Ensin olin kurssilla, sitten opetin itse

Söin juuri lounaaksi kaksi Lidlin Mini Salamia. Oikeastaan pitäisi mennä nukkumaan, mutta kaksi juttua pitää välttämättä jakaa.

Ensinnäkin: osallistuin päivällä sosiaalisen median työpajaan. Vaikka useimmat asiat olivat entuudestaan tuttuja (tai ehkä juuri siksi, että olivat tuttuja ja tekemiseen oli siksi helppo tarttua), oli iltapäivä valtavan antoisa. Lukekaa itse. Tuttuun tapaansa Tarmo tarjoaa materiaalinsa CC-lisenssillä halullisten käyttöön.

Toiseksi: vedimme tänään kollegan kanssa ensimmäinen virtuaaliluentomme Connect Prossa. Ensin oli tekniikkasähräilyä (ja vähän keskellä ja lopussakin!). Kamerat toimivat tai eivät, ääni kuului tai ei, tai sitten se särisi ja paukkui jne. Mutta urhoollisesti puursimme loppuun kera kuulijoittemme. Kiitos kaikille teille, jotka jaksoitte roikkua linjoilla (ja erityiskiitos Hessulle aktiivisuudesta session aikana ja kauniista palautteesta sen jälkeen).

On tuossa touhussa vielä opettelemista! Itselläni oli niin morkkis olo homman jälkeen, etten ole kestänyt vielä katsoa tilaisuudesta tehtyä nauhoitusta. Ensinnäkin oli hämmentävää huomata, miten palasiksi sitä meni puhuessaan! Minulla oli tuttu aihe, josta olen aiemmin alustanut livenä monta kertaa. Nyt tuntui, että ajatus hajosi kokonaan. Edes itselleni ei syntynyt kokonaiskuvaa siitä, mistä puhuin. Miten sitten muille!

Oman osansa skarpeimmasta terästä veivät tekniikkatropulit. Keskittymistä haittaa aikalailla esimerkiksi se, että kone jumahtaa kesken kaiken ja pitää lennosta yrittää vaihtaa toiselle toosalle. Mutta vaikka tekniikka olisi toiminut kuin unelma, olisi homma silti ollut haasteellinen. Luennon rinnalla kävi koko ajan chatti. Kollegani oli tosi näppärä vastaamaan siinä viereisellä koneella opiskelijoiden kysymyksiin, mutta silti itsekin tuli vilkuiltua chattiin omien höpötysten lomassa. Ja minä olen niin yksikanavaihminen, että puhe loppuun, kun lukeminen alkaa.

Oma haasteensa oli siinä, että välillä omat puheet alkoivat kuulua kaikuna kuulokkeista (kun meitä oli kaksi samassa tilassa, niin naapurin mikki nappasi osan minunkin höpinöistäni , oletan). Tai kun naapuri kommentoi jotain ja kuuli ensin kommentin vierestäni ja sitten hetken viiveellä sama puhe tuli kuulokkeisiin.

Hirvittävänä puutteena koin myös sen, ettei osallistujien kasvoja nähnyt, sillä useimmilla ei ollut käytössään kameraa. Tällä kokemuksella sanoisin, että kaltaiseni vuorovaikutuksesta elävä esiintyjä kaipaisi ehdottomasti edes muutaman elävän oppilaan paikalle samaan tilaan kanssaan. Loput voisivat sitten olla ääniyhteyden päässä

Parin kanssa yhteen pelaamista pitäisi myös harjoitella. Olen tehnyt puolitoista vuotta yhdessä hommia kollegani kanssa mm. erityisopettajakoulutuksessa. Olemme pitäneet lukemattoman määrän oppitunteja, jolloin olemme spontaanisti täydentäneet toinen toistemme puheita. Nyt yhteispeli ei sujunut lainkaan niin saumattomasti. Uskon, että kysymys oli kuuntelemisvaikeuksista ja katsekontaktin puutteesta. Luokassa voi keskittyä kuuntelemaan, mitä toinen sanoo ja reagoida puhuttuun. Katsella voi viestiä, että mä heitän nyt tuohon välin jotain. Nyt ei pystynyt yhtä intensiivisesti kuuntelemaan toista, kun osa huomiosta oli chattiin vastaamisessa ja Talk-nappulan painamisessa tai painamattomuudessa. Ja seläkkäin päädyttyämme (kun piti arpoa se varakone, kun oikea hyytyi) emme pystyneet edes nyökkäillen ja vilkuillen viestimään, että sano sinä nyt jotain tähän väliin.

