Archive for tammikuu 2011

Ai miten niin asiat pitäisi esittää aikajärjestyksessä?

30.1.2011

Joo, tiedetään, Phoenexin kuulumiset on edelleen kertomatta, vaikka olen ollut kotona jo tiistaista lähtien. Mutkun oli yksi toinen kirjoitusprojekti, joka piti saada alta pois ennen kuin ensi viikolla taas riehaannun reissaamaan. Eikä vieläkään ole aikaa kirjoittaa aavikkotarinaa, kunhan tulin kertomaan, että nyt se Elisan kirjakauppa vihdoin aukesi!

Elisa Kirja

Sain joululahjaksi lahjakortin Elisa-kauppaan. Jenkkituliaisiksi hankin itselleni lukemiseen(kin) sopivan laitteen. Nyt kun kauppa vihdoin on auki, voin lähteä tutustumaan uutuuttaan kiiltävään lukaaliin ja lunastaa joululahjani!

Samasta paikasta voi hankkia niin e-kirjoja kuin äänikirjojakin, ja lukemiseen/kuunteluun on monta vaihtoehtoista tapaa (iLaitteille ja Androidille appsit, lukea voi myös monilla muilla lukulaitteilla, ei kuitenkaan Kindlellä. Ja voihan sitä toki tietokonettakin käyttää lukemiseen).

Minulla on ollut tapana lukea ja kuunnella hupilukemisiani ruotsiksi (muka pitääkseni samalla yllä kielitaitoa). Siihen tarpeeseen Elisan kaupasta ei äkkiseltään apua löydy. Pitänee siirtyä kotimaiseen kaunokirjallisuuteen, nyt kun sitäkin on kätevästi verkossa tarjolla! Myös lastenkirjoja. Jahka ne Elisalla saavat lahjakorttien ostamisen verkkoon, kevenevät hankkimani merkkipäivämuistamiset oleellisesti!

Maksutapoihin en vielä jaksanut perehtyä, kun toistaseksi selviän lahjakortilla ja sovelluksen mukana tulevalla näytekirjalla (tai viidelläkymmenellä ilmaisella kotimaisella klassikolla).

Mainokset

Iso maa, isot erot maisemassa

19.1.2011

Kun viralliset kiireet hellittävät, epäviralliset kiireet vievät mukanaan, niin ettei matkaraportti millään pysy ajantasalla!

Sunnuntaina Hilton Headissa näytti tältä:

IMG_0571
Uploaded with Skitch!

Noissa maisemissa olisi viihtynyt pitempäänkin, mutta illalla oli edessä matka Phoenexiin ystävää tapaamaan. Ystävän tapaaminen sinänsä on tosi kivaa, mutta täällä aavikon reunalla kuumuudessä kärvistellessä Atlantin vire kyllä tuntuisi houkuttelevammalta.

IMG_0576
Uploaded with Skitch!

Huomenna lähden pyhiinvaellusmatkalle Apple Storeen (missä sinä olit, kun kuulit Steve Jobsin sairauslomasta? Minä olin ystävättären olohuoneessa. Ystävätär ei tunnistanut, kuka tyyppi se oli, jonka sairastumisesta kohistiin uutislähetys toisensa jälkeen.)

Puolessa välissä

15.1.2011

Kaksi tiivistä konferenssipäivää takana. Asia-asiaa olisi vaikka miten paljon kerrottavana, mutta pää liian tyhjä jaksamaan. Sikspäs kerron vain hömppäjutun: Tv-Kaista näkyy täälläkin. Ylen uutisten lisäksi katsoin Kovan lain. Tästä kaikesta tuli kovin absurdi olo. Siis onhan se nyt aika hassua olla Yhdysvalloissa ja katsoa Suomen television lähettämää amerikkalaista sarjaa!

