain tuttua, jotain muuttunutta) ja hytkymässä hikeen (ennen oli muistaakseni parempaa tanssimusiikkia). Yhden paikkeilla vanha pari hankkiutui kotiin.

Oikein oivat pikkujoulut. Sun äitis suosittelee kaikille lämpimästi osallistumista yhteisiin tapaamisiin! Jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin viimeistään Kuukkeli-gaalan aikaan on seuraava tilaisuus yllättyä ja ilahtua.

***

Piti vielä lisätä, että BlogiPersoonaBlogin uusi tähtiviera on vihdoin voittanut tekniset vaikeudet ja saanut tarinansa julki. Tutustukaa ihmeessä mielenkiintoiseen e-mieheen!

Monimediaa

13.12.2005

Ihan toiseen juttuun liittyvän sissimarkkinoinnin vuoksi Sun äitis siirtyy hetkeksi monimediaiseksi joko tänään tiistaina tai viimeistään torstaina 15.12.

Että jos satutte epäilemään silmiänne, niin älkää suotta epäilkö!

Ajatuksia avioseksistä

12.12.2005

Keskikoulussa uskonnonopettajanani oli paikallinen pappi. Sikäli hyvä, että kun rippikouluviikolla sairastuin angiinaan enkä voinut polkea kirkolle neljäätoista kilometriä uskonoppiin, niin aiemman osaamisen perusteella pappi päästi kuitenkin konfirmaatioon.

Seuraavan kerran tapasin kyseisen papin vihkiäisissäni. Se oli sanonut koulussa, ettei kukaan kuitenkaan muista mitään vihkipuheesta, kun on niin tohkeissaan hunnusta ja kimpusta. Ei pidä paikkaansa.

”Avioliitto on ristisana-arvoitus. Mies ottaa itselleen ristin, naisella on sana, ainakin viimeinen ja loppu on arvoitusta.”

Tuolta pohjalta sitten lähti tarinoimaan muunmuassa mykkäköulun haitallisuudesta. Olin ennen häitä kuunnellut sen verran varttuneempien vaimojen puheita, että ongelmitta oivalsin mykkäkoulun laajemman merkityksen.

Sisko (eri sisko!) sanoo, ettei avioliitossa kannata koskaan pihdata. Antaminen on siksens helppoa, että sen voi tehdä, vaikkei juuri sillä hetkellä niin hirveesti huvittaisi. Vastavuoroisesti sitten itse saa aina halutessaan.

Näitä juttuja olen paljon ehtinyt miettiä liki kolmessakymmenessä vuodessa. Yksi riesa ovat puolisoiden erilaiset unirytmit. Minä esimerkiksi en ole erityisen himokas aamulla kello viisi. Gorba sen sijaan menee nukkumaan jo ennen yhdeksää ja herää pirteänä kukkumaan hyvinkin ennen viittä. Tarvittaessa olen silloin noudattanut siskon ohjetta.

Mutta papin puhe mykkäkoulusta on jo monitahoisempi juttu. Sen ymmärrän, ettei naimisesta saa tehdä vallankäytön välinettä. Mutta kieltäytyminen on mielestäni oikein ja kohtuullista, jos toinen käytöksellään on loukannut tunteitani enkä vielä ole toipunut tasapainoon. Silloin pysyn mykkänä, kunnes taas on iloisen antamisen ja saamisen aika.

Tästä voitte mainiosti lähteä spekuloimaan, onko postauksen pontimena aikainen aamuherätys, raivoisa riitely vai pelkkä periaattelinen pohdinta!

Kommenttikeskuksen koordinointipiste

10.12.2005

Ystäväni Ainailona on tietoisesti jättäytynyt salaperäiseksi eikä salli kommentointia palstallaan (tästä seikasta oli oikein äänestys taannoin). Nyt on kuitenkin sattunut tapaus, joka vaatii kommentointia. Siihen tarkoitukseen on perustettu tämä kommenttikeskuksen koordinointipiste (mistä kunniasta nöyrä kiitos Vaanilaan).

Jäähyväiset Rouva Ruulle

9.12.2005

Haikein mielin jätän jäähyväiset ystävälle viidakon reunalla. Jos joku ei vielä ole ehtinyt tutustua Mrs Ruu Morbidiin, niin nyt on kiire. Ruu lopettaa bloginsa, mutta lupasi pitää arkistot näytillä vielä muutaman viikon.

Arkeani koulumaailmassa elävänä olen erityisesti nauttinut Ruun kouluelämästä kertovasta tarinasta. Siinä on aivan hulvattoman hauskoja tyyppejä, suloisia sattumuksia ja mainiota vuoropuhelua. Suosittelen!

Tajunvirtaa komerosta

8.12.2005

Marttojen joulusiivoussivulla kysytään, vietetäänkö joulu komerossa, jolloin komerotkin pitää siivota. Hiukan niinkuin vihjataan, ettei kukaan joulua komerossa vietä. Vähänpä tietävät! Erään ikimuistoisimman joulunaikani vietin komerossa.

Sinä jouluna sain lahjaksi pienen pöytävalaisimen. Siinä oli sievä sininen rypytetty varjostin, pieni polttimo ja lituskainen patteri. Piilouduin valaisimeni kanssa vaatekomeroon ja kuvittelin olevani köyhissä ja vaatimattomissa oloissa elävä rajaseudun lapsi, joka oli saanut rintamailta kierrätysvaatteita pakkasta vastaan ja istui nyt tuvassaan turvassa metsän pedoilta.

Siitä komerosta tehtiin myöhemmin suihkuhuone. Meillä ei ollut suihkua niinä kuutenatoista vuotena, kun itse kotona asuin. Se varmaan vaikutti peseytymistottumuksiini. Vieläkään en erityisemmin nauti suihkusta. Kun pakosta joudun tukkaa pestessä roiskimaan vettä naamalle, naama menee tuhannen rypylle. Suihkuilme, sanoo Gorba hellästi. Samanlainen ilme tulee vauvalle, kun sen naamaan puhaltaa. (ettei syntyisi väärinkäsityksiä, kyllä minä pesulla käyn! Mutta mieluummin rentoudun kylvyssä kuin suihkun alla seisten.)

Aloin sitten miettiä, miten siistin määritelmä on muuttunut. Appiukkoni mielestä mies oli siisti, kun jakaus oli suorassa, parta ajettu ja paita housuissa. Miten hän järkyttyisikään nykymiehistä, jotka pöyhivät hiukset huoliteltuun sotkuun, kasvattavat juuri oikeanpituisen sängen ja antavat paitansa liehua. Mutta ainakin ne kaikki tuoksuvat suihkupuhtailta!

Vielä kun opittaisiin rakentamaan kylpyhuoneita, jotka eivät homehdu.

***

Mitenkään edelliseen liittymättä olisin muistuttanut ihmisille, että nyt kannattaa lukea paluumuuttanutta Moroskooppia.