Paljon siis jäi parannettavaa seuraavaan kertaan. Silti kokemus oli ihan hyvä. Toistaiseksi olen enemmän kotonani Connect Prossa silloin, kun tehtävänä on ohjauskeskustelu yhden tai muutaman opiskelijan kanssa. Mutta kyllä nämä teemaluennotkin tästä vielä kehittyvät!

Vankalla yhden kerran kokemuksella uskoisin, että kolmeen pekkaan hoidettuna kokonaisuus voisi toimia. Silloin kahden framilla olevan alustajan lisäksi voisi olla yksi taustaihminen, joka seuraisi chattiä, vastailisi joihinkin kysymyksiin itse kirjallisesti ja nostaisi toiset kameran keilassa oleville ääneen vastattaviksi. Silloin varsinaiset alustajat voisivat keskittyä omiin pulinoihinsa + toinen toisiinsa reagoimiseen.

drm vaarantaa avioliiton?

– P:n tikulta saatiin kaikki kappaleet auki, mutta M:n tikulta ei. Ja sillä olisi Varsova konsertto ja kaikkea. Voisitko katsoa, jos sinä saisit ne auki? kysyi isä.

Vieressä Tupu istui niin korostunen hillittynä, että ymmärsin tästä teemasta keskustellun ennenkin.

Kaikkiaan aikaa kului tällä kertaa kolme tuntia.

Ensin etsittiin väärältä tikulta. Sitten löytyi oikea tikku, mutta kappaleet eivät auenneet (tässä vaiheessa Tupu nyökytti, mitä minä sanoin.) Osoittautui, että biisit olivat mpeg 4 -muodossa eikä Tupun koneella ollut QuickTimea. No, mikäs siinä, imuroimaan. Hetken mietin ottaisinko sekä QuickTimen että iTunesin, mutta päädyin pelkkään QuickTimeen, kun ajattelin, ettei Tupua huvita opetella uutta tapaa siirrellä musiikkia mp3-soitimelleen. Päätöksen vaikutti sekin, että 512-yhteydellä imurointi on kohtalaisen hidasta.

Kun QT oli asennettuna, yritin avata Varsova konserton. Tuli ilmoitus, ettei tietokonetta ollut valtuutettu soittamaan ko. levyä ja pyydettiin rekisteröimään käyttöoikeus iTunesilla. Ja eikun imuroimaan! Ja soittelemaan M:n pojalle, jos hän vaikka tietäisi, mikä se rekisteröintiin tarvittava koodi on (M itse oli uimassa, tämä oli selvinnyt jo jollain illan aiemmista puheluista).

Lopulta iTunes oli asennettuna ja koodi saatuna. Musiikki täytti Tupun ja isän keittiön. Mutta ei isän mp3-soitinta. Se kun ei ole merkiltään iPod ja styket oli ostettu iTunes Music Storesta eivätkä ne näin ollen toimi missä tahansa karvalakkisoittimissa!

– Miten se nyt voi olla noin vaikeeta, kun P:n äänitysten kanssa ei ollut mitään ongelmia? kysyi isä.

– No siks kun nämä kappaleet on ihan varta vasten rahalla laillisesti ostettu, vastasin.

Kyllähän minä olin lukenut iTunes Musiikkikaupasta ostettujen kappaleiden suojauksista ja niiden epäreiluudesta. Mutta siinä vasta tajusin, mitä se käytännössä merkitsee!

– Minähän sanoin, ettei se onnistu, mutta piti vaan pänkätä! sanoi Tupu.

***

Jonkin verran lauhduttuaan Tupu lupasi, että isä saa kuunnella M:n lähettämät kappaleet tietokoneelta. Mutta ei sängyssä makoillen tai nojatuolissa löhöillen. Keittiön pöydän ääressä, kovalla pinnatuolilla istuen pitää kuunteleminen suorittaa. Siinä hiukan rangaistusta niistä tunneista, jotka vaimoraasulta oli mennyt tietokoneen kanssa äheltäessä, kun isä oli vaatimistaan vaatinut, että kappaleet on saatava auki!