Charlotten lentokenttä ja kuinkas sitten kävikään

13.1.2011

Kesällä 1976, edellisellä reissullani tälle mantereelle, kiertelin Greyhoundin bussilla kuukauden ristiin rastiin. Torkuin busseissa ja bussiasemilla kaipaamatta erityistä luksusta. Kun plyyssipöksyissäni ja Tupun kutomassa villaröijyssä käpristyin punaisen takkini alle Charlotten lentokentän lattialle paikallista aikaa klo 21, tunsin kummalla tavalla, että taas oli vuosi 1976 ja olin nuori jälleen. Sopimus oli, että autokuski tulisi noutamaan minut klo 6 aamulla ja heittäisi sitten 250 mailin matkan Hilton Head Islandille. Jo puolilta öin heräsin taputukseen olalle. Hetken luulin, että joku turvavahti tuli hätistelemään, mutta sepä olikin autokuski, joka oli etsinyt nukkujien joukosta punatakkista rouvaa. Hän kertoi, että aiemmat keikat oli heitetty ja hänestä tuntui pahalta antaa rouvan nukkua lattialla, joten eiköhän lähdetä.

Niin sitten siirryin autoon ja jatkoin torkkumista seuraavat neljä tuntia. Kylmä oli, sillä kuljettaja piti ikkunaa auki pysyäkseen hereillä. Perillä pääsin hotelliin, josta jo olin ehtinyt perua huoneen, kun luulin, etten siellä yötä vietä. Petipaikka järjestyi silti. Hampton Inn oli edullinen $70/yö mesta, mutta tuntui taivaalliselta. Paikat olivat siistit, huone tilava, lakanat sileää satiinia ja huoneessa oli nettiyhteys, jolla pääsin päivittämään tilannetiedot kotiin.

Neljän tunnin unien jälkeen heräsin aamiaiselle: jugurttia, munakasta, pekonia, itsepaistovohveleita, neljää sorttia mehua, kolmea sorttia kahvia… Ihanaa!

IMG_0550
Uploaded with Skitch!

Matkalla takaisin huoneeseen noteerasin, että takapihalla olisi ollut pieni uima-allas (liian viileää siihen touhuun, veikkaisin, että päivälämpö oli jotain 15 asteen paikkeilla), käytävällä kuntosali (liian väsynyt rehkimään) ja pieni toimisto tietokoneineen ja printtereineen. Kaikki huonehintaan kuuluvina.

IMG_0552
Uploaded with Skitch!
IMG_0553
Uploaded with Skitch!

Menin huoneeseen jatkamaan unia. Tosi ystävällinen respapoika lupasi, että saan tsekkautua ulos klo 14:30 ilman lisähintaa. Puoli kahdelta heräsin ja menin kylpyyn. Huomattavasti freesaantuneena lähdin kävelemään vartin matkaa kohti lentokenttää selvitelläkseni matkasuunnitelmien muutosta. Google Mapsistä katsottu reitti oli ihan näppärä. Paitsi että päädyin sellaiselle puolelle kenttää, jossa ei ollut sisäänkäyntiä. Marssin sisään pienkonekentän vastaanottoon, josta ystävällinen papparainen tarjoutui heittämään minut kolmen mailin matkan sinne lentokenttärakennuksen toiselle puolelle, jossa oli ovi! (Mitään en ole näköjään kolmessakymmenessä viidessä vuodessa oppinut: silloinkin lähdin tuntemattomien kyytiin pelotta. Nyt sama peli, enkä tälläkään kertaa joutunut pettymään ihmiseen.).

Sain sovittua seikat ja otin taksin konferenssihotelliin. En ole ennen Marrioteissa yöpynyt, joten vallan on silmät levällään tästä ylellisyydestä. Huoneeni parvekkeelta on näkymä Atlantille, ja kumpaan tahansa huoneen kahdesta sängystä olisi mainiosti mahtunut Gorbakin mukaan (tosin eilen olin iloinen, etti ollut fölissä. Hän olisi polttanut päreet matkamutkista ja sillä asenteella hommat tuskin olisivat sujuneet yhtä hyvin kuin omalla olen kiitollinen kaikesta avusta, jonka saan -strategiallani.

