Archive for marraskuu 2005

Pitääkö ihmisen olla hyvä jossain?

27.11.2005

[Kuten vaiettu totuus kuuluu, kaikki eivät välttämättä ole hyviä yhtään missään.], kirjoitti PA, ja tästä Kaura innostui pohdiskelemaan, että jokainen hänen tuntemansa ihminen on hyvä jossain. Kaura myös epäili PA:n tarkoittaneen ei ole hyvä missään kouluaineessa

Minäkin sitten poliittisesti korrektisti kommenteissa hymistelin, että niinpä, kouluainetta PA varmaan tarkoitti. Mutta entäs, jos ei tarkoittanutkaan? Pitääkö ihmisen ylipäätään olla hyvä jossain? Entäs jos hän ei ole hyvä lukemaan, kirjoittamaan eikä laskemaan, ei osaa historiaa tai ymmärrä biologiaa, ei liioin ole näppärä käsistään, nopsa jaloistaan, musikaalinen, hyvä piirtämään, taitava kalastamaan, kätevä käsittelemään autoa, hellä rakastamaan…

Ei ihmisarvo saa olla kiinni siitä, että on hyvä jossain! Ihminen on arvokas aina.

Miten noloa olisikaan, jos oma vahva laji olisi vaikka eksoottosten perhosten tunnistaminen, eikä sitten koskaan tulisi sitä itse tietämään, kun ei kävisi etelässä ja altistuisi tälle perhosasialle. Pahimmillaan hyvyyden tarkkailu johtaa pelkkiin ikävyyksiin. Temput huonommin hallitseva ei voisi olla tyytyväinen omaan suoritukseensa, vaan saattaisi heittäytyä kateelliseksi osaavammille. PA:ta lainaten: Kaikki eivät ole välttämättä ikinä eläissään kokeneet hyvän työn palauttemisen tuomaa riemua. Ainoastaan jurmivan sivustaseuraamisen tunteen, kun luokan pinko jälleen riemuitsee kympistään.

Minusta pitäisi olla niin, että kun onnistuu saavuttamaan omat henkilökohtaiset tavoitteensa, on lupa riemuita. Täysin riippumatta siitä, mikä on absoluuttisesti ottaen määritelty hyväksi. Eikä sen pinkoparankaan aina pitäisi joutua niin kauheasti kilvoittelemaan. Usein nimittäin riittäisi vallan mainiosti, että hallitsee asian tai tehtävän riittävän hyvin, täydellistä suoritusta tarvitaan normaalielämässä harvoin.

Turhanaikainen hyvyyden perään haikailu voi johtaa siihen, ettei ihminen hyväksy itseään sellaisena kuin on eikä osaa asettaa itselleen realistisia tavoitteita. Se voi myös johtaa tunnollisen ja lahjakkaan täydelliseen uupumiseen, kun aina ja kaikessa pitäisi olla hyvä. Pitäisi olla hyvä koulussa tai opiskeluissa, suosittu kaveripiirissä, hyvä töissä, hyvä sängyssä, hyvä synnyttäjä, hyvä vanhempi, hyvä naapuri, hyvä pitämään järjestystä, hyvä laittamaan ruokaa, hyvä kohtaamaan sairaus ja kuolema… läkähdyksiin asti.

Erityisen vaikeaa itsensä hyväksyminen on, kun jostain syystä ei enää kykene samaan kuin ennen. Kun liikenneonnettomuus vie liikuntakyvyn hyvältä tanssijalta, kun punkinpuremasta seuraa aivokuume ja oppimisvaikeuksia entiselle huippujuristille, kun vanhuus vie voimat, eikä enää kykene ikkunanpesuun, vaikka aina on ollut hyvä pitämään huolta kodistaan.

En tarkoita, ettei ihmisen tulisi pyrkiä kehittymään, mutta hiukan armollisempi voisi olla itselleen. Kaikessa ei tarvitse olla hyvä eikä välttämättä edes missään, silti voi elää hyvän elämän.

Mainokset

Työtä tekemällä ja näyttäen

22.11.2005

– Uskon työn tekemiseen. Yksi opintoviikko on määritelmän mukaan 40 tuntia opiskelijatyötä. Minun on valtavan vaikea hyväksyä, että jotkut tunnolliset tekevät työtä ja toiset voivat päästä läpi pelkällä näytöllä, kollega sanoi yhtenä päivänä.