Apua, se näyttää tänn netissä!

Aika moni tuttu on tänään kertonut Erkan (tuttu toki hänkin) tempauksesta: suorasta videolähetyksestä Jyväskylän maalaiskunnan valtuuston kokouksesta. Hatunnosto kansalaisvaikuttajalle.

Siltikin panee miettimään. Jos jokunen viikko sitten tuntui, että tekijänoikeusasiat ovat vaikeita, niin tämän jälkeen ne kyllä ovat ylivoimaisen vaikeita! Tällä kertaa kukaan ei osannut arvata, mitä oli tulossa, ja sisäänmarssi vallan kamareihin onnistui ongelmitta. Ensi kerralla ei ehkä enää.

Tätä kun vähän soveltaisi: sieluni silmin jo näen netissä monikännykkäajona kuvatut oppitunnit. Ja opettajainhuoneessa hiuksiaan raastavat opettajat (Ne, jotka eivät missään nimessä halua panna edes kalvojaan jakoon SlideShareen. Ja sitten joku tulisi ja veisi äänen ja eleetkin!)

Edit 20.2.
Taas kävi selväksi, että tietämättömyytensä kannattaa huutaa julki internettiin, niin saa paluuviestinä valistusta. Tuija linkkasi kommenteissa Helsingin yliopiston viestinnän perusopintojen Viestinnän lainsäädäntöä -verkkomateriaaliin, 3. Tiedon käyttö ja käsittely: Mitä tiedolla saa tehdä? Kiitos. Lukasen läpi, niin jatkossa tiedän paremmin.

Sitten vielä paru linkkiä:
Erkan qik-video siitä, kun Keski-Suomen TV-uutiset tekee haastattelua
Keski-Suomen TV-uutisten lähetys, jossa Erkan osuus loppupäässä (poistuu YLEn Areenasta 20.3.)

Minusta on mielenkiintoista katsoa noita kahta samasta tilanteesta tallennettua pätkää. Toinen on raakakamaa ja toisessa näkyy toimittajan ote, vain pala sieltä toinen täältä on leikattu mukaan lopulliseen tuotokseen. Minusta molemmille on tarvetta, sekä suoralle, rosoiselle virralle (uskomattoman koukuttavaa katsottavaa) että toimitetulle, tiiviille ja mietitylle esitykselle.

Minä ja mun morkkikseni

Meillä siis oli eilen varjobileet ConnectProssa. Aika pienellä porukalla, kun unohdin lähettää alustavasti ilmoittautuneelle Kukkikselle koordinaatit! Äh!

Paikalla olivat lisäkseni Qimki ja Tuija.

Attribution-Noncommercial-Share Alike 2.0 Generic, alkuperäinen kuva Tuijalta.

Esittelin hiukka paikkoja ja juttelimme niitä näitä. Auringontarkasti pidettyyn muistioon kertyi seuraavat merkinnät:

Audio Hijack Pro

leikkaamiseen Aud..
joo

emmäää vaan

Oxygen Rich

http://www.striimi.net

hessuj

ja sitten vielä yksi sähköpostiosoite.

Ei kovin raskauttavaa siis.

Mistä ihmeestä sitten johtuu, että minulla on tänään kauhea morkkis kuin rajummankin sekoilun jäljeltä?! Aika hämmentävää, en koskaan ole hävennyt, mitä tulin sanoneeksi opiskelijoiden kanssa käydyssä videoneuvottelussa, mutta varjomiitti kahden tutun naisen kanssa aiheutti omituisen jälkiolon.

Aloin esimerkiksi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että tapaaminen kesti liki tunnin, kun eihän ne muut varmaan ajatelleet niin pitkän viipyä ja kyllä se venyminen todennäköisesti oli ihan mun vika. Ja kyllä nyt nolottaa, kun tuli oltua koko ajan äänessä, mitä se Qimkikin ajatteli, kun en antanut ollenkaan suunvuoroa. Ja ens kerralla kyllä lopetan saunomisen sen verran ajoissa, että ehdin föönata hiukset ja meikata naaman. Ja mitähän ne ajatteli, kun istuin siellä pimeässä kerrossängyn alakerrassa koko tapaamisen ajan, olisihan meillä nyt joku valoisampikin paikka ollut. Ja mitä minä sitä kaljatölkkiäkin menin suorassa lähetyksessä vilauttamaan, luulevat vielä, että istun lauantai-illat kotona ryyppäämässä…

