Archive for syyskuu 2006

Sensuuri iski Juttis-raporttiin!

30.9.2006

Vaihdoin eilen paikkaa Juttiksessa melko monta kertaa. En kuitenkaan ihan riittävästi, jotta olisin ehtinyt jutella kaikkien paikalla olleiden (Nicke, Helena, Satujatar, Hestia, Kriisi, Elma, Marinadi, Zepanda, Virkanainen, PA ja Helen) kanssa kunnolla.

Tässä päälimmäiset puheenaiheet.
Helena oli osalllistunut kansainväliseen seminaariin, jonka teema oli Life long learning ja kertoi innoissaan päivien annista. Ikuisena henkisenä kotiäitinä ja nykyisenä kahden korkeakouluopiskelijan äitinä minun on kauhean vaikea hyväksyä tätä uutta eurooppalaista kohkausta, jonka mukaan kolmivuotiaana aloitettu ilmainen varhaiskasvatus olisi tavoiteltava juttu, samoin kuin maksullinen korkeakouluopetus. Helenan kanssa juttelimme koulutuksesta myös siitä näkövinkkelistä, että meillä kummallakin on läheisiä aloittelemassa sähköasentajaopintoja ammatillisessa oppilaitoksessa. Siinä missä Spögejen luokalla suurin osa oppilaista on ainakin melko motivoituneita, on Helenan sukulaispoika havainnoinut omalla luokallaan aikamoista velttoiluakin. Sääli!

Nicken työpaikan osoite paljastui minulle melkoisen tutuksi. Yrityksen toimiala ei. Tästä sällistä on sanottava, että on se vaan aika sankarillista sinnitellä useita tunteja ainoana miehenä itseään iäkkäämpien naisihmisten kokoontumisajoissa!

Satujattaren menneisyydestä löytyi yhtymäkohtia minun nykyisyyteeni. Myös yhteinen tuttu: Terveisiä Kanslian mummolle! Se minua hiukan nolotti, kun muistelin bloginsa nimeksi Suolaista ja makeaa. Jotenkin kömpelösti aloin perustella, että lipsahdushan on ihan luonteva tällaiselle diagnostisoitujen lukihäröisten äidille: kummatkin ovat melko tuttuja sanontoja, joissa eka sana alkaa ässällä ja sanojen välissä on ja-sana. Bloginsa oikea nimi näet on Satuja ja tarinoita (Äh, oishan toi pitäny tajuta, kun eihän Satujatar mikään Suolajama ole!)

Hestian kanssa erkaannuimme pitkän pöydän eri päihin jo melko varhain. Sitä ennen ehti sentään selvitä meitä yhdistävä salaisuus, joka paljastuisi takaraivomme paikkeilta, jos joku joskus tavoittaisi meidät juuri sängystä nousseina.

Zepanda piipahti vain pikapikaa lahjomassa likipäivänsankari Kriisiä. Mutta ehti pelkällä pistäytymisellä jäädä jokapäiväisestä baareilustaan kiinni Mikolle. (Tarkemmat yksityiskohdat tarjolla pandan blogissa).

Marinadin kanssa juttelin lähinnä jatko-opintojen edistymisestä. (oot vaan kateellinen, kun olet vuosikymmeniä jahkaillut, että pitäis aloittaa, muttet sitten koskaan aloittanut! Ei kun enpäs ole kateellineen, vaan oikein iloinen puolestaan ja kannustava ja kaikkea muuta hyvää, så det är så!!)

Virkanaisen kanssa juttelin mm. kissoista ja puheen intonaatiosta. (kumpaankin aiheeseen liittyen, minulle selvisi asioita ja yhteyksiä, joista aiemmin olin ollut tietämätön. Hirveän kivaa tällainen salapoliiseilu!). Olen muuten myös sitä mieltä, että hollantilais-norjalaismainen slankki ja pitkäraajainen vaaleus pukee paitsi miestä, myös naista.

Kriisin ja Helenin sfnet-muistelut saivat kuuntelemaan uteliaana. Minä kun olen vasta blogien myötä tutustunut nettiyhteisöön, niin olen ehkä saanut siloisemman ja myönteisemmän kuvan yhteisöllisyydestä kuin ne jotka ovat osallistuneet puuhan keskustelufoorumeilla jo ammoisella kivikaudella, jotain kymmenenkin vuotta sitten. Muutamastakin tyypistä käyttivät sanontaa henkilöbrändin rakentaminen. Ja mietin siinä, miten moni meistä täällä kenties rakentaa itselleen jotain henkilöbrändiä, todellista tai anonyymiä.