En minäkään mikään lintsailun kannattaja ole, mutta ihan yhtä selkeästi ja suoraviivaisesti en asiaa näe. Opetussuunnitelman valtakunnallisissa perusteissa määrätään, mitä opiskelijan on osattava saavuttaakseen jonkin tietyn arvosanan. Entäs kun toinen oppii samat asiat kymmenessä tunnissa ja toiselle neljäkymmentäkään ei riitä?

Varsinkin erityisoppilaitoksessa oppilaiden omaksumiskyvyn erot ovat valtavat. Yhdellä voi olla suuria oppimisvaikeuksia, toinen on skarppi, mutta keskittymiskyvytön, kolmas on akateemisilta kyvyiltään lahjakas, mutta mielenterveysongelmien vuoksi päivärytmiltään epäsäännöllinen, neljännen fyysinen sairaus aiheuttaa paljon poissaoloja. On aivan varmaa, ettei heiltä kaikilta kulu saman asian oppimiseen neljääkymmentä tuntia. Siksi minusta on turha hirttäytyä ajatukseen, että poissaolot korvataan palauttamalla tehtävät, joita muut tunnollisesti koulussa puursivat.

Tehtävä, joka yhdelle on hyvä ja arvokas, voi toiselle olla pelkkä mekaaninen vääntö, josta ei opi mitään uutta. Jostakusta voi tuntua, että oppisi paremmin itsekseen lukemalla kuin luokassa itsestäänselvyyksiä kuuntelemalla. En silti usko oppilaiden omaehtoiseen tarveharkintaan ja siihen, että he jättävät tulematta tylsiksi mieltämilleen tunneille.

Ensinnäkin toisen asteen oppilaitoksissa on läsnäolovelvollisuus. Mutta on minulla tärkeämpiäkin syitä vastustaa poissaoloja. Jos oppiminen olisi pelkkää tietojen päähän ahtamista, ei juurikaan haittaisi, vaikka jättäisi opettajan höpötykset väliin ja opiskelisi itsekseen kotona. Opettajan vetämät lavashowt ovat kuitenkin parinkymmenen vuoden takainen juttu, nykyisin suurin osa opiskelusta tapahtuu erilaisten ryhmäpuuhastelujen muodossa. Liki tärkeämmäksi kuin opiskeltava asia nousevat silloin sellaiset jutut kuin yhteistyötaidot, sitoutuminen, aikataulujen pitäminen, turhautumisen kestäminen (kun välillä pitää odottaa ja odottaa omaa ohjausvuoroa)… Näissä kaikissa harjaantuu lähiopetukseen osallistumalla.

Vaikka joku oppisi opiskeltavan asian kymmenessä tunnissa, hänen kannattaa silti osallistua niille lopuillekin lähitunneille. Monelle noiden muiden taitojen hallinta saattaa olla jopa keskeisimpiä oppimistavoitteita. Ajatellaan vaikka matemaattisesti lahjakasta päihdekuntoutujaa, jolle prosenttilaskuista selviytyminen on peanuts, mutta säännöllisestä päivärytmistä kiinni pitäminen tuottaa vaikeuksia. On ihan älytöntä pakottaa hänet laskemaan neljäkymmentä tuntia samoja tehtäviä kuin luokan hitaimmat. Sellaisen hän helposti kokee näennäispuuhasteluksi, johon jättää osallistumatta. Ja silloin se ensisijainen oppimistavoite, säännöllinen päivärytmi ja sovituista ajoista kiinni pitäminen, jää toteutumatta.

Jos näin ikävästi kävisi, niin kyllä opiskelija todennäköisesti minulta silti hyväksytyn arvosanan saisi osaamisensa näyttämällä. Mitä ihmeen hyötyä olisi teettää poissaolojen korvaukseksi lisätehtäviä, kun ei niiden tehtävien osaamisessa alunperinkään ongelmaa ollut!

Vaikka läsnäoloa arvostan, niin ihan loppuun asti minusta ei ole vaatimaan kaikilta samaa tehtyä työaikaa! Kun minusta tuntuisi ihan väärältä antaa osaavalle hylsy ja päästää läpi ahkera, mutta osaamaton.

