Archive for elokuu 2006

Linkkipyyntö

28.8.2006

Ihan työpaikalta tässä kirjoittelen, kun asiani on työasia.

Kohtsillään alkavaa erityisopettajakoulutusta rikastuttaakseni etsin linkkejä blogeihin, joita kirjoittaa:

  • ertyistä tukea opiskeluissaan tarvitseva nuori tai aikuinen
  • erityisnuoren vanhempi tai muu läheinen
  • erityisryhmiä kouluttava tai muuten työssään heidän tukemiseensa osallistuva

Ideani on, että laittaisin linkit jakoon opettajaopiskelijoilleni, jotta he voisivat tutustua erityisihmisten elämän koko kirjoon eivätkä näkisi oppilaitaan vain ongelmaisina opetuksen kohteina.

Jos sinulla on blogi, joka täyttää hakukriteerini tai tiedät linkin tuollaiseen blogiin, olisin ylen kiitollinen vinkistä. Voit jättää tiedon kommenttilodjuun tai lähettää postia osoitteeseen sunaitis@gmail.com

Mainokset

Olipa kerran luottamus

27.8.2006

Kai se on pakko hyväksyä! Ehkei ole paluuta aikaan, jolloin osan töistään saattoi VPN:llä hoitaa, mistä halusi. Tulevaisuudessa ei vissiin kannata itse ostaa työkäyttöön kannettavaakaan, jollei työnantaja sitä tarjoa. Kun ei omaa vempainta kuitenkaan saa liittää firman verkkoon.

Ai miks? No siks, kun maailmassa on kaiken maailman terroristeja ja yritysvakoojia ja huvikseen viruksia ja salaseurailuohjelmia värkkääviä ja sitton hultteimia käyttäjiä, jotka hukkaavat salasanat (joita ei saa kirjoittaa talteen minnekään) ja käyttäytyvät muutenkin vastuttomasti. Tarvitaanhan siihen yrityskohtaiset tietoturvaohjeistukset, dokumenttien salausluokitukset, henkilökunnan käyttöoikeuksien uudelleenmäärittelyt, pari anomuslankettia, jotka täyttämällä ehkä saa oikeuden hoitaa työtään melkein kuin nytkin ynnä muu kattava repertuaari turvallisuutta. Saattaapa hyvinkin olla, että tässä jonain vuonna vielä huomaan turvallisuussyistä istuvani kassakapissa tekemässä hommiani.

Niin että kai se on välttämätöntä, ei kai sitä muuten kaikkialla puuhattaisi? Mutta kyllä se surulliseksi vetää. Ja jostain ihmeen syystä saa tuntemaan itsenä epäluotettavaksi, osaamattomaksi ja muutenkin alempiarvoiseksi holhottavaksi.

Muistokirjoitus

24.8.2006

Spöget olivat syömässä välipalaa, kun Gorban privaattipuhelin soi. Siihen numeroon ei soita kuin yksi ihminen.

– Sano sille, että isä on kokouksessa ja äiti kaupassa.

Tällä kertaa soittaja oli kuitenkin joku toinen.

***

Tunsin sinut kaksikymmentäkahdeksan ja puoli vuotta. Sinä järjestit Kohun potkupallojengille keltaiset pelipaidat ja kaukalopallojengille valkoiset. Tiukkana pakkaspäivänä toit otteluun terästettyä kuumaa mehua, jota auliisti tarjosit etenkin vastapuolen maalivahdille.

Kesäisin purjehdit Gorban kanssa viisnollavitosella kilpaa. Sinun iso pääsi hohti helakkana kisan jälkeen, ja tuumasit, että pää on punainen kuin turnipsi. Helsingin regatan aikaan riuhtaisit märkäpuvun rivakasti pois päältäsi, seisoit munasillasi rannalla ja katselit pakettiautosi perään virittämästäsi televisioista Wimbldenin tennismatsia. Pällisteleville ohikulkijoille huikkasit:

– Rich people have more fun!