Elman kanssa puhelimme pitkään todellisten tursaiden iljettävästä ulkonäöstä (niitä oli Hesarissa mennäviikolla), moninaisista erityislapsen koulunkäyntiin liittyvistä jutskista ja yhdestä mun ajatuksesta, joka on vielä liian haavoittuvassa vaiheessa kokonaan julkistettavaksi. (Kiitos kuuntelusta ja kannustuksesta, Elma!).

Taisi siis käydä niin, että ainoa, jonka kanssa en tällä kertaa juurikaan jutellut oli PA, jonka blogista sentään aamulla ehdin lukaista jonkinmoista rapoa eilisestään, myös Juttiksen osalta. Nyt sitä ei enää löydy! Mitä ihmettä sensurointia edellyttävää sisältyi merkintäänsä?

Mainokset

Olin kerran kommentoija

29.9.2006

Miten helppoa kommentointi joskus olikaan! Seikkaili vain hurmassa satunnaisilla sivuilla ja roiski sumeilematta kommentteja menemään. Toista on nyt, kun kommenttien dokumentointi vie enemmän aikaa kuin itse kommentointi!

Ensin aloin Janin avustuksella kerätä kommenttejani manuaalisesti erilliseen kommenttiblogiin. Sitten hankin vielä coCommentsin. Ja nyt olen molempien järjestelmien loukussa. Manuaalisesta en ole malttanut luopua, kun en vielä ole oikein tyytyväinen coCommentsiin. En ole esimerkiksi onnistunut lisäämään kaikkia haluamiani blogeja jäljitettäviin, jotkut kommentit humahtavat mystiseen zoneX-kategoriaan tuhansien minulle tuntemattomien kommenttien joukkoon, Blogsomesta blogin nimi poimiutuu oikein, mutta postauksen nimen sijasta näkyy vain kuukausi, välillä merkinnän nimi ja blogin nimi vaihtavat paikkaa yms. epämääräistä. (Voi Saara, miten sinua kadehdinkaan, kun coComments-sivusi on niin siisti ja järjestyksessä ja minun harottelee vinksinvonksin!)

Otetaan esimerkin vuoksi yksi pikku kommentti, joka olisi tarkoitus heittää jollekulle kuvitteelliselle Blogger-blogaajalle, joka on mielistynyt sellaiseen erilliseen luukkuun aukeavaan kommenttijutskaan. Ja oletetaan vielä, että kommentointiin halukas kulkija on päätynyt tuolle sivulle Safari-selaimella.

Ihan ensimmäiseksi pitää vaihtaa Firefoxiin, sillä Safarilla ei pysty träckäämään erillisluukkukommentteja (tai ainakaan minä en olle keksinyt, miten se onnistuisi). Seuraavaksi avataan kommentoitavan blogin rinnalle toiseen välilehteen manuaalisen kommenttiblogin kirjoitusikkuna. Sitten sutastaan kommentti, kopioidaan se leikepöydälle ja liitetään naapurivälilehdellä odottavan kommenttiblogin kirjoituspaikkaan. Tämän jälkeen palataan kommentointi-ikkunaan ja ruksitaan Track this conversation . Jokus coComments napsaa tämän jälkeen kommentin talteen ihan hujauksessa, mutta toisinaan saattaa aluksi aueta mainio täyttelyä edellyttävä ikkuna, johon pitää kirjoittaa seurattavan blogin nimi, blogin osoite, postauksen nimi ja postauksen osoite. Tämän lanketin täyttäminen edellyttää laajamittaista hyppelyä kommentti-ikkunasta kommentoitavan blogin puolelle, jotta saa yksi kerrallaan kopsattua kaikki tarvittavat tiedot (välissä se kommentti-ikkuna aina katoaa blogi-ikkunan taakse ja pitää poimia ikkunan kautta näkyville).

Kun coCommentsille vihdoin on saanut kerrottua, mitä pitää seurata, voi lopulta lähettää kommentin! Siis kunhan on ensin selvittänyt kirjainalkometrin (ennen mulla kului aina vähintään kolme yritystä, eilen meni kerralla oikein, kun oli uudet näyttöpäätelasit käytössä ja näin poikkeuksellisesti, mitä piti kirjoittaa.)!

Vielä ei kuitenkaan sovi hengähtää, manuaalinen kommenttiblogi odottaa edelleen viimeistelyä. Kirjoituksen otsikoksi liitetään kommentoitavan merkinnän osoite (joka jäi sopivasti leikepöydälle muistiin, kun se kopioitiin alunperin coCommentsin tarpeisiin). Kategoriaksi valitaan sen blogin nimi, johon kommentti on liitetty. Paitsi jos satutaan olemaan ihan uuden tuttavuuden merkintää kommentoimassa. Silloin pitää ensin pujahtaa Manage Categories -paikkaan luomaan tälle blogille oma kategoria! Ja sitten taas takas kirjoituspuolelle. Kun vielä muistaa käydä poistamassa täpän kohdasta uncategorized, voi vihdoin klikata publish.