Mitähän työnantaja ajattelee matematiikan todistusarvosanaa katsoessaan?

Mitäs tänään mainostetaan?

17.11.2005

Tässä blogsomessa on tuossa oikealla tila kaupallisille Google-tiedotteille (pohjassa lukee siinä kohdassa Do not remove). Voisihan ne toki silti poistaa, mutta en ole vaivautunut. Kun jotenkin tuntuu, että kai niiden pitää antaa siinä olle, kun itse en joudu tästä blogailuharrastuksesta mitään maksamaan, vaan joku ystävällinen herra Blogsome tarjoaa koko lystin.

Aikoihin en ole noteerannut, mitä siellä oikeastaan kaupitellaan. Nyt tarkastin: kantoliinoja ja kestovaippoja. Jee, olen profiloitunut itseäni kaksikymmentäviisi vuotta nuorempien ekohihhuloitsijanaisten kantapaikaksi! (minusta olisi aikoinaan ollut ansiokasta olla ekohihhuloitsijanainen. Siinä tarkoituksessa opettelin hienon japanilaisen vaippataitoksen ja hankin BabyBjörn-repun).

Mainossanomastani kiinnostuin, kun Mitvit kiinnitti huomiota Blogilistan vastaaviin Google-mainoksiin. Tai tarkemmin ottaen vasta sitten, kun Pauliinan innoittamana aloin kokeilla, miten mainokset muuttuvat sen mukaan, miltä sivulta Blogilistalle saavutaan.

No ensin näytti siltä, että Muun muassasta siirryttäessä pukkasi näytölle tietokoneaiheita ja Sun äitistäs enemmän matkailutyyppistä aineistoa. Mutta sitten, voi pettymyksien kevät, osoittautui, että ne vaan vaihtoivat rainaa juuri samaan aikaan, kun tein tutkimuksiani! Uudelleen yritettynä myös Muun muassa tuotti tulokseksi maainfoa!

Olen pettynyt! Tästä olisi voinut tulla joulunodotuksen suosituin peli: arvaa mitä blogilistalla mainostetaan, kun sinne saavutaan Marginaalista (asianajajia?), PA:sta (seuranhakupalveluita?), Turistista (Kultasepänliikkeitä?) yms.?

Mutta ei se sittenkään ollut niin viisas!

Mitäs tänään myytäis?

17.11.2005

Minullapas onkin optioita! Yksi optio on, että saan halutessani vierailijakitistä Keskisormiblogissa. Mutta mihin ihmeeseen kaikki rutinatarpeeni hävisivät heti, kun tuo mahdollisuus aukesi? Edes vanhustenhoitoasiasta en saanut lietsottua itseäni sellaiseen aktiiviseen uhoon, jolla Louhi Tuulisuojan esimerkin innoittamana lähestyi Lasitalon emäntää kesken Curre-keskustelun.

Pysynkö tyytyväisenä jo sillä tiedolla, että tarvittaessa purkautumiskanava olisi tarjolla? Vai olenko tosiaan siirtynyt sellaiseen seesteiseen elämänvaiheeseen, etten enää osaa nuoremmalle itselleni luonteenomaisesti kunnolla räyhätä epäkohdista?

Jotain entisestä uhmamielestä palaili aristavasti mieleeni, kun viime viikolla luin, että partiokalenteria myyvä pikkupoika oli joutunut pyssyllä uhatuksi. Lehdessä naapurikoulun rehtori kertoi, ettei poika ollut heidän oppilaitaan. Heillä niin nuoret eivät saa yksin kaupitella esimerkiksi leirikouluroinaa, vaan vanhempien on myytävä tavarat.

Halloo! Miksi lasten ja vanhempien ylipäätään pitäisi kulkea kaupustelijoina? Tästä olen neljän lapsen äitinä taistellut useampaakin opettajaa ja vanhempainliittymää vastaan.

