Ihan vain pikaisesti kerron, että istun tällä hetkellä Charlotten lentokentällä. Ja istun vielä läpi yön, sillä kaikki lennot täältä on peruutettu jäätävän kelin vuoksi. Onneksi oli yksi varapäivä, huomenna uusi yritys! (Varsinainen matkaraportti täydentyy, kunhan pääsen jonnekin, missä koneen saa ladattua.)
***
Tässä alkua:
Aamulla puin ensimmäiseksi jalkaani siskon lainaamat lentosukat. Join mukillisen kahvia, järjestelin hiukan paikkoja ja lähdin kentälle. Hississä huomasin, että sateenvarjo unohtui, mutten palannut sitä hakemaan.
Kentällä ei ollut ruuhkaa, ja Bagage Dropin tyttö suostui samalla lähtöselvittämään minut lennolle. Hyvä! Minulla nimittäin on kammo niitä itsepalvelupömpeleitä kohtaan. Virallinen sukunimeni päättyy äähän, enkä koskaan voi olla varma, millä nimellä kone haluaisi minun ilmoittautuvan. Yleisin on tilanne, jossa lippuun merkitty nimi (aahan päättyvä, kun nettivaraus ei tunne äätä) on eri kuin passiin merkitty, ja automaattiparka hermostuu, polttaa proppunsa ja tekee oikosulkuitsemurhan. Useimmiten hoidan lähtöselvityksen etukäteen netissä (esimerkiksi Finnairilla, SASilla tai muilla fiksuilla firmoilla, jotka lähettävät matkavahvistuksessa linkin), mutta tämänkertainen US Airways ei linkkiä lähettänyt (eka legi oli todellisuudessa Lufthansalla, joten ehkä sitä kautta olisi päässyt ennakkoselvitykseen, mutta onneksi ei tarvinut pähkäillä, kun virkailija auttoi).
Siitä, kun viimeksi lensin Yhdysvaltoihin, on liki neljäkymmentä vuotta!, joten olen nyt ensimmäisellä ESTA-matkallani. Sen hankkiminen sujui lopulta ihan näppärästi, vaikka hetken jo hermostuin. Kun olin syöttänyt kaikki vastaukset ja olin siirtymässä maksuvaiheeseen, ei minulle auennutkaan luukkua, johon luottokortin numeron olisi voinut antaa. Yritin toisella selaimella (ajatellen, että tämä on taas niitä sivuja ”jotka eivät tue Maciä*”), mutta sepä tiesi kertoa, että maksutapahtumani on kesken, eikä päästänyt eteenpäin. Palasin ensimmäiseen selaimeen, jonne oli siinä välillä ehtinyt ilmestyä täytettävä laatikko! Kun homma oli valmis, otin varmuuden vuoksi hakemusnumerosta kuvaruutukaappauksen ja printtasin sen mukaani (vähän häpeillen, kun ajattelin, että mokoma printtailu on kyllä aika keski-ikäistä). Hyvä että printtasin, johonkin se lähtöselvityksen tyttö numeroa tarvitsi!
Ensimmäisellä etapilla Helsingistä Frankfurtiin vierähti kolme varttia ylimääräistä, mikä oli siksens hämmästyttävää, sillä lähtö oli likimain ajallaan eikä reissu tuntunut ryppyiseltä. Astuin koneesta paikallista aikaa klo 10:40, eli tismalleen samaan aikaan, kun seuraavan lentoni boarding alkoi ihan toisessa terminaalissa. Hämmästytin itseni kiitämällä alta puoleen tuntiin läpi ensimmäisen terminaalin, hissillä yläkertaan ja ilmaradalle, junalla seuraavaan terminaaliin ja siellä portille C6. Siinä kohtaa sitten tuli stoppi, vaikka kylttissä vilkkui houkuttelevasti now boarding.
Ensin piti jonottaa esijonotus muodostelmassa, joka ei muistuttanut jonoa ja jonka keskellä virka-asuista hyökkäili sinne tänne. Virkailijatäti alkoi jo haastatella jotakuta toista, mutta huomasi muutaman avainkysymyksen jälkeen, että hyvänen aika, siinähän olikin vieressä joku vielä aiemmin spawnannut (=minä). Niin sitten pääsin kertomaan, että olen konferenssimatkalla viikon ja sen jatkoksi visiteeraan ystävällä. Olen ammatiltani opettaja, olen pakannut itse kassini kotonani, en ole laskenut sitä käsistäni kuin edellisen koneen lokeroon, omistan mukanani olevan iPhonen ja läppärin yms. Sitten piti kirjallisesti näyttää osoite, johon asettautuu ensimmäiseksi maahan saavuttuaa. Vähänks olin tyytyväinen, että olin (keski-ikäisesti!) printannut hotellivahvistukset mukaan, vaikka yleensä olen näyttänyt varausasiakirjat halukkaille tietokoneelta. Nyt oli sen verran haipakkaa, että koneen avautuminen olisi kuluttanut liikaa kriittisiä minuutteja.