Näiden vähintään kahdenkymmenen vaiheen jälkeen kommentti on lähetetty ja dokumentoitu. Ymmärrätte varmaan, miksi kommentointitiheyteni on laskenut!

PS En muuten edellytä, että kykenitte sujuvasti seuraamaan noita edellä esitettyjä toimenpideohjeita. Mutta kokonaiskuvan varmaan saitte. Spontaaniuden aika on iäksi menetetty!

Kodin putkimies iskee jälleen

26.9.2006

Perjantaina olin Lounais-Suomessa enkä olisi päässyt Juttikseen, jos Juttis olisi ollut silloin kun aluksi virheellisesti muistin, mutta kun ei sitten ollutkaan niin kenties pääsenkin. Tervetuloa muutkin!

Olin siis Lounais-Suomessa. Lähtö oli jo klo 5.45 ja paluu vasta illalla kahdeksan jälkeen. Kaikkien työhommajutskien välissä ehdin pinkaista tutulle optikolle, jättää reseptin ja pyytää valitsemaan muutamia mielestään minulle soveltuvia pokia koetaltavaksi parin tunnin päähän. Seuraavalla tauolla kulutin ko. liikeessä kymmenen minuuttia. Siinä ajassa pokat oli valittu, sovitettu ja maksettu. Kyllä kelpaa, kun on asiantunteva asiakaspalvelija! Edellisestä voisi päätellä, että yli puoli vuotta vireillä ollut näyttöpäätelasien hankintaprojektini on liki loppuun saatettu. Ja päättelisi ihan oikein. Mistähän minä siten syytän typotteluani, kun en voi enää vedota sokkouteeni?

Just kun olin kotiutumassa, soitti ystäväni ja pyysi kanssaan kahville. Väsymys oli viedä voiton, mutkun äänessään alkoi olla sellainen sävy, että aiot sitten mennä seurustelemaan blogiystäviesi kanssa ja jättää väliin lihallisen ihmisen tapaamisen, niin en voinut kieltäytyä. Hyvä niin, sillä kivaa oli, kun pari tuntia yritimme metsästää Munkasta Meilahteen kahvilaa ja höpöttelimme koko ajan kävellessämme. Ystävä ei milään halunnut uskoa, että nyt on syksy ja kaikki rantojen kesäkahvilat kiinni.

***

Periaatteessa minun olisi pitänyt herätä lauantaiaamuun pirteänä ja hyväntuulisena. Mitä vielä. Joku voisi tarkastaa, onko tässä joku sykli (ja sitä myöten hormonaalinen syntipukki) havaittavissa siitä, kun viimeksi julkisesti täällä älämöin hermostustani virallisesti vihittyyn mieheeni. Nyt olin joka tapauksessa niin ärtynyt, kiukkuinen ja raivopäinen, että kiljuin kaikille kakaroillenikin (jotka olivat täysin syyttömiä), mutta etenkin Gorballe (jonka syyttömyydestä ei ole takeita). Jos oikein muistan, taisin jopa purra häntä käteen, mutta vain pikkuisen. En siis painanut hampaita täysillä yhteen, eikä miehestä irronnut mitään palasia.

hiilihappojaa
Kuva ei esitä kiuhuvia aivojani, vaan Spögöttimien Agalta ostamaa hiilihappojäätä kukkamaljakkoon tuikattuna. Voisi kyllä esittääkin, siis aivojani, niin kovasti kiehuin!

***

Sunnuntaina sakki lähti purjehtimaan, ja minä sain jäädä itsekseni rauhoittumaan. Räyhäfiilis oli vienyt voimat niin totaalisesti, etten pystynyt kuin siirtymään sängyltä sohvalle ja takasin. Mankelin Brandväggiä meni muutama sivu, edes blogilistaani en jaksanut lukea. Iltapäivällä hiukka helpotti. Syynä lienee ollut ainakin osittain se, että Gorba osti kaksi ruusua. Ei se mitään sanonut, että anteeks, kun ärsytin, pitäisihän tässä vähän osata varoa, eihän se ole laitaa, että ajaa ihmisen noin tolaltaan. Muta ei sen tarvinnutkaan (eikä olisi tarvinnut niitä ruusujakaan, mutta saahan tästä näin paljon somemman tarinan).