Bändikerhon kasetti
Koulun bändi teki kasetin, jonka myyntituloilla kerättiin rahaa soitinhankintoihin. Ostin yhden kasetin, mutta kielsin poikaa ottamasta myyntiin enempää. Lähetin opettajalle kirjeen, jossa kerroin, etten kannata tarpeettoman tavaran pakkomyyntiä naapuruston eläkeläisille, mutta voin tarvittaessa antaa rahaa soitinten ostoon (bändiläisille itselleen kasetti ei tietenkään ollut turha tavara, mutta tuskin siitä ulkopuoliselle paljon taidenautintoa irtosi). Opettaja soitti ja sanoi, että kodin tulee tukea koulun kasvatustehtävää eikä minun sovi kieltäytyä kasettien myynnistä. Lapset kuulemma huolehtivat paremmin musiikkivehkeistä, jos ovat itse tehneet niiden eteen työtä. Jos en päästäisi lasta kaupittelemaan kasettia lähitaloihin, niin voisin kai viedä niitä myyntiin työpaikalleni. Miten niin lapsi silloin tekee työtä hankintojen eteen, jos äiti myy kasetit?

Toffeet
Viidesluokkalaiseni protestoi, kun opettaja ehdotti toffeen myyntiä luokkaretken rahoittamiseksi. Poika ihmetteli, miksi pitäisi myydä huonoja karkkeja viisinkertaiseen hintaan, kun lähikaupassa hyvät irtokarkit olivat joka perjantai tarjouksessa. Opettaja (ei se sama kasettimies) soitti tuohtuneena kotiin ja sanoi, etten tue koulun kasvatustehtävää, kun annan pojan lietsoa toffeenmyynnin vastaisia mielialoja luokassa.

Teatteri
Kävin mieheni kanssa Tampereen teatterissa katsomassa Kaunotarta ja hirviötä. Naapuripenkissä istui miehen työkaveri. Viereinen penkki oli tyhjä. Työtoveri oli onnistunut myymään vain kaksi neljästä lapsensa leirikoulun rahoittamiseksi myytävänä olleesta lipusta. Hän joutui maksamaan 200 markkaa omasta lipustaan ja tyhjästä paikasta. Leirikoulukassaan neljästä lipusta kertyi 40 markkaa.

Kynttilät
Yhtenä jouluna kaikki läheiseni saivat minulta lahjaksi järkyttäviä kirjavia kynttilöitä. Luokan vanhemmat olivat demokraattisella enemmistöpäätöksellä velvoittaneet perheemme osallistumaan leirikoulun kustannuksiin kynttilöitä myymällä. Samanlaisia sai Citymarketista halvemmalla. Lapseni eivät kaupustele kynttilöitä tuntemattomille. Pakko oli ostaa satsi itse.

Kerran yritin ehdottaa, että jos kasvatuksellisena tavoitteena oli saada lapsi itse näkemään vaivaa rahojen eteen, niin entäs jos laadittaisiin suorituskortti. Korttiin merkityt tehtävät tekemällä lapsi saisi perheeltään retkirahat. Jokainen perhe saisi sitten omien kasvatusperiaatteittensa mukaan valita, millaisista tehtävistä lapselle maksaa. Meillä oman huoneen siivous tai roskapussin vienti ei olisi oikeuttanut korvaukseen (kun minullekaan ei kukaan kotitöistä maksa, vaikka olen huushollin päävastuullinen ylläpitoammattilainen). Sen sijaan auton renkaidenvaihdosta olisin voinut suorituspisteet antaa (tästä perheen päävastuullinen renkaanvaihtoammattilainen hiukan nikotteli). Suoritusmerkinnän arvoista olisi myös ollut nappurin mummon apulaisena kaupassa käyminen, mummon sanomalehtien kierrätyslaatikkoon roudaaminen yms. muut naapuriaputehtävät. Kortti ei saanut kannatusta.

Ymmärrän, että eri perheiden elämäntilanteisiin sopivat erilaiset kouluun tai harrastuksiin liittyvien kulujen kattamiskeinot. Minulle ei sovi myyjäisleipominen (kun en leivo omallekaan perheelle) eikä Isoäidin piparien myynti. Joku toinen ehkä mielelläänkin kerää rahaa noilla konsteilla. Mutta sitä en hyväksy, että opettajat kasvatukseen vedoten yrittävät tehdä valinnat puolestani.