Sinä olit erilainen. Hyvänen aika, eihän kukaan itseään kunnioittava teekkarinuorukainen olisi kulkenut valkoisissa loafereissa! Olit äkykäs (muistaakseni ÄO 146), mutta muuten kumma. Olit tavattoman herkkä ja kätkit arkuutesi korostettuun rehvakkuuteen.

Kun tulit meille syömään, oli tarjoilun järjestäminen hankalaa. Et maistanut mitään ja arvioit ruuan hyvyyttä suutuntumalla. Kaurapuuro oli sinusta iljettävää, sipulinkokkareet samoin. Herkuinta oli kuivahtanut Columbian kääretorttu, jonka tungit pitkittäin sisään suureen suuhusi ja hörppäsit juotavaa päälle. Kitalakea kuulemma kutitti nautinnollisesti, kun kuiva torttu paisui mehun vaikutuksesta. Tätä kaikkea en vielä tiennyt silloin, kun tarjosin sinulle paistettuja silakoita (inhottavan raapivia) ja valkoista kananmunakastiketta (niljakkaan limaista).

Olit puuhakas ja aikaansaava. Kun kevytvenepurjehdus jäi, hankit pienen köliveneen. Sinun kanssasi Gorba pääsi ensimmäiselle pidemmälle purjehdukselleen. Sillä pikkuruisella paatilla seilasitte ikimuistoisen matkan Saksasta Suomeen. Kisasitte monta kesää. Pienin vene viipyi matkalla pitkään, mutta tasoitusten jälkeen sijoitus nousi kärkikastiin niin Espoo-Suursaaressa kuin Hanko-Sandhamnissa. Sitten kisajärjestäjät kyllästyivät pitkiin odotuksiin ja muuttivat sääntöjä, eikä pienellä paatillanne enää ollut asiaa isoihin kisoihin.

Lama kosketti sinua ankarin kourin. Kaikki muuttui. Vähitellen eksentriset piirteesi alkoivat korostua entisestään.

Kun ajoin esikoisen rippikirkosta kotiin laittamaan tarjoiluita pöytään, luulin nähneeni sinut pikkukaupungin pikkukadulla verkkareissa ja lippalakissa. Mutta eihän se voinut olla totta, sinähän olit kummina kirkon pihalla onnittelemassa sankaria? Kun juhlaväki saapui paikalle, vaimosi kertoi, että sinä hiukan myöhästyt, oli sattunut yhtä ja toista. Siihen aikaan sinulle usein sattui. Olitte pysähtyneet kaupungin ulkopuolella vaihtaaksenne matkavaatteet juhlatamineisiin. Siinä hässäkässä olit unohtanut silmälasisi auton katolle. Hetken päästä olit huomannut lasien puuttumisen ja palannut niitä etsimään (vaimo jatkoi matkaa kirkkoon). Lasisi löysi yliajettuina raatoina kuuro pikkupoika, jonka kanssa yritit kommunikoida. Avasit lompakkosi antaaksesi pojalle löytöpalkkion. Juuri silloin rekka ajoi ohi ja ilmavirta tempasi kaikki rahasi tietymättömiin. Seisoit rahattomana tienposkessa ja yritit liftata. Mutta hiukan toisin kuin tavalliset ihmiset, kyyristyit penkalle ja aloit polvillasi rukoilla kyytiä ohi ajavilta autoilta. Se herätti epäluuloja, eikä kyyti järjestynyt hetkessä! Se pikkukaduilla harhaileva verkkariheebo tosiaan olit ollut sinä.

Kun seitsemän vuotta sitten muutimme takaisin Helsinkiin, meillä olisi periaatteessa ollut entistä paremmat mahdollisuudet tavata. Niin ei käynyt. Vain kerran kävit entisessä kodissamme, tässä uudessa et koskaan. Yhteys ei silti katkennut. Monta kertaa kuukaudessa soitit. Välillä puhuit pitkään, välillä huikkasit vain:

– Saldoraja melkein täys, soita takas!