***

Eilisen vietin Jyväskylässä. Ilalla kotiin palatessani olin kumman energisellä päällä ja päädyin kylppäriin puuhailemaan. Meillä on tavallisesti saunassa aina +40 astetta, kun siellä on lattialämmitys ja iso patteri lisäksi. Spöget ovat viime aikoina olleet tästä vallan iloisia, sillä he nukkuvat edelleen parvekkeella ja käyvät mielellään aamulla saunassa sulamassa ja kuivumassa ennen aamupalan nauttimista. Viikon verran saunasta ei ole ollut sulattajaksi, sillä patteri on kummasti kylmennyt. Yhtenä päivänä pojat alkoivat ääneen muistella, että viime syksynäkin oli sama ilmiö aina, kun talossa oli ollut vesikatko. Ja tosiaan viime viikolla oli vesikatko! No, eilen sitten aloin pontevasti ilmata niin saunan patteria kuin kylppärinpuolen korkeaa patteriakin.

Ensin kaikki meni ok. Kuului rahinaa ja korinaa ja pieni vesinoro punki patterista pois. Mutta sitten yhtäkkiä vettä alkoi suihkuta valtoimenaan. Suoraan päin naamaani! Hälytin Spöget apuun (Gorba oli jo vetäytynyt), mutta mikään ei auttanut. Tositilanteessa oli uhmattava vaaraa, ja herätettävä Gorba. Ei sekään onnistunut tyrehdyttämään tulvaa. Siinä me olimme, nelistään alasti kylppärissä, ja ainoa vaihtoehto näytti olevan huoltomiehen kutsuminen paikalle. Soitinkin jo, mutta hän sanoi ehtivänsä vasta tunnin päästä. Tällä välin toinen Spöge löysi lattialta pienen osan, joka oli veden voimasta irronnut siitä patterin ilmaamispaikasta. Ja Gorba sai kuin saikin ujutettua sen paikalleen, vaikka veden paine oli tuima. On se vaan näppärä mies! Soitin huoltomiehelle ja peruin keikan. Gorba vetäytyi ja Sögejen kanssa kuivasimme tulvatilan.

Tänä aamuna silmät punoittivat kuin rankemmankin ryyppäämisen jäljeltä. Tavallaanhan siinä oli alkoholivaikutuksista kysymys: vesijohtoputkissa käytetään korroosioinhibiittinä glykolia, ja kun sellaiset mömmöt lentävät paineella suoraan silmiin, niin ihmehän se olisi, jollei punottaisi. Suihkuvaiheessa ei ehditty dokumentoida, mutta jälkitilanteesta on evidenssiä.

patterikooste
Pahamaineinen patteri, pelottava punasilmänainen, avuliaiden Spögöttimien jalat.

***

Työkaverin kanssa tuli päivällä juttua keskivyötärölihavuudesta. Se kysyi, olenko mitannut, kuulonko riskiryhmään. Kammoon, siinä tutkimuksessahan naisten vyötärönympäryksen riskiraja on 90 cm! Vaikka tässä hiukka on viime aikoina pyöristytty, niin 90 cm on mulla edelleen rinnanympärys, ei vyötärönympärys. Silti, pitäis vissiin jättää noi loput nakit syömättä (taisin napsia jotain yheksän).

PS Kukaan ei ilmoittautunut 3/4 tasalukukävijäksi, vaikka Spöget olivat pajallaan valmistaneet skeittarin lisäksi keinujaheebon (Kato jos sillä ihmisellä vaikka on pieniä lapsia, niin se voi tykätä enemmän tästä keinujasta). Tietäkää siis, että erinomaisia palkintoja on seuravan kerran jaossa ehkä joskus ennen ensi kesää!

75 000

21.9.2006

3/4 tasaluvusta tuli täyteen Sep 21 2006 8:43:24 am. Kävijä tupsahti tänne Turun kaupungin palvelimelta ja viipyi 0 s!

Spöge-pajan luomaan palkintoon oikeutettu voi ilmineeraantua s-postilla sunaitis@gmail.com. Koskapa voittaja sijaitsee Turussa, on mahdollista järjestää juhlallinen palkinnonjakotilaisuus seuraavan Turun-keikkani yhteydessä 18. – 21.10.

Muuta asiaa
Jani, kiitos seikkaperäisestä Bitacle-selvityksestäsi. Minun pitää pohtia, mikä suhteeni tuollaiseen omatoimiseen imuttamiseen oikein on. (Äkkinäiseen voisi ajatella, että jaha, hoitavat sitten varmuuskopioinnin puolestani! Mut joo, ei oo kommentit mukana Bitaclessa. Huono juttu, niissä on elämän suola!)

Mistä saa uusia ystäviä?

19.9.2006

Edit klo 23.47
Helen huomasi, että olin sährännyt päivämäärät! Juttis on vasta perjantaina 29.9., jolloin en ole Turussa. Tapaamisiin.

***

Kun on tuntenut konkreettisesti ystävän painon hellittävän olkapäältään arkun laskeutuessa haudan pohjalle, voi vihdoin aloittaa surutyön.