Minun kasvatusperiaatteisiini ei kuulu:

    vaarantaa lapsen turvallisuutta lähettämällä häntä kaupustelemaan tuntemattomien oville
    teettää lapsella työtä, josta suurimman taloudellisen hyödyn korjaavat yritykset (jokainen Opettaja-lehti on täynnä sellaisten yritysten mainoksia, joiden liikeideaan kuuluu hoitaa tuotteen myynti koululaisilla)
    myydä tavaraa, jolle ei ole todellista tarvetta (mutta jota ostetaan, kun ei kehdata kieltäytyä)
    viettää aikaani puffetin pitäjänä (mieluummin puuhaan saman ajan jonkin lasta innostavan projektin parissa)

Saapumisia ja lähtemisiä

11.11.2005

äiti
Kun verenpaine on viikon 60/40, on ihminen useimmiten tajuton. Ei äiti. Syödä hän ei jaksanut, juodakin vaikeasti. Hiukan jaksoi puhua, enemmän kuunnella. Yöpöydällä lääkemukissa oli joka päivä iso viininpunainen kaliumkapseli. Tunnollisesti äiti yritti niellä pillerinsä. Se oli toivotonta.

Kysyimme henkilökunnalta, eikö pilleriä voisi jättää jakamatta, kun siitä ei enää olisi mitään hyötyä, mutta paljon tuskaa. Onnistui. Loppiaisesta loppukuuhun joku oma oli 24 tuntia vuorokaudessa äidin luona. Iso jättisairaala kykeni joustamaan, ja antoi meidän torkkua potilashuoneen nojatuolissa häiritsemässä normaaleja rutiineitaan.

Jostain se hoitaja tiesi, milloin on aika. Vähän ennen loppua hän tuli hiljaa huoneeseen ja odotti kanssamme. En tiedä, rauhoittiko se rajan yli lipuvaa äitiä, mutta auttoi ainakin meitä jälkeen jääneitä. Aamulla liput olivat saloissa Mauno Koiviston ensimmäisen virkapäivän kunniaksi.

En tiedä, miten Sädehoitoklinikalla nykyisin kohdataan kuolema. Vuonna 1982 hoitohenkilökunnan asenteissa ei ollut toivomisenvaraa.

esikoinen
En ehtinyt olla sairaalassa kuin vähän yli tunnin, kun esikoiseni jo halusi syntyä. Pyysin mieheltäni, että hän latoisi tyynyt selkäni taakse, että pääsisin puoli-istuvaan asentoon ponnistamaaan. Kätilö työnsi minut makaamaan, riuhtaisi tyynyt pään alle ja komensi tarttumaan sukansuista kiinni.

– Täällä synnytetään selällään!

En osannut! Vauvan sydänäänet alkoivat laskea. Tehtiin imukuppisynnytys. Tunsin syyllisyyttä ja huonoutta, kun en edes osannut ponnistaa lasta maailmaan. Potilashuoneessa katsoin peiliin ja näin, että silmäni ja kasvoni olivat täynnä punaisia verenpurkaumia. Kysyin hätääntyneenä kätilöltä, mistä on kysymys.

– Taisit luulla, että lapset ponnistetaan suun kautta ulos!

Hän nauroi. Minä en. Minua hävetti ja itketti. Tahdoin äkkiä kotiin.

toisen naisen toinen vauva
Puolitoista vuotta aiemmin hänen ensimmäinen lapsensa syntyi kuukautta etuaikaisena hätäsektiolla. Nyt toinen lapsi oli perätilassa kivikovassa mahassa. Yksi toisensa jälkeen opetussairaalan lääkärit marssivat hänen luokseen. Jokainen halusi kääntää vauvan ympäri, jotta alatiesynnytys olisi ollut mahdollinen. Kaikki tempoivat ja riuhtoivat. Vauva ei kääntynyt. Kierrolla lääkäri kysyi:

– Onko vatsa toiminut?

Hän aikoi vastata, mutta lääkäri tiuskaisi ärsyyntyneenä:

– En minä teiltä kysynyt, vaan hoitajalta!

Sairaalan ulkopuolisessa maailmassa hän saattoi tehdä työkseen vaikka millaisia päätöksiä, mutta lääkärille hän ei itse kelvannut vastaamaan, onko vatsa toiminut!