Kävin ilmoittautumassa konferenssiin ja siinä jonotellessani aloin jutella hollantilaisen professorin kanssa. Hän on täällä esittelemässä simulaatiota, jonka alussa ja lopussa on joku testi, jolla mitataan yrittäjämäisen asenteen kehittymistä. Talk about serendipity! Just tuostahan itsekin olen kiinnostunut! Sovittiin yhteisestä iltapalasta. Nyt tuohon tapaamiseen on 10 minuuttia, joten ei enempää tällä erää.

23 tuntia myöhemmin

12.1.2011

Ihan vain pikaisesti kerron, että istun tällä hetkellä Charlotten lentokentällä. Ja istun vielä läpi yön, sillä kaikki lennot täältä on peruutettu jäätävän kelin vuoksi. Onneksi oli yksi varapäivä, huomenna uusi yritys! (Varsinainen matkaraportti täydentyy, kunhan pääsen jonnekin, missä koneen saa ladattua.)

***

Tässä alkua:

Aamulla puin ensimmäiseksi jalkaani siskon lainaamat lentosukat. Join mukillisen kahvia, järjestelin hiukan paikkoja ja lähdin kentälle. Hississä huomasin, että sateenvarjo unohtui, mutten palannut sitä hakemaan.

Kentällä ei ollut ruuhkaa, ja Bagage Dropin tyttö suostui samalla lähtöselvittämään minut lennolle. Hyvä! Minulla nimittäin on kammo niitä itsepalvelupömpeleitä kohtaan. Virallinen sukunimeni päättyy äähän, enkä koskaan voi olla varma, millä nimellä kone haluaisi minun ilmoittautuvan. Yleisin on tilanne, jossa lippuun merkitty nimi (aahan päättyvä, kun nettivaraus ei tunne äätä) on eri kuin passiin merkitty, ja automaattiparka hermostuu, polttaa proppunsa ja tekee oikosulkuitsemurhan. Useimmiten hoidan lähtöselvityksen etukäteen netissä (esimerkiksi Finnairilla, SASilla tai muilla fiksuilla firmoilla, jotka lähettävät matkavahvistuksessa linkin), mutta tämänkertainen US Airways ei linkkiä lähettänyt (eka legi oli todellisuudessa Lufthansalla, joten ehkä sitä kautta olisi päässyt ennakkoselvitykseen, mutta onneksi ei tarvinut pähkäillä, kun virkailija auttoi).

Siitä, kun viimeksi lensin Yhdysvaltoihin, on liki neljäkymmentä vuotta!, joten olen nyt ensimmäisellä ESTA-matkallani. Sen hankkiminen sujui lopulta ihan näppärästi, vaikka hetken jo hermostuin. Kun olin syöttänyt kaikki vastaukset ja olin siirtymässä maksuvaiheeseen, ei minulle auennutkaan luukkua, johon luottokortin numeron olisi voinut antaa. Yritin toisella selaimella (ajatellen, että tämä on taas niitä sivuja ”jotka eivät tue Maciä*”), mutta sepä tiesi kertoa, että maksutapahtumani on kesken, eikä päästänyt eteenpäin. Palasin ensimmäiseen selaimeen, jonne oli siinä välillä ehtinyt ilmestyä täytettävä laatikko! Kun homma oli valmis, otin varmuuden vuoksi hakemusnumerosta kuvaruutukaappauksen ja printtasin sen mukaani (vähän häpeillen, kun ajattelin, että mokoma printtailu on kyllä aika keski-ikäistä). Hyvä että printtasin, johonkin se lähtöselvityksen tyttö numeroa tarvitsi!