Mistä voi saada uusia ystäviä? mies kysyi, ja minä mietin, mitä vastaisin.

***

Pihalta niitä sai aikoinaan ja koulusta. Opiskeluajalta tarttui muutama. Pienten lasten äitinä törmäsi väkisin toisiin äiteihin, jonkun kanssa saattoi synkata. Kymmenestä työpaikasta kertyi kaksi. Harrastuksista ei yhtäkään. Vuosiin ei tullut yhtään uutta ystävää, kunnes sitten…

Nykyään minulla on paljon ystäviä. Esimerkiksi perjantaina Juttiksessa tapaavat Kriisi, Hestia, Elma, Helen ja Zepanda sekä tietty myös lempilikka Marinadi, joka ehkä ehtii paikalle (ja jonka blogia en enää kykene kommentoimaan). Jos minusta olisi kiinni, menisin sinne itsekin, vaan kun olen silloin töissä Turussa.

Sielläkin minulla periaatteessa on rakas ystävä, mutta ei se tavata tahdo, vaikka viimeksi sillä suunnalla työreissatessani varsin suorasukaisesti vihjasin olevani Hesessä. Ehkä se meni toiseen Heseen, ken tietää. Mutta päivittää voisi kyllä, pliis! (Kehtaiskohan lokakuun Turun reisulla ehdottaa tapaamista Kirstille?)

Vielä Vt:täkin pidempään olen joutunut vartoomaan päivitystä ystävältäni Marilta. Haikeutta. Luopuminen ei koskaan ole helppoa, ihan kokonaan en sentään ole toivoa heittänyt. En liioin Kuuliksen kohdalla.

Sitten minulla on räväkkä kaveri Turisti. Hänelle sanoisin, jos olisin sanovaista sorttia, että eipä muuten ole ensimmäinen kerta kun asuntolainaan ikuisuudeksi sitoutuminen saa ahdistuneesti ajattelemaan, minkä toopen kanssa se laina tuli otettua ja kestääköhän liitto yhtä kauan kuin laina. (itselläni on viiden lainan kokemus, ja joka kerta on kauhistuttanut, että tonko kanssa pitää elää vielä tämäkin laina loppuun. Toistaiseksi on eletty, perjantaina tuli 27 vuotta täyteen.) Senkin sanoisin, että muuta olen elämässä voinut toivoa tekemättömäksi, mutten yhtäkään lastani, että unohda se rotanmyrkky, jos. Mutta en kyllä sano, kun Turistia ei kannata lähteä neuvomaan, on se sen verran itsenäinen ja tomera tytsy.

Lämmin sija sydämessäni on kolmella auttavaisella ystävälläni. Pisimpään olen heistä tuntenut Janin, joka on neuvonut minua lukemattomia kertoja blogitekniikkajutskissa + antanut käyttöön kommenttiblogini pohjan (siellä on vähän sotkuista nyt, kun aivan liian moni kommentti on luiskahtanut laiskuuttani Uncategorized-luokkaan). Prinsessaltakin olen saanut tekniikkaneuvoja ja aivan erityisen softspot mulla on mentorilleni Qimkille.

Salarouva Kukkiksen tapaan ihan näinä päivinä lounastreffeillä. Aiomme keskustella sivistyneesti erilaisten verkko-oppimisalustojen hyvistä ja huonoista puolista. (Yli viikon blogaustaukoni muuten johtuu siitä, että olen niin paljon joutunut iltakaudet alustakommentoimaan, että hupi ja ystävyyssuhteiden vaaliminen on jäänyt vähemmällä. Pahapaha!)

Likeisiä ja läheisiä ovat myös hurmastuttavat nuoret miehet Justin ja PA. Eikä Gorba ollenkaan pane pahakseen, vaikka luuhaan myös muiden vieraiden miesten nurkissa, niinku esmeks Sediksellä ja Mertenillä. Mitvitiin Manalassa ja Ompussa luomistani haltioituneista silmäyksistä se olisi voinut huolestua, jos olisin ollut nuorempi, mutta näin varttuneen rouvan vilkuilut nyt ovat jo vallan vaarattomia.

Turku tuli mainittua, mutta on minulla Tampereen suunnassakin ystäviä. Sellaisia kuin Kaura (jonka jutut kiinnostavat paitsi ystävämielessä, myös ammatillisesti), Ohari, Mea ja Wilhelmiina (paas likka päivittäin!). Ja sitten on tietty liuta ystäviä kaukaisilla mailla (Ruuta kaipaan aina vaan!).

Erityisen rakkaita minulle ovat kommentoijat, ihmiset, jotka jaksavat kulkea lukemassa ja tuottamassa kommenteillaan iloa ja yhteisöllisyyttä. Vaikka Minhillä on oma blogi, niin minulle hän on tullut läheiseksi kommenttilootissa luuhatessani. Pahuksen mukava lukea reagointejaan milloin missäkin.