Kukaan lääkäreistä ei onnistunut kääntämään vauvaa, joka lopulta syntyi keisarinleikkauksella.

keskimmäinen
Sillä kerralla olin sairaalassa vajaan tunnin. Mies ei ehtinyt mukaan, kun piti jäädä järjestämään esikoiselle yöhoitopaikkaa. Kätilö työnsi selkäni taakse ison kolmionmallisen tyynyn, johon oli hyvä nojata. Sopersin, ettei minusta ole mihinkään, kun minä en osaa edes ponnistaa. Kätilö rauhoitteli ja kannusti. Hetken päästä syntyi 4 650-grammainen poika.

Synnytyksen jälkeen sain mennä itsekseni suihkuun ja pukea puhtaat vaatteet päälle. Sillä välin kätilö lämmitti teetä ja teki kaksi meetvurstivoileipää. Siinä teetä juodessamme juttelimme vielä läpi synnytyksen kulun.

Se oli Savonlinnassa vuonna 1986. Nykyisin siinäkään sairaalassa tuskin enää synnytetään.

mummo
Seitsemän vuotta Koskelassa kuuden hengen huoneessa! Miten sitä kukaan voi kestää? Mummo kesti mainiosti. Hänellä oli sen verran kiero mieli, että hän osasi repiä ilonsa vähästä. Niin kuin siitä, että vertasi itseään päivittäin huonekavereihinsa ja totesi olevansa näitä skarpimpi. Sitäpaitsi mummo kykeni monta vuotta osallistumaan terapiaan. Siellä tehtiin ompelutöitä. Mummo pujotteli vohvelikankaisiin pyyhkeisiin ja pesulappuihin pumpulilangalla kauniita kuvioita.

Ihan viimeisenä vuonna mummo ei enää nähnyt tehdä käsitöitä. Mutta kotitakki hänelle puettiin päiväksi päälle ja vessaan häntä kuljetettiin liki loppuun asti. Ei puettu vaippoihin ja pyjamaan.

Vein mummolle 90-vuotislahjaksi Marja Kurjen orvokinsinisen silkkihuivin ja laitoin papiljotit päähän. Syntymäpäiväkuvassa mummo hymyili orvokinsinisin silmin, hiukset kohheellaan, huivi kaulaan sitaistuna. Muutamaa kuukautta myöhemmin voimat hiipuivat. Viimeisiksi päiviksi hän pääsi omaan huoneeseen tekemään lähtöä. Siskoni oli paikalla pitämässä kädestä, kun loppu tuli.

Vuonna 1988 mummoa kohdeltiin isossa bulkkilaitoksessa loppun asti ihmisenä. Miten olisi nykyisin? En tiedä.

kaksoset
Toistaiseksi pisin aika, jonka olen joutunut olemaan toisten armoilla, on kaksi viikkoa. Olin juuri tapetoinut vauvojen tulevan huoneen, kun menin äitiyspolille rutiinitarkastukseen ja minut määrättiin niiltä sijoilta kahdeksi viikoksi lepäämään. Sairaalassa kaikki sujui hyvin, mutta kotijoukot törmäsivät suomalaiseen palvelukulttuuriin. Kunnallisen kodinhoitajan saimme viikoksi, toiseksi viikoksi isoveljet piti lähettää Helsinkiin mummolle. Ja mummon työpaikalle.

Kun tulin vaihtoviikonloppuna kotilomalle, olivat kaikki lasten vaatteet likaisina. Kodinhoitaja ei ollut pessyt pyykkiä, koska pitäähän miehenkin perheessä jotain tehdä. Sairaalaviikkoni oli väärä hetki yrittää opettaa miehelle uusia temppuja. Lauantain juoksin kerrostenväliä pyykkikonneelta kuivausrummulle ja takaisin. Jouduin soittamaan sairaalaan, että vähän myöhästyn paluusta, kun vielä on yksi koneellinen kesken.

Parin viikon päästä tästä synnytys käynnistettiin perjantaiaamuna virka-aikaan, kun sairaalassa ei suotta otettu riskiä, että homma käynnistyisi viikonloppuna päivystyksenä eikä paikalla olisi tarvittavasti henkilökuntaa. Sopi minulle paremmin kuin kuukausi jännityksessä elämistä.

