Oikeastaan olin valmistelemassa tiistaiksi esitystä, joka on tarkoitus vetasta kimpassa kollegan kanssa. Teemana on tutkiva ja kehittävä ammatillinen opettaja. Yhdessä kohdassa liipataan opettajaopiskelijoiden kehittämishankkeita. Aloin miettiä kaikkia niitä hankkeita, joita opiskelijani ovat viimeisten viiden vuoden aikana tehneet. Ne ovat järjestään ollet hyvin toiminnallisia, yhtään selvitys-kartoitus-tutkimus-tyyppistä työtä en muista, vaan kaikissa on puuhattu jonkin käytännöllisen kehittämispuuhan kimpussa. Ryhmissäni on ollut pääasiassa ammatillisen toisen asteen tai aikuiskoulutuksen opettajia, ehkä heidän halunsa toteuttaa konkreettisia hankkeita on noussut siitä taustasta. Ehkä silläkin on ollut vaikutusta, että itse innostun tekemisestä enemmän kuin tutkimisesta ja osaan siksi paremmin ohjata sen tyyppisiä kehittämishankkeita.
No, noita miettiessäni muistin tässä blogissa kauan sitten käymäni keskustelun. Paitsi etten muistanut, milloin sen kirjoitin ja millä otsikolla. Niinpä lähdin lukemaan kaikkia Ruu Morbidin nimissä tulleita kommentteja löytääkseni niiden avulla oikean merkinnän. Siinä vierähti pitkään, niin monta kertaa poikkesin lukemaan vanhoja juttuja ja niiden kommentteja!
Sellaisesta itsetyydytyksestä tunnetusti kasvaa karvaa käsiin! Mutta ei se mitään, minulla oli sen edestä kivaa. Ällistyin, miten hyviä tarinoita olen joskus osannut kirjoittaa: ihan teräviä, melko kirpeitä ja joskus jopa hauskoja. Eniten ihastelin sitä väenpaljoutta, joka kommenttilaatikossa keskusteli joskus kolmenkymmenen kiihkeän viestin verran ja selkeästi yli 140 merkkiä/viesti. Väkisin vetää haikeaksi, että sen sortin ilo ja kepeys on nykyelämästäni hävinnyt. Ja se kanssa harmittaa, etten enää tiedä yhtään toimivaa osoitetta Ruun blogille! Niin että jos joku osaa neuvoa, mistä Ruun nykyisin löytää, kertokaa ihmeessä kommenttilaatikossa tai spostilla (osoite löytyy marginaalista).
Sun äitis 