Nuorisoystävistäni haluaisin mainita suloisen kolmikon Viasto, Verilammikko ja Funktio. Ja tuoreista tuttavuuksistani humoristisen nuorenherran, Alamäkeen, raikkaan nuoren naisen, Rappiotäti ja naisen, jolla on teksteissään mieletön rytmin taju, Suojakänni.

(Puolet suosikkilistastani jäi vielä mainitsematta, mutta jossain tässä on pakko taukoa pitää!)

***

Kyllä se on niin surullista, kun nykyihmisillä ei enää ole oikeita ystäviä. Notkutaan vain netissä sen sijaan, että serusteltaisiin elävien ihmisten kanssa, sanoi nainen, ja minä kiehuin.

Miten niin ei oikeita ystäviä? Millä oikeudella ihmiset, jotka eivät mitään blogien yhteisöllisyydestä tiedä, tulevat arvottamaan minun ystävyyssuhteitani? Ja miten niin eläviä ihmisiä? Luuleeks ne, että kuolleet täällä kirjoittelevat?

Jos en olisi sattunut blogeihin jahkaantumaan, olisi elämänpiirini paljon suppeampi. Olen kovasti kiitollinen kaikista teistä! Viimeistään sitten liikuntavaikeuksista kärsivänä mummuna, joka muuten eläisi eristettynä hissittömän talon viidenteen kerrokseen, mutta mitä suurimmassa määrin jo nyt.

Varmuuden vuoksi Spöget rakensivat minulle komponettiystävät, jollei muualta seuraa löydy. Etummaisella on videokamera kädessä ja taaempi skeittaa kaiteella. Jos ette niinku hiffanneet.

komponenttikaverit

Vastaus: uusia ystäviä saa blogeista ja Spögejen pajalta.

Syysnumero

11.9.2006

Ennen kaikella oli aikansa. Loppukesästä tulivat kotimaiset omenat, vasta joulukuun alussa saapuivat omenalaivat ulkomailta ja kauppojen ilmoitukset julistivat: Tanskalaiset omenat! Sitten tulivat mandariinit. Jouluksi meille aina ostettiin tukusta puulaatikollinen mandariineja. Niiden tuoksu kuului jouluun yhtä oleellisesti kuin puunivahan, lanttulaatikon ja hyasinttien.

Nykyään kaikkea saa aina, se jotenkin latistaa. Vuoden kiertoa ei enää voi nuuhkia kauden elintarvikkeista. Naistenlehdet sentään auttavat jaksottamaan elämää. Niiden sivuilla toistuvat tutut teemat aina vuodenajan mukaan. Syksyn muoti. Sisustusvinkit hämärtyviin iltoihin. Joulun odotus. Kevään laihdutus. Kesän herkuimmat mansikkatortut.

Kun Sun äitis täytti vuoden, en kokenut kummia väristyksiä. Vasta eilen kolahti: vuoden kulussa oli koittanut hetki, jonka jo kerran aiemmin olin kirjannut blogiini. Tai oikeastaan kaksi.

Viime vuonna vietimme kummitytön kanssa synttäriviikonloppua muun muassa Korkeasaaren kissojen yössä. Kapiokirstun täytteeksi hankimme patukkatyynyn ja perehdyimme untuvatuotteiden hoito-ohjeisiin. Tällä kertaa kävimme katsomassa Autot-elokuvan. Arkkuun hankittiin teräskattila, paistinpannu ja –lasta. Opillisessa osuudessa paneuduttiin teflonastioiden hellään hoitoon.

Toinen toisto on reservinupseerien merikilpailut, joiden järjestelyyn emme tänä vuonna osallistuneet, mutta joissa Gorba kilpaili voitokkaasti. Joukkueensa lähtee ensi vuona ties monettako kertaa edustamaan Norjan PM-kisoihin. Jos sielläkin kaikki menee suunnitelmien mukaan, palaa pronssinen laivakello takkamme viereen. Kello on parhaan navigoijan kiertopalkinto, jota varten Gorba aikoinan teetti ripustuskoukun, niin kiinteästi kello kuului kodinsisustuksemme. Edellisissä PM-kisoissa Gorban joukkue oli karenssivuorossa (muiden osanottoinnostuksen on tapana hiipua, jos yhdet ja samat jätkät edustavat vuodesta toiseen), joten tässä uudessa asunnossa koukkua ei vielä ole seinään kiinnitetty. (Ihan niin kuin se kello automaattisesti voitettaisiin, jos kisoihin pääsee!)