Raumallakaan ei enää synnytetä. Kukahan nyt pesee isompien lasten pyykit, jos äitiä makuutetaan täysaikaiseksi asti Porissa?

mummo
Mummo halusi kuolla kotona. Me lupasimme hoitaa. Meitä oli monta, muttei riittävän monta. Kuukausien ajan läheisillä oli päivystysvuorot, kodinhoitaja teki ruuat ja kotisairaanhoitajat lääkitsivät. Lopussa palkattiin myös yksityistä hoitoapua. Onneksi mummolla oli Keskon osakkeita: sai nukkua omassa sängyssä satiinilakanalla ja käydä omassa vessassa.

Keväällä mummon piti lähteä viikoksi hoitokotiin, että omaiset saisivat pienen hengähdystauon. Mukaan silitettiin rusettipaitapuserot ja pakkattiin neuleliivit. Siltä lomalta mummo ei enää palannut. Ei hänkään yksin joutunut lähtemään, taas sattui sisko paikalle.

Syntymässä ja kuolemassa ihminen usein tarvitsee ammattilaisen apua, vaikka muuten selviäisi elämästä hoitajitta. Ei ole yhdentekevää, millaisiksi saapumisen ja lähtemisen rakenteet luodaan. Isot keskitetyt yksiköt voivat olla turvallisia ja tehokkaita. Valvominen, nukkuminen, pukeminen, riisuminen, syöminen, peseminen, pissaaminen… on kätevää järkiperäistää, että saadaan tehostettua materiaalin läpimenoa ja supistettua henkilökunnan määrää. Mutta inhimillisyys jää siinä helposti jalkoihin.

Tehostamisen ja rutiinienviilaamisen myllerryksessä hoitajilta itseltäänkin voi välillä unohtua, että toimenpiteiden kohteet ovat ihmisiä. Synnyttävinä, sairaina tai kuolevina ihmiset sitäpaitsi ovat erityisen herkkiä ja haavoittuvia. Hyvä hoito edellyttää rahaa ja resursseja. Mutta ennen kaikkea hyvä hoito edellyttää ihmisen arvostamista.

Vetoomuksia

8.11.2005

Jouluna 1981 ostin äidilleni Helena Anhavan runokirjan Kysy hiljaisuudelta itseäsi. Tammikuussa 1982 äiti kuoli. Kirjasta oli avattuna kohta:

Eikä yksikään palaa kertomaan miten lempeästi ja kärsivällisesti hänet autettiin lähtemään, oi tuntematon apuhoitaja.

Apuhoitajia ei enää ole. Nykyisin lähihoitaja huolehtii ihmisestä taipaleen lopulla, seisoo huomaamattomana huoneen perällä lähdön hetkellä, pukee kuolinpaitaan ja sytyttää kynttilän.

Allekirjoitin vetoomuksen (via Ainailona)

Lisäksi haluaisin allekirjoittaa tehokkuudenvastaisen vetoomuksen.

Ei muovisia tyynypusseja! Tyynyn helppo huollettavuus ei saa olla arvokkaampaa kuin kroonikon uni.

Ei muovisia poikkilakanoita! Satiinilakana ei hiosta ja sillä kääntyily on helpompaa, makuuhaavojen synty hidastuu.

Ei ymärivuorokautiselle pyjamapukeutumiselle ja sänkyyn syöttämiselle! Mielenvireys säilyy, kun päivässä on vaihtelua. Vanhuus ei ole sairaus, joka edellyttää potilasasua.

Vuosi sitten isotätini kuoli yli 80-vuotiaana. Viikkoa vaille vainaaksi hän eli itsekseen omassa puulämmitteisessä talossaan Yläneen sivukylällä. Tytär ja tyttärenpoika huolehtivat kauppareissuista ja siivoamisesta. Neljän terveyskeskuksen vuodeosastolla vietetyn päivän kokemuksella hän analysoi tilannetta kaksi päivää ennen kuolemaansa:

Yksi täällä pitää minua ihmisenä. Esitteli itsensä oikein kädestä pitäen. Muut eivät tervehdi. Niitä on ainakin kaksikymmentä nyt kulkenut tässä.

Antaisivat edes jakkaran jalkojen alle. Sattuu lonkkaan, kun joutuu roikottamaan jalkoja ilmassa, kun eivät ylety maahan asti.

Viluttaa istua pelkässä pyjamassa.

Voisi noissa laitakaltereissa olla edes pään kohdalla pari pienaa pois, että saisi otettua yöpöydältä mukin ja kännykän.