On vaikeaa olla erilainen kuin muut, oli poikkeama sitten mihin suuntaan tahansa. Ei niin kovin helpon ja tavallisen elämäsi viimeiset vuodet olit aika yksinäinen. Pojastasi sait iloa. Kova sälli jalkapallokentillä, ihan niin kuin isänsä. Musikaalinen. Elämäsi nainen ei lopulta jaksanut jakaa arkeaan kanssasi, muttei koskaan hylännyt sinua, hänen kotinsa oli sinulle aina avoin, hänen äänensä puhelimessa jokapäiväinen seuralaisesi. Sitoutumisenne toisiinne kesti kunnes kuolema teidät erotti.

Kohtuuden ihmisen paluu

21.8.2006

Minun on aina ollut helppo pysyä kohtuudessa, siitä on terhakka kategorinen imperatiivini pitänyt huolen ilman, että itse olen joutunut vaivautumaan.

En esimerkiksi koskaan ole ollut laihdutuskuurilla. Neljästi olen lihonut olosuhteiden uhrina, mutta tilanteen normalisoiduttua, olen omia aikojaan laihtunut ennalleni. (Ensimmäinen kerta oli jenkeissä, kenenkään ruuansulatus ei osaa kylmiltään sopeutua siihen rasvan runsauteen. Kolme seuraavaa kertaa olivat odotusajat, joka kerta tuli 20 kg, joka sitten hävisi kuukaudessa, kun vauvat olivat syntyneet.) Normaalioloissa minulle ei koskaan ole tullut mielitekoa syödä enempää kuin kulutan.

Tai juoda. (Lukuunottamatta sitä yhtä kertaa). Jotenkin juomisen himollani on aina ollut taipumus hiipua hyvissä ajoin ennen humaltumista.

Entäs tämä yksiavioisuus sitten? Ei meillä kaiken aikaa mene niin auvoisesti. Silti en kohta kolmeenkymmeneen vuoteen ole tuntenut edes hienoista houkutusta hankipankiin jonkun mun kuin Gorban kanssa.

Rahan käytössä olen aina osannut mitoittaa haaveeni olemassa oleviin varoihini. Ikinä ei ole ollut pelkoa, että velkaannun holtittomuuttani.

Kun kaikki on tähän asti sujunut noin kovin helposti, on kuluneen vuoden aikana ollut järkytys havaita, että sisäinen autopilottini alkaa lipsua ja minun on syytä ruveta ihan tietoisesti rajoittamaan mielihalujani.

Näin ensivaiheessa kysymys on syömisestä ja juomisesta. Runsaan viiden kilon edestä ylimääräistä höttöä on asettunut asumaan reisiini, pakaroihini ja mahaani. Syytän siitä suomalaista alkoholipolitiikkaa. Kokematon kategorinen imperatiivini ei ole osannut ottaa sisäisessä säätelyhommassaan huomioon kaljanhinnan laskua (yhtä vähän kuin se amerikassa ymmärsi ruuan rasvapitoisuuden päälle). Niinpä se mokoma ei reagoi, kun helteisinä kesäpäivinä kulautan pullon olutta silloin toisen tällöin. Se raasu on edellen virittäytynyt heräämään hommiinsa hetkeä ennen humalaa, mutta on ihan viraton kokopäivätissuttelun stoppaajana, kas kun siinä harvoin on humala uhkana. Kilot kuitenkin ovat, sekä juomasta että kaveriksi nautitusta hiukopalasta.

Pientä lipsuntaa alkoi kesällä ilmetä myös talousrintamalla. Ei vielä hälyyttävää yli varojen elämistä, mutta pientä huikentelevaisuutta kuitenkin.

Minun identiteettini on kohtuuden ihmisen identiteetti. Olen ollut etuoikeutettu, kun viiteenkymmeneen vuoteen en ole joutunut näkemään vaivaa tuon identiteetin ylläpitämisessä. Kai on pelkästään kohtuullista, että minunkin vuoroni tietoiseen itsehillinnän harjoittamiseen on koittanut. Syksyn ohjelmassa: kohtuuden ihmisen paluu!