Synttäritapaaminen ja merikisat saivat minut tunteman vissiä roheutta: tässä sitä ollaan vakiintunut osa estblishmenttiä, kun vuodesta toiseen raportoidaan vakiaiheita!

***

Tunnen muuten itseni parastaikaa aika tärke(ilev)äksi. Istuskelen junassa matkalla Turkuun lähiopetuspäiville. Napsuttelen törtevänä tietokonetta ihan kuin jotain merkittävämpääkin työhommajutskaa olisin tekemässä. No, ei toi naapuripenkin mieskään omallaan muuta tee kuin pelaa pasianssia!

Minulla on tiedossa kolmen päivän loma, tai siis työrupeama hotelliyöpymisineen. Ja koskapa vielä en ole joutunut riesaksi asti työkseni matkustamaan, niin tämän ensimmäisen keikan aion ottaa huvin kannalta. Kävellä iltalenkin Aurajoen varressa, lukea kirjaa ja syödä suklaata, käydä aamusaunassa, sellaisia juttuja. Paitsi jos siellä hotellissa on wlan, saatan kahlata läpi kaikki ne lukemattomat blogit, jot ka ovat jääneet lukemattomiksi syystä että on ollut alku kiireitä töissä ennen kuin saa kunnolla rytmistä kiinni!

***

Jeps, on täällä wlan! Tarkkailkaa laskureitanne, tänään ehdin käydä piipahtamassa!

Miten uskollinen on uskollinen?

8.9.2006

Macille siis. Edelliseen iBookiini vaihdettiin logiikkakortti neljästi (onneksi oli AppleCare). Tänään tämä uusi ihanuus alkoi sammuilla omia aikojaan, nopeimmillaan samantien kun oli käynnistynyt. Ei ole tuntematon vaiva muuallakaan. Apple tiedottaa asiasta sivullaan näinkin monisanaisesti.

Mac_sammuu

Voihan harmitus! Alku viikoksi pitää lähteä toisaalle työtehtäviä hoitamaan ja Mac olisi sillä reissulla välttämätön työväline ja iltojen hupi. Pitänee harjoittaa varmuuskopiointia ja varautua eroon. Minkähän osan ne sieltä vaihtaa, että sammuilu loppuu?

Huomenna on se hetki

7.9.2006

Tänään kohtasin ensi kertaa tänä syksynä eläviä opiskelijoita. Tuntui kivalta, vaikka enemmän olin vielä pelkkänä rekvisiittana (olin varsin koristeellinen, eka kertaa tällä työmaalla olin rakentanut itselleni kasvot oikein ripsivärin avustuksella). Huomenna on oma kaksituntiseni parrasvaloissa. Tarkoitus on opastaa opettajaopiskelijat oppimisalustamme saloihin. Samalla yritän salakavalasti houkutella heitä osallistumaan valinnaiskurssiin, jossa toteutettaisiin jonkinmoinen erityisopetusblogi.

Taannoisen linkkipyyntöni satoa olen liittänyt oppimisalustan linkkilistalle. Jos huomenna saatte ainaskin 30 ylimääräistä kävijää, tiedätte, mistä se johtuu!

Listalta löytyvät nyt seuraavat blogaajat/blogit (lisäilmoittautumisia otetaan edelleen vastaan):

Signorina, kuuro nuori nainen, joka kirjoittaa vaikkapa stereotypioista tai sitten rakkaudesta tai…

Vellu, joka ei oikeastaan pidä blogia, mutta kertoo sivuillaan esim. näkövammaisten esteettömästä nettiympäristöstä.

Addinainen, joka kuvaa, mitä tapahtuu, kun kolmekymppinen perheenäiti saa ADHD-diagnoosin ja lääkityksen.

Rappiotäti, joka kertoo kolmikymppisen entisen ja mahdollisesti tulevan yliopisto-opiskelijan ja siinä välissä toiselta asteelta ammattiin valmistuneen naisen päätösten syksystä.

Narkkarista ihmiseksi, jossa tutustutaan hoitsuopintoihin.

Viistolla pinnalla (Kaura tuskin esittelyjä kaipaa!)

Suhteellisen neutraali, joka kertoo melkoisen eksoottisesta lajista: kuvailutulkkauksesta.

Ja tietysti siellä on linkki myös The paikkaan.

Yhteen Köyttiksen postaukseen linkkasin myös, kun siinä kerrotaan niin hurmastuttavasti, että paperi on paras käyttöliittymä tekstille vain, jos… Sopii aiheeseen, kun kerran yritän herätellä sellaista sakkia, joka perinteisesti on tottunut perehtymään asioihin painetussa muodossa.

Kiitos linkkivinkeistä Kaakalle, Zachelle, Minhille ja Z the pandalle.