Ensimmäisellä etapilla Helsingistä Frankfurtiin vierähti kolme varttia ylimääräistä, mikä oli siksens hämmästyttävää, sillä lähtö oli likimain ajallaan eikä reissu tuntunut ryppyiseltä. Astuin koneesta paikallista aikaa klo 10:40, eli tismalleen samaan aikaan, kun seuraavan lentoni boarding alkoi ihan toisessa terminaalissa. Hämmästytin itseni kiitämällä alta puoleen tuntiin läpi ensimmäisen terminaalin, hissillä yläkertaan ja ilmaradalle, junalla seuraavaan terminaaliin ja siellä portille C6. Siinä kohtaa sitten tuli stoppi, vaikka kylttissä vilkkui houkuttelevasti now boarding.

Ensin piti jonottaa esijonotus muodostelmassa, joka ei muistuttanut jonoa ja jonka keskellä virka-asuista hyökkäili sinne tänne. Virkailijatäti alkoi jo haastatella jotakuta toista, mutta huomasi muutaman avainkysymyksen jälkeen, että hyvänen aika, siinähän olikin vieressä joku vielä aiemmin spawnannut (=minä). Niin sitten pääsin kertomaan, että olen konferenssimatkalla viikon ja sen jatkoksi visiteeraan ystävällä. Olen ammatiltani opettaja, olen pakannut itse kassini kotonani, en ole laskenut sitä käsistäni kuin edellisen koneen lokeroon, omistan mukanani olevan iPhonen ja läppärin yms. Sitten piti kirjallisesti näyttää osoite, johon asettautuu ensimmäiseksi maahan saavuttuaa. Vähänks olin tyytyväinen, että olin (keski-ikäisesti!) printannut hotellivahvistukset mukaan, vaikka yleensä olen näyttänyt varausasiakirjat halukkaille tietokoneelta. Nyt oli sen verran haipakkaa, että koneen avautuminen olisi kuluttanut liikaa kriittisiä minuutteja.

Kun olin seulasta selvinnyt pääsin varsinaiseen jonoon. Tiskillä virkailija tsekkasi passin, naputteli hotellin osoitteen koneelle ja kysyi uudestaan, olenko mahdollisesti vastaanottanut terminaalialueella kulkiessani kirjeitä tai tavaroita kuljetettavaksi. En ollut. Sain boarding passin ja suuntasin kohti porttia, jolla miesvirkailija tiedusteli, olenko itse pakannut laukkuni. Seuraavaksi oli vuorossa turvatarkastus, jossa piippasin, vaikka Helsingissä selvisin stiplutta. Saappaiden vetoketjut, taas kerran. Pitäisi vissiin sovinnolla uskoa, että Keski-Euroopassa portit on tiukemmalle säädetty, ja saappaat kannattaa suosiolla riisua.

Varttia vaille virallisen lähtöajan olin vihdoin tuubin päässä ja kysyin, vieläkö ehtii käydä vessassa. Sain luvan mennä. Tavallisen vessariennon lisäksi käytin tilaisuutta hyväkseni ja pukeuduin pitkänmatkanlookiini: marssin koneeseen viinipunaisessa velourasussa. Penkkin päästyäni vedin jalkaan villasukat ja heitin harteille mustan Cozyn.