(PS Jos joku olettaa, että syömisen, juomisen ja tuhlaamisen lisäksi olisin viime aikoina alkanut lipsutella parisuhteessa, hän erehtyy. Olen edelleen turvallisesti kyvytön hurmaantumaan vieraisiin miehiin, joten tällä rintamalla ei ole tarvetta korjaaviin toimenpiteisiin.)

Ruusuja ja muita rehuja

19.8.2006

Yöllä se häipyi vähin äänin kotiinsa. Aikainen aamuherätys, edessä jäänmurtajaexcursio.

Seuraavana päivänä luennolta palatessani löysin ovikellosta roikkumasta kukkapaketin. Interflora oli toimittanut perille kolme oranssinpunaista ruusua. Kortissa luki:
7.3. lämmöllä muistaen.

Huhtikuussa lupauduin rautakampausmalliksi mestarinnäytettä tekevälle kampaajakaverilleni. Ensimmäinen vaihe oli leikata puolipitkät hapsuhiukseni 20-luvun malliin bobatuiksi. Lähdin suoraan Kansakoulukadun salongista Hämiksen teeiltaan. ”Mitä helvettiä sä olet tehnyt hiuksillesi”, se kysyi. Sitten siirryttin bussipysäkille tappelemaan. Lähdin bussilla Otaniemeen, hän omalle taholleen.

Aamulla ovikellossa roikkui Interfloran kukkapaketti. Kortissa luki:
Anna sen kasvaa hiustesi myötä.”.

Paketissa oli Kodinonni, sellainen pieni röyhelöinen ruukkukasvi. En ollut mikään viherkasvipipertäjä ja epäilin, ettei kukka kovin kummaksi kasvaisi. No toisaalta, ei minun hiuksistanikaan koskaan tulisi hänen haaveilemaansa lanteille ulottuvaa paksua pehkoa!

Kukka sinnitteli pitempään kuin luulin, toista vuotta. Eikä se lopultakaan kokenut hidasta, hivuttavaa kuolemaa, vaan räjähtävän äkkilähdön. Kesken muuttohässäkkää ylkäni näet suutuspäissään tempasi kasvin purkistaan ja täräytti sen täysillä päähäni. Kiukun kyyneleeni sekoituivat pitkin poskia varisevaan multaan. Häitä ei silti peruttu.

Hääpäivinä sain tottua siihen, että oven taakse ilmestyi Interflora. Paketista löytyi aina kolme oranssinpunaista ruusua. ”Miks ihmeessä sä aina ostat kolme ruusua, kyllä yksikin ja viestisi idean? Ja onko siinä mitään järkeä, että maksat kuljetuksesta, etkö voisi antaa nitä itse?” sanoin joskus viidennen hääpäivän vaiheilla. Sittemmin en ole häneltä kukkia saanut. Täysin oma vika.

***

    Haaveet poissa olevasta rakastetusta ylittävät tavallisesti suloisuudessaan hänen läsnäolonsa. Sillä maan päällä ei ole mitään sen suloisempaa kuin haaveilu rakastetun läheisyydestä hänen ollessaan poissa

    Halldor Laxness

Edellä mainitusta kai johtuu, että suin päin lupasin Marinadin innoittamana muistella saamiani kukkia (eilen Gorba vielä oli merellä). Nyt mies on palannut ja taas lähtenyt. Ja siinä välissä on suoritettu perinteinen lähtörähinä. Siksi lopullinen teksti luiskahti erilaiseksi kuin vielä eilen ajattelin!

    (Idean väliin
    ja todellisuuden
    liikken väliin
    ja teon
    lankeaa Varjo
    T.S. Eliot )

Onko perheenne servettiperhe?