No, ehken minä ihan tosissani ole. Mutta on se totta, että tällaiseen epäviralliseen tapaamisen liittyi paljon enemmän tuntemuksia, kuin virallisen agendan mukaan eteneviin istuntoihin. Esimerkiksi tuo kuinka paljon kukakin puhuu ja milloin on minusta selvästi haastavampi hanskattava epämuodollisessa tapaamisessa kuin virallisessa istunnossa. Noissa viime mainituissa kun jollakulla aina on jonkinlainen puheenjohtajan rooli.

Tuijalla oli tilaisuudessa mukana kahvia Perkele-mukista, mulla oli se puolikas kaljatölkki ja Qimkin eväät jäivät salaisuudeksi (kun ei kert kameraa). Jos vielä järkkään virtuaalimiittejä, niin ainakin tarjoilupuoleen pitää panostaa. Ystävien kesken järjestettyihin illanistujaisiin jotenkin välttämättä kuuluu myös naposteltavaa!

Rinnakkaistapahtuma

Useimmat lienevät noteeranneet, että tänään on Juttiksessa blogimiitti klo 19 alkaen. Taidan jättäytyä raihnaisine ruhoineni kotiin. Jos joku muu pelkää pakkasta tai asuu sen verran etäällä, ettei pysty kiikuttamaan kroppansa Helsingin Hakaniemeen, mutta haluaisi silti treffata blogipersoonia, on siihen nyt tarjolla virtuaalinen vaihtoehto.

Ajattelin kokeeksi järjestää varjobileet ConnectProssa n. klo 21 alkaen. ConnectPro on Flash-huone, jossa voi jutella (tarvitset mikrofonin ja kuulokkeet, sankaluurit ovat kätevimmät), näyttää naamansa (jos webkamera on kytkettynä), chattäillä (jos olet niin salaperäinen, ettet edes halua paljastaa ääntäsi) jne. Mukaan bileisiin pääsee, kunhan on tietsikka, nettiyhteys ja Flashplayer 8 tai 9. Ilmoittaudu sähköpostiini (joka näkyy tuossa sivupalkissa, ja on siis gmail, jossa alkuosana on sunaitis). Vähän ennen yhdeksää lähetän ilmoittautuneille vastauksen, jossa on tieto bilepaikan tarkasta osoitteesta.

Meille etänä juhliville olisi tietysti ylen mukavaa, jos joku Juttutupaan menevä liittyisi varjokekkereihimme pääkallonpaikalta (ai mitä, eiks teidän ole tapana mennä Jututupaan kannettavalla ja mokkulalla varustautuneena?)

Ammatti-identiteetti

Teknikon ammatti-identiteetin kehittyminen, luki yhtenä tavoitteena opetussuunnitelmassa, jonka sain käteeni Porin tekulla kaksikymmentä vuotta sitten. Missään muussa opsissa en sittemmin ole törmännyt ammatti-identiteettiin. Sääli!

Tämä tuli mieleeni, kun juttelin työssäoppimassa olevien Spögejen kanssa tänään. Pojat ovat toista viikkoa asennushommissa. Viimeviikkoisella työmaalla he tutustuivat Ramiin, joka kohta täyttää 65 vuotta, mutta aikoo jatkaa sähkömiehenä vielä pari vuotta. Tämän viikon sankari on ensi viikolla eläkkeelle lähtevä Jussi ja kaikki muut työmaan kokeneet asentajat, joiden tarinoita nuoret ovat innolla imeneet.

Ovat pojat oppineet tuntemaan tarvikkeita ja proppaamaan, käyttämään puuvillahanskoja valaisimia asentaessaan (ettei tule sormenjälkiä heijastinpeileihin) ja sietämään työmaan ilmassa leijuvaa tasoitepölyä, mutta tärkeintä sittenkin on ollut kokeneiden asentajien joukkoon pääseminen. Se ammatti-identiteetin kasvu.