Tähän pieni sivujuonne. Tuotetuntemuksen opettajana minulla oli aikoinaan tapana teettää opiskelijoillani tuote-esittelyjä. Yksi ikimuistoisimmista tapahtui Uudenkaupungin uimahallin hyppyaltaassa ja sen vaiheilla. Opiskelijani esitteli ensin sukellusvälineitä ja niiden valinnassa huomioon otettavia seikkoja sekä demonstroi lopuksi säätöjä sukeltelemalla neljä metriä syvässä altaassa. Olin ihan hermorauniona: mitä jos opiskelijalle sattuu jotain? Olimme saaneet ruinattu ”ajattomalla ajalla” pääsyn halliin sillä ehdolla, että opettaja sitten vastaa, jos jotain sattuu (kuka hullu opettaja sellaiseen suostuisi? No minä, joka en kehdannut pakittaa, kun olin projektin aluksi hölmönä innostanut oppilaita panostamaan esityksen elävyyteen ja hyvään havainnollistamiseen!). Siitä reissusta on jäänyt mieleeni, miten altaan pohjalla ulos hengitetyt pienet kuplat pintaan asti päästyään näyttivät lentopallon kokoisilta. Minulle on kyllä kerrottu, että muistan väärin, eivät ne niin isoiksi kasva. Ehkeivät ne hiilidioksidikuplat ihan lentopallon kokoisia olleet, mutta ainakin selkeästi suurempia kuin altaan pohjalla! Se menee nimittäin niin, että kovassa paineessa puhallettu pieni kupla kasvaa, kun paine pintaa kohti hellittää.

Nyt palataan lentokoneeseen. Kuten joku jo kenties arvasi, oli edellisen sivupolun tarkoitus johdatella teidät ajattelemaan hiilidioksikuplien käyttäytymistä matkustamon paineistetussa, mutta siltikin maan pintaa pienemmässä ilmanpaineessa. Vaikka muuten olen oluen ystävä, en koneessa monsterikuplat mielessäni juo mieluusti mitään kuplajuomia. Ja silti koen paisuvani niin muodottomaksi, että joustavat matkavaatteet ovat pakolliset.

54-vuotiaana, normaalipainon ylärajalla keikkuvana en ole ensimmäisenä arvostelemassa lentoemäntien ulkonäköä. Mutta on se kyllä aika jännää, että kaikki kuusi täällä koneen takaosassa näyttäytynyttä emäntää ovat silmämääräisesti arvioiden minua iäkkäämpiä ja tukevampia. Ja pari on lisäksi aika outoja! Seuraava tarina kärsii siitä, etten osaa sitä kunnolla kirjoittaa. Leffaversiona toimisi varmasti paremmin. Yritän kuitenkin (sitkun taas on virtaa).

…jatkuu

Portti 19

11.1.2011

Lentokentällä tässä rutisen. Ensinnäkään langaton verkko ei toimi, tai ei ainakaan halua laskea minua sisään. Paitsi, että nyt sitten lopulta onnistui (odotellessa tietokoneen akun lataus laski 100 %:sta 82 %:iin, että sen verran pitkästi venahti venttaus). Varsinainen asiani on ihmetellä if:n hätätapaussivuja. Näin yksikseen matkaavana tuntuisi turvalliselta sujauttaa matkatavaroiden joukkoon englanninkielinen ohje vakuutusjutskista siltä varalta, että sattuisin olemaan sairaanhoidon tarpeessa, mutta esim. tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi kykenemätön kertomaan, mihin pitää olla yhteydessä. En löytänyt. Sai sen lapun tietysti itsekin askarreltua, mutta mieluusti olisin valmiinkin ottanut, kun pakkas vaihteeksi tulemaan hieman kiire lähtöruljanssissa.

Se rutinoista. Muuten olen intopiukeena lähdössä konferenssiin ja sen jälkeen viikoksi kaveeraamaan.

Mitä äiti opetti?

6.1.2011

Aina silloin tällöin minun on tehnyt mieli kirjoittaa tänne muistiin, mitä Mun äiti aikoinaan opetti. Tässä muistaissani kolme opetusta.

Ensinnäkin äiti opetti, että jääkaappi kannattaa sulattaa kerran viikossa. Nykyisinä automaattisulatuksen aikoina ohje on auttamatta vanhentunut, mutta pätee edelleen sovellettuna pakastimiin. Ei sentään joka viikko, mutta ainakin muutaman vuoden välein olisi hyvä inventeerata pakastimen sisältö ja irrotella jäät.