17.8.2006

Siinä kesken remonttihommien isäntäväki istahti sireenimajaan lounastamaan. Tarjolla oli tomaattikeittoa ja tuoretta leipää. Vieras kutsuttiin mukaan pöytään. Keitto oli hyvää. Kun lautanen oli tyhjä, vieras kantoi sen keittiöön ja sujautti mennessään käyttämättömäksi jääneen servetin taskuunsa. Niitä on aina hyvä olla mukana. Ikinä ei tiedä, milloin päätyy vieraassa kaupungissa julkiseen vessaan, josta paperi on loppu. Tai ohi ajava auto paiskaa kiven poskeen, joka alkaa vuotaa verta. Silloin taskusta löytyvä servetti on kätevä.

Sisällä isäntäpari tarjosi kahvia ja mansikkapullaa. Pitko oli vähän tahmeaa, ja emäntä ojensi vieraalle servetin.

En mä tarvii, mulla on edellinen taskussa, vastasi vieras.

Ootte te kummaa sukua, kun säästätte lautasliinoja! Veljes leikkaa isot kahtia, ettei mene hukkaan. Turhauttavaa! Mun äidillä oli meillä kotona aina pinoittain erilaisia lautasliinoja. Sivistynyt ruokailu ei ole arkenakaan mahdollista ilman lautasliinoja, sanoi emäntä.

Silloin vieras tunnisti metsäläiset juurensa. Miten lapsuudenkodin ruokapöydässä ei joulua lukuunottamatta ikinä ollut lautasliinoja eikä kukaan pyytänyt:

Saanko voita, kiitos, vaan kurkotti kohti kuppia miten parhaiten taisi.

Kohteliaasti hän oppi pyytämään vasta keskikouluaikaan ollessaan Ruotsissa piikomassa. Kun hän tarkemmin mietti, hän muisti, että siinä ruotsalaisperheessä katettiin joka aterialle servetit. Ja maitokin juotiin jalallisista laseista.

***

Minulla ei ole mitään mielikuvaa, että kotonani olisi opetettu kauniita pöytätapoja. Paitsi ettei saa työntää veistä suuhun eikä saa tökätä leipäpalaa haarukkaan ja pyyhkiä leivällä kastikejämiä lautaselta. En ole edes varma, muistiko kukaan varoittaa ruoka suussa puhumisesta.

Ainoa tapaseikka, jota kotonani tähdennettiin, oli niiaaminen (tervehdittäessä tai kiitettäessä).

Onkos nuorella tytöllä polvet niin jäykät, ettei niiaamaan pysty? saattoi äitini kysyä, jos kiitos unohtui.

Niiaamisesta tuli niin sisäänrakenettu refleksi, että vasta liki kolmikymppisenä ymmärsin opetella siitä pois, kun yksissä laivankatajaisissa johtajan rouva heläytti iloisesti:

Ai sinut minä muistankin, sinä olet se, joka aina niiaa tervehtiessään!

***

Osaatteko te käyttää arkena servettejä? Miten monta sorttia teiltä löytyy?

Minä en, vieläkään. Meiltä löytyy seuraavat servettivarannot:

  • 17 kpl tosi isoja, liki kangasmaisia, vaaleankeltaisia, joissa keskellä purjeveneen kuva
  • puoli paketillista vihreitä, kultakuvioisia (saatu alunperin lahjaksi jostain)
  • 5 kpl sinikukallisia (Marimekon design, joku muu tuonut)
  • kaksi liki täyttä pakettia joulukuvioisia (punavihreitä nauhoja, joulutähti keskellä)
  • siellä täällä leipäkoreissa ja laatikkojen perällä satunnaisia, ruttaantuneita, tumman sinisiä perusservettejä (itse ostettu Ikeasta pari vuotta sitten)

Äiti ihmemaassa

16.8.2006

Gorba oli aikoinaan töissä telakalla. Silloin hänen oli tapana sanoa, että laivanrakennus voisi siinä firmassa kokonaan loppua eikä telakan toiminnansuunnitteluosasto huomaisi mitään, jatkaisi vain kuukausia puuhakkaana lippujensa ja lappujensa lähettämistä.