PS Just nyt syvästi harmittaa se aamuinen ripsivärillä pelleily, kun nämä tahmat pitäisi seuraavaksi saada hinkattua silmistä veks!

Joko taas!

5.9.2006

Syyskuun ensimmäinen päivä neljäkymmentä vuotta sitten aloititte oppikoulun, sinä ja Gorba. Tänä vuonna et enää ehtinyt nähdä syyskuun ensimmäistä.

***

Miten tässä näin pääsi käymään? Mihin hävisivät ne kaikki hilpeät teekkaripojat? Miksi maailma musertaa pois ilon ja työ litistää alleeen niin, että suomalainen insinööri nelikymppisenä kokee vain ahdistuksensa ja näkee vain pullonsa? Ja tehtyään kymmenen vuotta hidasta hivuttavaa lähtöä, poistuu voimattomana viisissäkymmenissä.

***

Arvelinhan minä, että tänä vuonna tuttavapiirissä on aika paljon juhlia tiedossa. Kuvittelin niitä 50-vuotissynntäreiksi, mutta päädyin hautajaisiin hautajaisten perään.

Paluu kuusijuhlaan

1.9.2006

Rikos on jo vanhentunut, joten kenellekään tuskin koituu harmia, vaikka vähän tilitän. Koulun keittolaan ei 35 vuotta sitten välttämättä ostettu joulukuussa säkkitolkulla kuivia herneitä, vaikka kuitissa niin luki. Herneiden sijasta kuormassa oli styroksia, aaltopahvia, selstoffia ja pikkuruisia maalitörppöjä. Noista tarpeista rakensimme isän kanssa uskomattoman upeita kulisseja: yhtenä vuonna oli Ruususen linna, toisena tonttulan tupa, kerran teimme upean jäätikön…

Alaluokan Helmi hankki kankaat ja ompelutti lumikeijujen harsopukuja, pasetellisävyisiä tanssimekkoja ja puna-harmaita tonttuvermeitä.

Juhlaohjelma oli hulppea. Helmi ohjasi tanssiesitykset, isä säesti kitaralla, keskiluokan Elma harjoitti laulut, minä kirjoitin ja ohjasin näytelmän. Jokaisella kyläkoulun kuudestakymmenestä neljästä oppilaasta oli osansa spektaakkelissa.

Kuusijuhlaan ahtautui koko kylän väki, sellaisetkin, joiden lapset jo olivat kasvaneet ohi kansakouluiän. Takimmaisessa penkissä istuivat arvokkaina isännät polveen asti ulottuvissa nahkasaappaissaan. Ikkunoiden takana ilta pimeni, sisällä loistivat salaperäiset juhlavalot.

***

Sitten Helmi kuoli ja Elmakin. Uudet opettajat eivät asuneet kylällä. Heillä oli koulupäivän päätyttyä kiire kotiin perheittensä luo. Koulun jälkeen harjoittelu kävi muutenkin hankalaksi koulukyyditysten vuoksi. Eikä oppitunteja sopinut tuhlata puuhasteluun, kun oli opsissa tarkkaan lueteltu, mitä pitää oppia ja aikataulu oli tiukka.

Nykyään lapset kuskataan siltä kylältä linja-autolla kirkonkylään kunnan yhteiseen joulujuhlaan. Niihin juhliin eivät aikuiset mahdu mukaan. Eivätkä ehtisikään, kun juhla on keskellä päivää.

***

Kaikki tuo vilisi mielessä, kun eilen pääsin opettajakollegoiden kanssa osallistumaan sirkusesitykseen Harvialan kyläkoululla. Musikaali oli mahtava! Upeita pukuja, hurmaavia tansseja, taikuri, pellejä, voimamies, jonglööri, hienot kulissit, mahtava musiikki, satakunta innosta tärisevää esiintyjää!

Ihailen opettajia, joilla on ollut rohkeus nähdä, ettei haittaa, vaikka joku pihakasvi jää opettelematta tai ainekirjoitus kirjoittamatta, kun lapsille tarjotaan mahdollisuus noin upean esityksen tekemiseen yhdessä. Eikä sirkus ole kuvagallerian perusteella edes ainoa produktio, jonka Harvialan innokas joukko on tuottanut.

Uskon, että tuollaisella yhteisellä tekemisellä on miljoona kertaa isompi vaikutus lapsen itsetunnon kehittymiseen, yrittäjyyden kasvamiseen, koulukiusaamisen vähenemiseen yms. arvokkaaseen, kuin pinkalla kalvoja tai noiden teemojen käsittelyyn rustattuja viimeisteiltyjä nettimateriaaleja.

Kiitos opettajille ja ohjaajille, jotka eivät joka hetki laske työhön käytettyjä minuutteja, vaan tekevät asioita, joilla on merkitystä vielä vuosikymmenien päästä!