Erityisen mieleenpainuva opetus oli: Tee äläkä talostele! Muilta murrealueilta tuleville lukijoille tätä on syytä avata. Talostelu on sellaista mukatekemistä, jossa näyttää kuin tehtäisiin, mutta tulosta ei tule. Äiti oli niitä ihmisiä, jotka eivät piitanneet ahkeran näyttelemisestä, joutenkin oli lupa olla, kunhan tehdessään oli tosissaan.

Päinvastoin kuin oma äitinsä, mun äitini myös opetti, että köyhän ei pidä olla nöyrä. Itsenäisiksi äiti halusi meidät kasvattaa, mutta silti empaattisiksi.

Jäin miettimään, mitkä kolme opetusta itse olen antanut lapsilleni. Ainakin muistan sanoneeni, että kannattaa kävellä määrätietoisenoloisena ja katse tiukasti kaukaisuuteen kohdistettuna, jos kiusaajajengi alkaa lähestyä ja lällätellä. Itkeä ei kannata, siitä ne vaan villiintyvät, mutta lyömisessä ei liioin ole ideaa.

Lihapullissa valkopippuri kannattaa korvata maustepippurilla.

Pöytä siivotaan ensin ja sitten vasta lattia.

Niin ja tietty: olen opettanut lapseni macisteiksi!

Nyt niitä tulikin jo neljä, mutkun Spöget halusivat listata tuon pippurijutun ja siivousjärjestyksen ja itse en halunnut jättää Maciiä mainitsematta, se sentään on ollut taloudellisesti kannattavin opetukseni.

***

Mitä sinun äitisi opetti? Entä sinä itse? Kerro kommenteissa, kiitos!

Vasta kymmeneltä!

5.1.2011

Kaltaisekseni yksin kotona puurtavaksi ihmiseksi olin tänään liikkeellä poikkeuksellisen aikaisin. Piti viedä auto jarruremonttiin, kun ei mokoma mennyt katsastuksesta läpi. Kuka niitä jarruja oikein rääkkää, kun vasta on 65 000 km lasissa ja nyt jo pitää palat vaihtaa?

Ajattelin yhdistää korjaamoreissuun piipahduksen Ompussa. Vuosi sitten sain kummitytöltä joululahjaksi velourisen oloasun, jolle yllättäen tuli rutkasti käyttöä, kun vietin alku syksyn sohvalla makoillen. Tulevalle Atlantin ylitykselleni ajattelin hankkia vastaavan vermeen. Alkuperäinen oli Ikeasta, mutta ajattelin, että kai niitä jossain Lindexilläkin tms. myytäisiin. Lisäksi oli tarkoitus piipahtaa pankissa korottamassa luottokortin limiittiä, kun on kaikenmaailman lento-, hotelli- ynnä rengasmaksuja (juu, jarrujen lisäksi piti hankkia myös uudet talvirenkaat ennen kuin auto on tieliikennekelpoinen) kertynyt tälle kuulle ja oishan se noloa, jos keskellä Arizonan autiomaata huomaisi, ettei kortti enää kelpaa maksuvälineeksi.

Ymmärsin toki, ettei pankkiin ole asiaa ennen kello kymmentä, mutta niin vieraantunut olen ostoskeskusmaailmasta, etten ollenkaan tajunnut, että kaupatkin aukeavat vasta kymmeneltä! Prisman ja Cittarin lisäksi vain KappAhl oli yhdeksän jäljestä auki. Viimemainittusta olisin ihan kannustusmielessä ostanut, jos siellä olisi oloasuja kaupattu, mutkun ei. Prismassa oli yksi harmaaraidallinen, mutta kauppaa ei syntynyt, sillä sen mediumpöksyt olisivat edellyttäneet XL-pyllyä, jota minulla ei ole.

Uusi yritys iltapäivällä, ehkä.

Minne kaikkialle sitä voikaan eksyä, kun pitäisi ahkeroida!