Aika kohtuullisia toiveita. Niiden toteuttaminen ei edes edellyttäisi uusia virkoja ja lisää palkkaa.

Maailma on erilainen seutumatkaajan silmin

4.11.2005

Minä en koskaan olisi ajanut sellaista kolaria. Jos joku olisi Hakamäentien päättyvältä kaistalta yrittänyt kiilata, olisin todennäköisesti jarruttanut ja päästänyt kiilarin eteeni. Mahdollisesti takanani ajava olisi siinä hässäkässä törmännyt perääni ja puskenut minut kiinni kiilariin. Minulta olisi rytistynyt sekä perä että keula. Mutta oikea kylki olisi jäänyt ehjäksi. Sellaisen kolarin minä olisin ajanut.

Gorba* taas vastaavassa tilanteessa painoi kaasua ja yritti ehtiä kiilarin alta pois. Mutkun ei ehtinyt, veti kiilari automme oikean kyljen naarmuille ja teloi peilin. Sellaisen kolarin Gorba ajoi.

No, nyt vauriot on korjattu, ja eilen istuin Gorban kyydissä Pitäjänmäestä koti-Espooseen. Kaksikymmentäviisiminuuttia silkkaa tuskaa! Kiihdytystä, jarrutusta, kaistanvaihtoja, matelua, kiroilua, tiukkaa keskittymistä liikennevirtaan.

Miten onnellinen olenkaan, että saman reitin voi stressaamatta matkata julkisilla kulkuneuvoilla neljässsäkymmenessäviidessä minuutissa. Pääkaupunkiseutulaisena veronmaksajana esitän tässä nöyrät kiitokset päättäjille erinomaisista bussi-, juna-, raitiovaunu- ja metroyhteyksistä.

Olen kuluneen kahden espoolaisviikkoni aikana reissannut reippaasti pitkin Espoota, Helsinkiä, Vantaata ja Keravaa, sillä opiskelijoitteni työssäoppimisjakso on edennyt arviointikäyntien aikaan. Olen kokenut hillitöntä uuden oppimisen riemua, kun olen rakkaan reittioppaan avulla löytänyt uskomattomia yhteyksiä kolkasta toiseen.

Ylellisin matkustuskokemus oli seutulinja 540 Jumbosta kehä kakkoselle kahdessakymmenessä minuutissa. Kyseinen linja ajetaan pehmeäpenkkisellä, hämyvaloisella Express-bussilla (sama bussi toimii liityntälinjana Turun suunnan pikavuoroihin). Ruisleipää taas oli matka vanhalla lähijunalla Kannelmäestä Huopalahden vireälle vaihtoasemalle. Oma viehätyksensä oli ikäkulussa ykkösen ratikassa. Länsiväylän bussikaistalla sain tuntea itseni etuoikeutettuihin luokkiin kuuluvaksi, kun huruutin vartissa keskustaan yksityisautojen jumittaessa omilla kaistoillaan samaa matkaa neljäkymmentä minuuttia.

70-luvullakin oli hyviä julkisia liikenneyhteyksiä. Mutta silloin vain Helsingin sisäiseen liikenteeseen sai ostettua kuukausikortin. Hakaniemessä asuvana matkustin Otaniemeen opiskelemaan bussilla numero 34. Alkupää sujui kätevästi, bussi lähti liki kotiovelta. Mutta se loppu. Sateessa ja rännässä Lehtisaaren siltaa rämpiessäni katsoin kaihoten ohi ajavia Espoon busseja, joilla olisi päässyt perille kävelemättä. Raha kuitenkin ratkaisi, köyhän piti tarpoa, kun kahden firman lippuihin ei ollut varaa.

Kiitos YTV:lle seutuliikenteestä. Kiitos Sortti-asemista. Kiitos monista muista seudullisista palveluista, joita en vielä ole ehtinyt käyttää ja joiden olemassaoloa en edes tiedä. Minä kannatan pääkaupunkialueen suurkuntaa tai ainakin tiivistä seudullista yhyeistyötä. Siis onhan nää kuntarajat ihan aikansa eläneitä, onhan!

*Gorba on virallisesti vihitty mieheni. Nimen etymologiaan voi perehtyä postauksessa Gorba soittaa