Kun olin seulasta selvinnyt pääsin varsinaiseen jonoon. Tiskillä virkailija tsekkasi passin, naputteli hotellin osoitteen koneelle ja kysyi uudestaan, olenko mahdollisesti vastaanottanut terminaalialueella kulkiessani kirjeitä tai tavaroita kuljetettavaksi. En ollut. Sain boarding passin ja suuntasin kohti porttia, jolla miesvirkailija tiedusteli, olenko itse pakannut laukkuni. Seuraavaksi oli vuorossa turvatarkastus, jossa piippasin, vaikka Helsingissä selvisin stiplutta. Saappaiden vetoketjut, taas kerran. Pitäisi vissiin sovinnolla uskoa, että Keski-Euroopassa portit on tiukemmalle säädetty, ja saappaat kannattaa suosiolla riisua.
Varttia vaille virallisen lähtöajan olin vihdoin tuubin päässä ja kysyin, vieläkö ehtii käydä vessassa. Sain luvan mennä. Tavallisen vessariennon lisäksi käytin tilaisuutta hyväkseni ja pukeuduin pitkänmatkanlookiini: marssin koneeseen viinipunaisessa velourasussa. Penkkin päästyäni vedin jalkaan villasukat ja heitin harteille mustan Cozyn.
Tähän pieni sivujuonne. Tuotetuntemuksen opettajana minulla oli aikoinaan tapana teettää opiskelijoillani tuote-esittelyjä. Yksi ikimuistoisimmista tapahtui Uudenkaupungin uimahallin hyppyaltaassa ja sen vaiheilla. Opiskelijani esitteli ensin sukellusvälineitä ja niiden valinnassa huomioon otettavia seikkoja sekä demonstroi lopuksi säätöjä sukeltelemalla neljä metriä syvässä altaassa. Olin ihan hermorauniona: mitä jos opiskelijalle sattuu jotain? Olimme saaneet ruinattu ”ajattomalla ajalla” pääsyn halliin sillä ehdolla, että opettaja sitten vastaa, jos jotain sattuu (kuka hullu opettaja sellaiseen suostuisi? No minä, joka en kehdannut pakittaa, kun olin projektin aluksi hölmönä innostanut oppilaita panostamaan esityksen elävyyteen ja hyvään havainnollistamiseen!). Siitä reissusta on jäänyt mieleeni, miten altaan pohjalla ulos hengitetyt pienet kuplat pintaan asti päästyään näyttivät lentopallon kokoisilta. Minulle on kyllä kerrottu, että muistan väärin, eivät ne niin isoiksi kasva. Ehkeivät ne hiilidioksidikuplat ihan lentopallon kokoisia olleet, mutta ainakin selkeästi suurempia kuin altaan pohjalla! Se menee nimittäin niin, että kovassa paineessa puhallettu pieni kupla kasvaa, kun paine pintaa kohti hellittää.
Nyt palataan lentokoneeseen. Kuten joku jo kenties arvasi, oli edellisen sivupolun tarkoitus johdatella teidät ajattelemaan hiilidioksikuplien käyttäytymistä matkustamon paineistetussa, mutta siltikin maan pintaa pienemmässä ilmanpaineessa. Vaikka muuten olen oluen ystävä, en koneessa monsterikuplat mielessäni juo mieluusti mitään kuplajuomia. Ja silti koen paisuvani niin muodottomaksi, että joustavat matkavaatteet ovat pakolliset.
54-vuotiaana, normaalipainon ylärajalla keikkuvana en ole ensimmäisenä arvostelemassa lentoemäntien ulkonäköä. Mutta on se kyllä aika jännää, että kaikki kuusi täällä koneen takaosassa näyttäytynyttä emäntää ovat silmämääräisesti arvioiden minua iäkkäämpiä ja tukevampia. Ja pari on lisäksi aika outoja! Seuraava tarina kärsii siitä, etten osaa sitä kunnolla kirjoittaa. Leffaversiona toimisi varmasti paremmin. Yritän kuitenkin (sitkun taas on virtaa).
…jatkuu
Sun äitis 