3.1.2011

Taannoisen blogitaukoni aikana piipahdin Maastrictissä ECSB:n RENT-konferensissa. Jos jotakuta kiinnostaa, ovat Keynotet edelleen katseltavissa. (ensimmäisestä suosittelen Eline van Beestin startuppaajapuhetta n. 24 minuutin kohdalta alkaen + professori Paul Louis Isken inspiroivaa esitystä sen jatkona ja toisesta Saras Sarasvathyn esitystä, n. 57 minuutin kohdalta).

Noh, siinä kävi sillä tavalla, että tuon konferenssin yhteydessä oli myös doctoral seminaari, johon osallistuin pikkiriikkisellä tutkimussuunnitelma-aihion esiasteella, josta ne pitivät sen verran, että voitin best doctoral paperin tittelin ja sain paikan yhdysvaltalaiseen sisartapahtumaan plus 1000 dollarin stipendin. Ihan kiva siksens, mutta myös kovin ahdistavaa ainakin nyt, kun kyseinen tilaisuus lähestyy, muttei minun suunnitelmani ole ollenkaan edennyt!

Olen viettänyt kolmatta opintovapaapäivääni mm. lukemalla Olli Sotamaan väitöskirjaa (sen saa ladattua tuolta linkatulta sivulta), kirjoittamalla fanipostia Ollille ja saamalla kannustavan vastauksen, silmäilemällä Frans Mäyrän kirjoittamia artikkeleita ja eksymällä Frans Mäyrällä Googlen kuvahakuun, josta hämmästyksekseni bongasin tämän kuvan:

Koska kuva oli entuudestaan tuttu, minun oli ihan pakko lähteä katsomaan, miten ihmeessä se oli professori Mäyrän kuvien joukkoon päätynyt. Linkki johti Mäyrän paper.li -lehteen (paper.li taas on hauska palvelu, jossa saa koottu twitter-linkeistään päivälehden tai viikkolehden näköisen jutskan. Aiemmin olin selannut Tarmon vastaavaa.) Vaan ei se viellä riittänyt, että pääsi paper.liin, olisi vielä pitänyt löytää oikea lehden numero! Puolisokea kun olen, en ihan heti keksinyt, miten vanhoihin numeroihin pääsee (Nyt tiedän: etusivulla oikeassa laidassa Archivesin vieressä on linkki kalenteriin), ja sitten kun keksin, en aluksi osannut päätellä oikeaa päiväystä, joten tulin selanneeksi aika pinkan.

Olin aiemmin nähnyt saman kuvan blogimerkinnässä 12.12., joten oletin, että paper.li olisi tuolta päivältä. Kun ei ollut, pakitin varsinaiseen tapahtumapäivään 7.12., ja sieltä se löytyi, kun malttoi vierittää vihoviimeiseen Photoon!

Koko salapoliisitehtävän tein selvittääkseni, miksi henkilö, jonka nettipresenssiä aloin väijyä ammatillisessa mielessä, on linkittänyt kuvaan, johon aiemmin törmäsin tuttujen blogeissa humpsutellessani. Ei se lopultakaan selvinnyt!

Jollet jaksanut klikkailla edellistä linkkitemppurataa, kerrottakoon, että kuva kertoo Mari Koon kihlautumisesta (Äh, emmä osaa sanoa noin! Minulle olet aina Marinadi, paitsi blogina, myös henkilönä)! Onneksi olkoon!

Kun kerran jo olin livennyt kunnialliselta opiskelu-uralta, piipahdin samalla Elmiksellä visioimassa kevään olohuoneväritystä, juutuin pitkäksi aikaa Nooralle (kun olin ihan innostuksissani uudesta kommentoijatuttavuudesta!) ja päädyin jopa tekemään ruuminkielitestin, kun kert Zepanderi ja Celiakin. (Arvioivat minut amatööriksi. Minä taas arvioisin, että esittäjä on amatööri.)