Olen aina kannattanut kiihkeästi työssäoppimista aidoilla työpaikoilla. Silloinkin, kun kollegat ovat olleet sitä mieltä, että simuloiduissa harjoitusyrityksissä voisi oppia enemmän, kun siellä voisi tehdä monimutkaisempia töitä kuin aloittelijalle oikeissa yrityksissä annetaan tehtäväksi. Nyt olen entisestään vahvistunut uskossani. Työpaikoilla opitaan niin paljon muutakin kuin tempputaitoja, joita koulussa voi harjoitella. Siellä opitaan organisaatiossa olemista, alaisuutta ja yhteisöllisyyttä.

***

Näin yhteishaun kynnyksellä ajattelin hiukan hehkuttaa ammatillista koulutusta. Siinä puuhassa en ole yksin. Peruskoulu mahdollisti aikoinaan lukio-opinnot niillekin, jotka eivät maksullisen rinnakkaiskoulun aikaan olisi voineet niistä haaveilla. Ja hyvä niin! Jossain vaiheessa opiskeluvalinnat kuitenkin muuttuivat turhan yksipuolisiksi. Vasta aivan viime vuosina on tapahtunut käänne: enää ei amikseen menoa nähdä luuserien hommana. Se on hyvä, sillä kaikki ihmiset eivät ole parhaimmillaan teoreettisissa opinnoissa. Sitä paitsi kakki eivät lopulta edes viihdy niissä töissä, joihin akateemisesta putkesta pullahdettaisiin.

Tämä maa tarvitsee osaavia ja vastuuntuntoisia ammatti-ihmisiä. Osa heistä tekee koko työuransa ammattilaisina, kuten Spögejen tapaamat Rami ja Jussi, osa jatkaa opiskelujaan myöhemmin. Ammatillinen väylä ei ole mikään koulutuksellinen umpiperä. 2000-luvun alussa kaikki ammatilliset tutkinnot uudistettiin kolmivuotisiksi ja yleisen jatko-opintokelpoisuuden antaviksi. Ammattikoulupohjalta voi nykyisin jatkaa niin ammattikorkeakouluihin kuin tiedekorkeakouluihinkin (tunnen useita ammatilliselta pohjalta tohtoriksi asti edenneitä ja monet insinöörit, joita ohjaan opettajaopinnoissa, ovat alkujaan ammattikoulun käyneitä asentajia).

Edes ylioppilaslakkiin ei tarvita lukiota. Ammatillisen tutkinnon suorittaneella on oikeus osallistua ylioppilaskirjoituksiin suorittamatta kurssiakaan lukio-opintoja. Käytännössä tietysti kannattaa niitäkin ottaa, vaikkapa äidinkieltä ja matematiikkaa iltalukiossa. Kaikkia lukion pakollisia kursseja ei kuitenkaan tarvitse tahkota.

Koska tuokin on mahdollista, en ole mikään kolmoistutkintojen kannattaja (Edit tuossa luki aluksi kaksoistutkinto, mutta oikeastaan puhuin kolmoistutkinnosta, eli amis+lukio+yo). Usein voi olla parempi keskittyä ensin kolme vuotta täysillä ammatin opiskeluun ja opiskella sen jälkeen täsmäkursseja lukiosta ennen kirjoituksia. Kahden täyden tutkinnon lukeminen yhtaikaa voi olla liian raskasta.

Toivon, että jokainen valinnan edessä oleva ysiluokkalainen silmäisi vanhempineen läpi valintaoppaat ja miettisi tarkkaan, olisiko kymmenien ammatillisten perustutkintojen joukossa sittenkin jokin itseä kiinnostava vaihtoehto sen sijaan, että automaattisesti ja miettimättä ruksisi yhteishakulankettiin lukion.

Edit 13.2. Pari tarkennusta.
Kaura kertoo kommenteissa, että Pyynikin ammattiopistossa lukioaineiden liittäminen ammattipintoihin on mallikkaasti järjestetty, ja Lazur jakaa poikansa myönteisiä kokemuksia ammattiin opiskelun ja ylioppilastutkinnon yhdistämisestä. Ei minun tarkoitukseni ollut sitäkään vaihtoehtoa mollata, etenkään, jos yleisaineiden opiskelu on saatu luontevasti ujutettua rakenteeseen sisään. Liian usein vain on niin, että lukiokursseja suorittamaan pitää lähteä toiselle koululle ja sillä aikaa omalla koululla pyörivät ammattiaineet ja sitten pakkaa jäämän puutteita kumpaankin suoritukseen (oman lähipiirini yhdistelmäopintokokemukset ovat valitettavasti olleet tuon tyyppisiä). Pointtini yritti olla, ettei ole hullumpi ratkaisu, vaikka keskittyisi yhteen tutkintoon kerrallaan ja suorittaisi ensin puhtaan ammattitutkinnon, jota halutessaan voisi myöhemmin täydentää.