On käynyt mielessä nyt, kun olen liki kaksi viikkoa onnistunut olemaan kiireinen, vaikkei yhtään opiskelijaa ole mailla eikä halmeilla! Entisessä työssäni olin päivät vuorovaikutuksessa elävien ihmisten kanssa. Muut kouluhommat hoituivat sitten kotosalla yön hiljaisina tunteina. Aikast ylellistä on tämä nykyelämäni, kun suunnittelut, etätehtävien lukemiset ja sähköpostailut saa tehdä työajalla!

Mielialat ovat yhtä vuoristorataa: eilen tunsin häviävän hetken, että jotain konkreettista syntyy, ja handlaan oman osani ihan kunnialla. Tänään taas kuuntelin päivän kokeneiden kollegoiden fiksuja puheita ja fundeerasin, onko minusta koskaan sanomaan mitään yhtä briljanttia.

Nukuin pommiin!

15.8.2006

Kaksi ja puoli oli liikaa, kotiin päästyäni sammuin sohvalle.

Kuka noita auditorioiden jakkaroita oikein suunnittelee? Kaksi ja puoli tuntia yritin jotenkin kiemurrella penkissäni ja kuunnella visioita ja strategioita. Lopulta olo oli niin uuvahtanut, että kotona pikku päikkärit venyivät yöuniksi ja juhlapostaus jäi kokonaan laatimatta. Eilen nimittäin oli merkkipäivä: blogini täytti vuoden.

Täällä on ilmestynyt 195 kirjoitusta. Uniikkeja kävijöitä on ollut 68 621. Tilaajia on juuri nyt 250. Olen vuoden mittaan kirjoittanut reilut tuhat kommenttia ( tammikuusta lähtien tallessa on 907 kommenttia liki sadassa viidessäkymmenessä blogissa, sitä ennen en kommenttejani talentanut). Olen piipahtanut muutamassa salarouvatapaamisessa, pikkujouluissa ja parilla blogipiqniqillä sekä treffannut blogaajia luonnossa niin omilla kuin Pörrön synttäreillä. Blogaamisesta on tullut minule merkittävä osa elämää. Ja teistä hyvin läheisiä ihmisiä. Kiitos!

Muita kuulumisia

    ”Perillä ok, hyvät nuotit. Sataa, ei tuulta. Löpö loppu paatista, aseman pumppu rikki. Mukaan tulee 2 saksalaista.” (13.8.)

    ”Rönnessä. Satoi tänään klo 12 asti, nyt paistaa. M on merisairas, spuklaa luuhun, ei puhu kuin suomea. Sain oman vahdin sakujen kanssa. Tänään 10 – 14 m/s takatuupparia, mun enkka 12,5 knubua. Toinen vahvistuksista teloi silmäkulmansa yöllä wc:sä ja on sekin pois pelistä lääkärin määräyksestä. Toisaalta, eihän se muuttanut mitään.” (14.8.)

    ”Kalmarin suntissa 12 m/s hyvää takatuupparia. Jos nin jatkuu, ollaan perillä torstaina tai viimeistään perjantaina.” (15.8.)

Aika lyhyeksi uhkaa käydä tämä Gorbaton viikko! (ja huomisiltakin menee taloyhtiön hallituksen kokouksessa, pahus!) No, kerrankin voi sanoa, etttä miehen paluu on yhtä ilotulitusta!

Juhannuslakki löytyi!

13.8.2006

Gorba sitten ihan itse löysi pääkappaleensa. Se oli luontevasti kirjoituspöydällään kaikkien muutossa (10 kk sitten) pöydälle pinottujen ja sittemmin purkamatta jääneiden paperi-, kartta- ja kirjapinojen joukossa.

Muutenkin on taas rauha päällä. Lähtösärräys lienee meillä sellainen eroahdistusriitti, joka näihin reissuihin aina liittyy. Vaikka kumpikin on toisaalta hyvillään pikku breikistä, niin pohjalla haikaa, kunnei se kumppani viikkoon ole vieressä kyhnyttämässä. Ja sitten varmuden vuoksi hiukan tapellaan.