Iik, enää viikko lähtöön, paljon lukematta, enemmän kirjoittamatta ja rahoitusanomusten rustaaminen tyystin aloittamatta! Nyt testataan viimetingan uskomaton voima!

Evoluutiopohdintoja

1.1.2011

– …ja tossa lopussa voi äänestä kuulla, että mielessäsi piirsit siihen pienen neliön: M.O.T. Onneksi et enää blogaa, muuten olisi toikin kaiken kansan luettavissa! sanoi Gorba.

Ja minä vastasin, että just tänään olin ajatellut uuden vuoden kunniaksi taas ruveta päivittämään.

***

Siinä minä olin, aamuhalailun jäljeltä raukeana ja poimin ohimennen kuusenneulasia Gorban tyynyltä (hän oli hetkeä aiemmin ryöminyt kuusen alle lisäämään vettä jalkaan), kun Gorba kysyi:

– Mennääks naimisiin?

Sen sijaan, että olisin vastannut, kuten yleensä vastaavissa tapauksissa:

– Ei käy, kun me ollaan jo naimisissa,

aloin miettiä koko naimisiinmenojuttua. Pikkasta päälle parikymppisenä olin täysillä viettieni vietävissä, ja vaistoista vahvin oli hillitön hinku saada vauva. En tietoisesti metsästänyt miestä lapsentekotarkoituksessa, mutta jossain sisälläni vaisto jäyti ja vahvisti sitoutumistani mieheen, joka tuntui sopivalta siihen tehtävään. Ja olikin.

Aloin miettiä nykyisiä nuoria naisia. He tuntuvat nauttivan täysillä mielenkiintoisesta tekemisestä: haasteista aivoille ja käsille. Mieheltä he edellyttävät tasavertaista kumppanuutta ja hupia. Parinvalinnassa painaa se, miten mies suoraan pystyy naistaan täydentämään, ei se miten hän ehkä voisi lapsen muodossa mutkan kautta tuottaa sisältöä naisensa elämään.

Tässä kohtaa huomasin ajattelevani ääneen, että jos evoluutio tosiaan on edennyt kolmessakymmenessä vuodessa niin kovaa, etteivät nykynaiset enää hormonihumalastaan sokeina päädy naimisiin, niin toivottavasti myös miehet ovat kehittyneet. Muuten niillä rassukoilla on edessään tiukat ajat!

Sitten aloin pohtia, että nythän minäkin olen just sellainnen hormonihuuruton nainen, joka voisi ensisijaisesti miettiä mielenkiintoista tekemistä, matkoja ja muuta kivaa, ja sijoittaa miehen tähän elämään sopivalle paikalleen. Merkitsisikö se välttämättä lainkaan naimissa olemista? Tähän Gorba vastasi, että onhan sitä tietysti kaiken maailman yksinpurjehdittavia luokkia, kuten Laserit, Finjollat, E-jollat jne., mutta kyllä ne aika tylsiä ovat verrattuna vaikka viisnollavitoseen. Sitten se jatkoi tiimin merkityksestä (purjehduksessa!), että onhan se upeeta, miten kaksi ihmistä kimpassa on niin paljon enemmän kuin kaksi ihmistä erikseen.

Johon minä puolestani jatkoin, että tässä avioliitossa on kyllä aika harvoin hetkiä, jolloin kokisin yhdessä Gorban kanssa olevani enemmän kuin yksikseni! Paljon tutumpia ovat ne tovit, jolloin tunnen päin vastoin, että parina oleminen kuluttaa niin paljon energiaa, etten saa aikaiseksi sitäkään kuin yksinäni saisin.

***

No, en sitten kuitenkaan tuohon sitä pikku neliötä piirtänyt. Otin konvehdin, avasin piccolopullon kuohuviiniä ja istuin Gorban kainaloon kuuntelemaan Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konserttia 2011. Saa kai sitä välillä lämpimikseen uhota!