Yksi virhekin kirjoituksessani oli: jos ammattiopintojen kanssa suorittaa lukion oppimäärän ja ylioppilastutkinnon, on kysymyksessä kolmoistutkinto. Jos taas opiskelee ammattikoulun opsin mukaan ja sisällyttää valinnaisiksi kursseikseen lukiosta yhteisiä aineita (kieliä, matikkaa ja sen sellaisia) tavoitteenaan ylioppilastutkinto, on kysymyksessä kaksoistutkinto. (kiitos täsmennyksestä Lazur)

***

Omasta ammatti-identiteetistäni haluan tähän loppuun vielä tehdä tunnustuksen. Minulta meni vuosia, ennen kuin kehtasin kutsua itseäni opettajaksi. Kouluttaja tuntui jotenkin hienommalta. Tai valmentaja tai mentori tai fasilitaattori tai… Opettajasta syntyi nukkavieru ja pölyttynyt mielikuva, sellainen elämälle vieras vekkihametäti. Ei, en halunnut olla opettaja!

Vaan niin siinä lopulta kävi, että nykyisin olen ylpeä opettajuudestani.

Samannäköinen sakki

Tänään oli lankomiehen 50-vuotissynttärit. Spöget vastasivat lahjamme toteutuksesta. Siinä oli pohjana roskiksesta löytynyt sähkökello. Muina tarpeina oli purkki mustaa spraymaalia, seitsemällätoista eurolla ledejä, Gorban vuosia sitten jostain talteen ottama muuntaja, liitosjohdonpätkä ja taustana muovinen ämpärinkansi.

Lopputulos oli hieno, paljon hienompi kuin kuvasta voisi päätellä.

(Huom! Kuva toivottavasti ilahduttaa niitä yhdeksää vastaajaa, jotka taannoisessa lukijatutkimuksessani toivoivat lisää elektroniikka-aiheisia postauksia)

30 vuotta ja 3 viikkoa sitten tutustuin ensi kertaa Gorban sukulaisiin. Tuosta joukosta oli tänään paikalla 9 henkeä. Silloiset keski-ikäiset olivat nyt hyvin säilyneitä eläkeikää lähenteleviä herroja ja rouvia. Lapset olivat saman näköisiä kuin vanhempansa silloin.

Katselimme kuvakavalkadia niistäkin sukulaisista, jotka eivät enää ole keskuudessamme. Oli hämmentävää huomata, miten tutut ulkonäköpiirteet toistuivat ympärillä istuvassa nuorisossa: PA muistuttaa mummoaan, JCP on kuin ilmetty isoisoisänsä ja kyllä Spöget ja serkkumiehensäkin saman suvun jäseniksi tunnistaa.

Pitkää väkeä oli paikalla paljon. Eikä ihme, sillä tuon sakin taustalta löytyvä, 1900-luvun alussa syntynyt Gorban mummo oli 176 senttiä pitkä ja miehensä yli metri yhdeksänkymmentä.

Gorba lähti just junalla takaisin veljen luo fiilistelemään. Kaikesta päivän aikamatkailusta innostuneena, päätin kokeilla, miltä itse näyttäisin ikääntyneenä. Ihan isältäni!

<a href="

***

Jos haluat kurkistaa tulevaisuuteen, voit muokata valokuvaasi Face of the Futuressa. Muunnettavan kuvan kannattaa olla suoraan edestä (itse jouduin pyörittämään kuvaa rutkasti, sillä alkuperäisessä olin pää kallellaan ja ikäännytettynä se kuva näytty ihan epämuodostuneelta. Kannattaa myös huomata, että meidän varttuneempienkin tulee väittää, että kuvamme esittää nuorta aikuista (young adult), muuten vanhentaminen ei onnistu.

(tätä naamanvääntelypalvelua esitteli taannoin PA)