Gorba soitti äsken kentältä. Matkaan mukaan lähtenyt teekkarinuorukainen oli maksanut opiskelija-alennuksineen lennosta viiskymppiä enemmän kuin minä Gorban piletistä. Puhelu on tulkittavissa myönteiseksi palautteeksi osaavalle hankintapäällikölle.

Hyvä tässä on ruveta odottelemaan jälleennäkemisen riemua!

Tänään olen raivona

13.8.2006

Opetus
Äidit ovat sikäli inhottavia, että ne ovat koko ajan tuputtamassa elämänohjeitaan. Niin kuin nytkin! Miehet ja pojat ikään katsomatta: älkää koskaan ikinä milloinkaan kohdelko naistanne itsestäänselvyytenä!

Varsinainen tarina

Gorba harrastaa kilpapurjehdusta. Omaa venettä sillä ei ole, mutta aina on kippareita, jotka hätäpäissään värvävät niinkin vittumaisen miehen gastiksi, kun tietävät, että se osaa hommansa. Viime vuodet se on seilannut yhdessä vakikokoonpanossa. Paitsi tänä kesänä, kun paatista meni viime vuonna masto ja uusi tuli keväällä myöhässä ja sitten tuli muuta sährää. Lopputulos: ei kisan kisaa koko kesänä.

Ja sehän on aika kohtuutonta mulle ja mukuloille, jotka olemme tottuneet siihen, että kesällä kuluu viikkoja niin, että Gorba on merellä ja me voimme valvoa illalla niin pitkään kuin huvittaa ja syödä roskaruokaa niin paljon kuin jaksamme.

Perjantaina tuli tarjous: yksi paatti pitäisi siirtopurjehtia IMSin MM-kisoista Lyypekin läheltä Suomeen. Jess, viikko vapaata! Koko perhe oli välittömästi sitä mieltä, että hyvä idea! (Joojoo, en minä kokonaan ajatellut vain omaa ja Spögöttimien mukavuutta, vaan sitä myös, että Gorballa olisi kivaa.)

Lähdin sitten metsästämään netistä edullisinta lentoa (meno-paluu maksoi neljänneksn siitä, mitä pelkkä meno!) ja etsimään DeucheBahnilta liityntäaikatauluja ynnä hakemaan kohdekaupungin karttaa ja sen sellaista. Ei siinä vielä mitään valittamista, se tekee, joka paremmin osaa. Mutta sitten kun se jätkä vain istui sohvalla ja piti selviönä, että minä etsin koneelta hänen pakkauslistansa ja tulostan sen hänelle arvioitavaksi ja etsin sitten kaikki kamat, myös sen 24 vuotta sitten intistä vohkitun laivaston lakinsuojuksen, ns. juhannuslakin, jolla voi mainiosti suojata päätä auringon paahteelta. Ja kun tulostaminen tältä muuten niin mainiolta Intell-Maciltä ei onnistukaan tolle vanhalle printterille ja kun en tähän hätään jaksa selvittää, mistä se johtuu, ja mies mokoma alkaa motkottaa. Niin siinä vaiheessa multa paloi pinna!

Mikä helkkarin piika minä olen! Melkein mikään ei ole niin nöyryyttävää, kuin se, että toinen katsoo oikeudekseen edellyttää mielin määrin palvelua (ja vielä valittaa, jollei laatu kaikilta osin tyydytä). Vaikka oikeesti kuuluisi nöyränä ja kiitollisena ottaa vastaan naisen hyvähyvyyttään antama lahja.

No, nyt on kamat haettuna. Gorba itse piipahti edestakas Yliopiston Apteekissa otamassa varmuuden vuoksi Immodiumia matkaan. Nyt se nukkuu jo, ja minäkin olen liki leppynyt. Mutta kyllä tämä rosojen hionta hetkittäin kysyy voimia!